Laukaisu varoituksesta

Yhdysvaltojen varhaisvaroitustutka Pituffikin avaruustukikohdassa Grönlannissa.
Yhdysvaltalainen SBIRS-GEO-varhaisvaroitussatelliitti

Laukaisu varoituksesta (engl. launch on warning) on ydinasestrategia ja periaate ydinvastaiskun (ns. toinen isku) toteuttamiseen, kun valtio joutuu ensi-iskun kohteeksi. Periaatteena on käynnistää vastaisku laukaisemalla omat ydinaseet matkaan heti, kun saadaan varoitus vihollisen laukaisusta. Ydinaseiden räjähtämistä kohteissaan ei siis jäädä odottamaan, vaan jo havainto vihollisen matkalla olevista ohjuksista johtaa oman vastaiskun laukaisuun. Tästä juontuu nimitys ”laukaisu varoituksesta”.

Laukaisu varoituksesta on yhtenä seikkana osa molemminpuolisen varman tuhon teoriaa. Strategian riskinä on mahdollisuus väärästä hälytyksestä, joka voisi aloittaa ydinsodan. Laukaisu varoituksesta on edelleen nykyään virallisesti käytössä Yhdysvaltojen mahdollisena toimintatapana, vaikka sen riskit tiedetäänkin suuriksi. Periaate sisältyy myös Venäjän strategiaan.

Toimintaperiaate

Laukaisu varoituksesta vaatii luonnollisesti tiedon vihollisen ydinhyökkäyksen käynnistymisesä. Ensimmäinen varoitus saadaan nykyisin erittäin nopeasti, koska avaruuteen sijoitetut ennakkovaroitussatelliitit havaitsevat ballististen ohjusten laukaisut lähes välittömästi. Tälläinen järjestelmä on esimerkiksi Yhdysvaltojen SBIRS. Satelliittihavainnon jälkeen kuluu usein minuutteja, kunnes maassa olevat valvontatutkat havaitsevat ohjukset. Viive johtuu siitä, että valtioilla on tutkia vain tietyissä paikoissa, joten Maan kaarevuuden takia ohjukset saattavat lentää aluksi katvealueella ennen saapumistaan tutkan näköalueelle. Valvontatutkien tehtävä on tuoda lisävarmistus tiedolle hyökkäyksestä ja erottaa todelliset taistelukärjet valemaaleista. Ennen satelliitteja tutkat olivat keskeisin varoitusjärjestelmä. Tieto ensimmäisestä varoituksesta ja tutkahavainnoista välitetään asevoimien ja hallinnon komentorakenteisiin, ja valtionjohto, Yhdysvaltojen tapauksessa presidentti, yritetään saada mahdollisimman nopeasti tilannetietoiseksi ja päättämään reagoinnista.

Laukaisu varoituksesta toteutetaan aina hyvin lyhyessä ajassa. Mannertenvälisen ballistisen ohjuksen (ICBM) lento Venäjältä Yhdysvaltoihin ja päinvastoin kestää vain alle 30 minuuttia, lähempää sukellusveneestä laukaistun SLBM:n sitäkin vähemmän. Yhdysvalloissa ICBM-ohjusten laukaisu presidentin päätöksestä laukaisun tapahtumiseen vie tiettävästi vain viisi minuuttia. Presidentillä on virallisesti vain kuusi minuuttia aikaa päättää, miten vastata hälytykseen vihollisen ydinhyökkäyksestä. Kiireen syy on, että suuri ydinisku aiheuttaa väistämättä valtavan hävityksen. Suuri osa hallinnosta, asevoimista, omista ydinaseista ja komentoketjuista tuhoutuisi. Presidentti saattaisi itse kuolla.

Kiinteiden ICBM-siilojen sijainti on tunnettu, joten vihollinen tuhoaisi ne melko varmasti ensimmäisenä. Laukaisu varoituksesta onkin ainoa tapa, jolla nämä ohjukset pystytään käyttämään ydinsodan alettua. Vaihtoehtoina on siis joko käyttää ajoissa tai menettää. Samasta syystä ydinaseistetut pommikoneet ovat haavoittuvaisia, koska niiden pitäisi ehtiä nousta ilmaan ennen kuin tuhoutuisivat tukikohtiensa mukana. Pommikoneet ovat joka tapauksessa hyvin hidas tapa vastata. Jotta laukaisu varoituksesta on mahdollinen vaihtoehto, merkittävää määrää ydinaseista on pidettävä jatkuvassa laukaisuvalmiudessa. Esimerkiksi Yhdysvaltain ydinaseista tuhansia on aina laukaisuvalmiina.

Vastaiskukyky ylläpitää molemminpuolista varmaa tuhoa. Laukaisun varoituksesta lisäksi toinen ja varmempi keino saavuttaa vastaiskukyky on SLBM:in varustetut sukellusveneet, sillä sukellusveneitä on mahdotonta löytää maailman meriltä ja tuhota ajoissa.

