Karl Deisseroth

Karl Deisseroth
Henkilötiedot
Syntynyt18. marraskuuta 1971 (ikä 54)
Boston, Massachusetts, Yhdysvallat
Koulutus ja ura
Tutkinnot Harvardin yliopisto
Stanfordin yliopisto
Instituutti Stanfordin yliopisto
Tutkimusalue neurotiede, biotekniikka, optogenetiikka
Palkinnot Kioto-palkinto (2018)
Albert Lasker -palkinto lääketieteellisestä perustutkimustyöstä (2021)
Louisa Gross Horwitz -palkinto (2022)
Japani-palkinto (2023)
Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinto (2026)
Aiheesta muualla
deisseroth.com

Karl Deisseroth (s. 18. marraskuuta 1971 Boston, Massachusetts, Yhdysvallat) on yhdysvaltalainen psykiatri ja neurotieteilijä, joka on tehnyt uraauurtavaa tutkimusta optogenetiikan parissa.

Opiskelu ja ura

Karl Deisseroth opiskeli Harvardin yliopistossa, missä hän suoritti 1992 alemman korkeakoulututkinnon biokemiasta. Hänestä tuli 1998 neurotieteen tohtori Stanfordin yliopistosta. Hän tutki siellä Richard W. Tsienin ohjauksessa neuronien kalsiumsignalointia.

Deisseroth suoritti vuonna 2000 Stanfordissa lääketieteen tutkinnon ja jatkoi sen jälkeen erikoistumisjaksolle psykiatriasta. Hän teki samaan aikaan postdoc-tutkimusta Robert Malenkan alaisuudessa, ja vuonna 2004 hänestä tuli Stanfordissa tutkimusryhmän johtaja ja kliininen kouluttaja. Seuraavana vuonna hän sai lääketieteellisen tiedekunnan biotekniikan ja psykiatrian apulaisprofessuurin, ja professoriksi hän tuli 2012.

Deisseroth alkoi 2004 parin jatko-opiskelijan kanssa tutkia uuden optogenetiikan alan ongelmaa. He olivat kiinnostuneita siitä, voisiko elävien aivojen neuroneita manipuloida valolla. Deisseroth julkaisi kollegoidensa kanssa 2005 Nature Neuroscience -lehdessä in vitro -tutkimuksen tuloksen siitä, kuinka opsiinit voisivat toimia nisäkkäiden aivoissa optisena kytkimenä. Deisseroth kollegoineen kehitti seuraavien parin vuoden ajan tekniikkaa, ja he pystyivät tutkimaan sen avulla elävien hiirten neuroverkkoja.

Deisseroth kehitti seuraavien vuosien aikana optogenetiikan erilaisia työkaluja. Hän muun muassa selvensi kanavarodopsiinien molekyylirakennetta ja auttoi löytämään kaksi muuta valolle herkkää rodopsiinia. Hän löysi Edward Boydenin kanssa arkeonista Natronomonas pharaonis -halorodopsiinin sekä volvox carteri -levästä oman rodopsiinin. Hän tutki lisäksi optogenetiikan ja eläinmallien avulla muun muassa motivaatioon ja palkitsemiseen sekä parkinsonismiin liittyvien liikehäiriöiden taustalla olevia neuroverkkoja.

Deisserothin ryhmä esitteli 2013 CLARITY-nimisen metodin, jonka tavoitteena oli aivojen lipidien läpinäkymättömyyden haasteiden ratkaiseminen. Lipidit aiheuttivat mikroskoopissa valon siroamista ja heikentävät näin kuvien laatua. Tietyn hydrogeelin avulla formaldehydi sitoutui kovalenttisesti proteiineihin, nukleiinihappoihin ja pieniin biomolekyyleihin mutta ei lipideihin. Tiettyjen teknisten askelten avulla tätä pystyy hyödyntymään neuroneista otettujen kuvien parantamiseen.

Tunnustukset ja merkitys

Deisseroth on saanut urallaan lukuisia tunnustuksia. Vuonna 2026 hän sai Peter Hegemannin ja Georg Nagelin kanssa Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinnon valolla aktivoituneiden ionikanavien ja optogenetiikan tutkimuksesta. Hänet palkittiin 2018 neurotieteen Kioto-palkinnolla, 2021 Albert Lasker -palkinnolla lääketieteellisestä perustutkimustyöstä, 2022 Louisa Gross Horwitz -palkinnolla ja 2023 Japani-palkinnolla. Japani-palkinnon hän jakoi Gero Miesenböckin kanssa. ja Albert Lasker -palkinnon Hegemannin ja Dieter Oesterheltin kanssa.

Lähteet

  1. 1 2 3 4 5 6 7 Rogers, Kara: Karl Deisseroth Encyclopedia Britannica. 5.10.2026. Viitattu 6.10.2026. (englanniksi)
  2. 1 2 Conger, Krista: Karl Deisseroth awarded 2026 Nobel Prize in physiology or medicine Stanford Report. 5.10.2026. Stanford University. Viitattu 6.10.2026. (englanniksi)
  3. ↑ The 2023 Japan Prize The Japan Prize Foundation. Viitattu 6.10.2026. (englanniksi)
  4. ↑ Light-sensitive microbial proteins and optogenetics Albert and Mary Lasker Foundation. Viitattu 6.10.2026. (englanniksi)