Konfessionalismi eli tunnustuksellisuus on kristinuskossa opillinen sitoutuminen täydelliseen ja yksiselitteiseen hyväksyttyyn muodolliseen uskontunnustukseen, joka kiteyttää yhteisön tai perinteen keskeiset uskomukset Raamatusta johdettuina. Tämä periaate edellyttää jäseniltä, erityisesti johtajilta, näiden lausuntojen ehdotonta allekirjoittamista, varmistaen, että kirkon opetus ja käytäntö ovat linjassa historiallisesti muotoillun ortodoksian kanssa eikä yksilöllisen tulkinnan tai kokemuskeskeisyyden mukaisesti.
Konfessionalismi nousi esiin voimakkaasti protestanttisessa reformaatiossa tarjoten rakenteellisen vastauksen opilliseen hajaannukseen. Keskeiset asiakirjat, kuten Augsburgin tunnustus (1530) luterilaisille ja Westminsterin tunnustus (1646) reformoiduille kirkoille, kodifioivat raamatullisia totuuksia aiheista kuten pelastus, sakramentit ja kirkon hallinto.
Nämä tunnustukset toimivat Raamatun alaisina standardeina edistäen yhtenäisyyttä seurakuntien välillä vaatimalla yhteistä keskeisten oppien vahvistamista, mikä mahdollistaa yhteisen toiminnan samalla kun vähentää harhaoppeja tai uudistuksia. Käytännössä tunnustukselliset kirkot, jotka ovat yleisiä reformoiduissa, luterilaisissa ja joissakin baptistisissa perinteissä, integroivat nämä asiakirjat vihkivaloihin, katekeesikoulutukseen ja kiistojen ratkaisuun, luoden yhteisöllisen identiteetin, joka juontaa juurensa propositionaaliseen totuuteen eikä pelkästään henkilökohtaiseen hurskauteen.
Vaikka konfessionalismia on kehuttu teologisen tarkkuuden säilyttämisestä kulttuuristen muutosten keskellä, sitä on arvosteltu mahdollisesta jäykkyydestä. Tämä näkyy jännitteissä pietististen liikkeiden kanssa, jotka asettavat sydämen kääntymyksen etusijalle, sekä laajemman evankelikaalisuuden kanssa, joka suosii minimaalisia uskontunnustuksellisia rajoja. Kannattajat vastaavat, että tämä uskollisuus ylläpitää pitkällä aikavälillä kirkon terveyttä ankkuroimalla uskovia muuttumattomiin oppeihin. Tästä on todisteena kestävät instituutiot, kuten presbyteeriset pappisseminaarit, jotka edellyttävät tunnustuksen allekirjoittamista. Sen soveltaminen vaihtelee kuitenkin, sillä jotkut yhteisöt sallivat poikkeuksia ei-keskeisissä kohdissa mukautuakseen moninaisuuteen vaarantamatta perusasioita.