Riskit

Monet asiantuntijat pitävät laukaisu varoituksesta -menetelmää koko ihmiskunnalle erittäin vaarallisena uhkana, sillä on olemassa ilmeinen riski väärään hälytykseen. Tutkahäiriö, muu järjestelmävirhe tai inhimillinen tulkintavirhe saattaisi aiheuttaa ydinsodan aloittamisen vahingossa, jos luultaisiin oikean ydinhyökkäyksen olevan tulossa. Koko laukaisu varoituksesta perustuu näiden varoitusjärjestelmien varaan, kun tarkoituksena ei ole odotella ydinaseiden osumaa. Kiireen vuoksi virhe saattaisi jäädä helposti huomaamatta ja korjaamatta. Paine vastaiskun laukaisuun olisi kova, etenkin jos havaittu hyökkäys vaikuttaisi todenperäiseltä. Vahinkolaukaisun seuraukset olisivat ydinsodan periaatteiden takia katastrofaalisia, koska vastapuoli laukaisisi hyvin todennäköisesti aidon vastaiskun. Syttyisi laaja ydinsota, joka johtaisi massatuhoon: jopa miljardien ihmisten kuolemaan ja monen mielestä eräänlaiseen maailmanloppuun.

Todellisia läheltä piti -tilanteita on ollut historiassa, sekä Yhdysvalloissa että Neuvostoliitossa/Venäjällä. Esimerkiksi vuonna 1983 neuvostoliittolainen upseeri Stanislav Petrov päätti olettaa satelliiteilta tulleen ohjushälytyksen vääräksi. Protokollan mukaan Petrovin olisi pitänyt ilmoittaa hyökkäyksestä eteenpäin, mikä olisi johtanut todennäköisesti Neuvostoliiton vastaiskuun. Hälytys oli oikeastikin väärä, ja Petrovin toiminnan on sanottu pelastaneen ihmiskunnan. Venäjän Tundra-varoitussatelliittijärjestelmän tiedetään olevan epätarkka ja altis virhehälytyksille.

Historia

Yhdysvalloissa laukaisu varoituksesta -periaatteen ottamista käyttöön pohdittiin ilmeisesti jo 1950-luvulta asti. Ohjuksia kyettiin havaitsemaan varoitustutkilla paremmin 1960-luvulla, ja pian laukaistiin DSP-satelliittijärjestelmä. Laukaisu varoituksesta tuli varteenotettavammaksi ja keskustelu lisääntyi. Laukaisu varoituksesta otettiin osaksi ydinasesuunnitelma SIOPia vuonna 1979, presidentti Jimmy Carterin kaudella. Carterin hallinto uudisti tuolloin Yhdysvaltain ydinasestrategiaa. Laukaisu varoituksesta -strategian riskeistä keskusteltiin jo tuolloin hallinnon ja asevoimien edustajien, tutkijoiden sekä toimittajien kesken, ja jotkut selkeästi vastustivat sitä. Osa näki sen pelotetta vahvistavana. On myös puhuttu ”launch under attack” -vaihtoehdosta, jossa odotettaisiin varmistusta ensimmäisestä ydinaseen räjähdyksestä ja käynnistettäisiin vastaisku heti sen jälkeen, mutta ei vielä ohjusten ollessa matkalla.

Laukaisu varoituksesta on riskiensä takia ollut Yhdysvalloissa vakavan arvostelun kohteena läpi sen olemassaolon. Presidentti George W. Bush ilmaisi huolensa vaalikampanjassaan vuonna 2000 ja lupasi puuttua asiaan. Hän piti ilman mandaattia tapahtuvan laukaisun riskejä hyväksymättömän suurina, kun aseita on valmiudessa suuri määrä, ja iskuvalmiutta vähäisestäkin tekijästä jäänteenä kylmän sodan ajoilta. Bush ei kuitenkaan tehnyt muutoksia käytänteisiin. Barack Obama ilmaisi niinikään huolensa kampanjassaan, muttei muuttanut käytäntöjä. Presidentti Joe Bidenin astuessa virkaan vuonna 2021 fyysikko Frank von Hippel varoitti toimintaperiaatteen vaaroista ja kehotti Bidenia luopumaan siitä. Bidenkaan ei tehnyt muutoksia.

Lähteet

Viitteet

  1. 1 2 3 4 5 Jacobsen 2024.
  2. ↑ Jacobsen 2024, s. 57–72.
  3. ↑ Jacobsen 2024, s. 100–104.
  4. 1 2 Launch on warning (LOW) Encyclopædia Britannica. Viitattu 19.8.2026. (englanniksi)
  5. ↑ Jacobsen 2024, s. 190–191.
  6. 1 2 The “Launch on Warning” Nuclear Strategy and Its Insider Critics nsarchive.gwu.edu. 11.6.2019. National Security Archive. Viitattu 19.8.2026. (englanniksi)
  7. ↑ Jacobsen 2024, s. 82–84.