Loi-monikko on suomen itämurteille sekä karjalan ja inkeroisen kielille ominainen kieliopillinen piirre, jossa sanan tiettyihin taivutusmuotoihin lisätään ylimääräinen -lOi-tavu. Alkujaan muoto on kehittynyt selventämään yksikön eroa monikosta ja sitä käytetään sanoissa, joiden vartalo loppuu vokaaliin i, u, y, o tai ö. Loi-monikko esiintyy myös osassa länsimurteita Ruoveden ja Virtain ympäristössä, mutta puuttuu läntisimmistä kaakkois- ja savolaismurteista sekä Pihtiputaan-Lapinlahden-Lieksan linjan pohjoispuoliselta alueelta. Monikko on syntynyt todennäköisesti jo muinaiskarjalassa. Loi-monikon asema käyttöalueellaan on vahva eikä sitä voida pitää vielä ainakaan täysin väistyvänä murrepiirteenä, mistä kertovat sellaiset 1970-luvulla Jyväskylässä todetut muodot kuin muoviloista, pomoloille ja desipelilöitä.