Lollardit (lollard, keskiajan englantia , alasaks. lollen = ’laulaa hiljaa’, ’hyräillä’), tarkoittaa begiinien ja begardien sukuista uskonnollista ryhmää. Se oli alun perin Alankomaissa begardeista vuoden 1300 tienoilla syntynyt sairaanhoito- ja hautausjärjestö. Kirkko vainosi sen jäseniä, koska piti heitä kerettiläisinä. Nimitystä käytettiin muistakin harhaoppisista, ja se siirtyi Englantiin John Wycliffen kannattajien nimeksi.
Suurin osa siitä, mitä lollardeista tiedetään, on peräisin heidän vastustajiensa kirjoituksista tai heitä vastaan käytyjen harhaoppioikeudenkäyntien pöytäkirjoista. Heidän omia teoksiaan takavarikoitiin ja poltettiin usein sekä maallisen esivallan että kirkollisten viranomaisten toimesta. Varhaisin yhteenveto lollardien näkemyksistä, Kaksitoista teesiä, on säilynyt kahden vastustajan ansiosta, sillä nämä lainasivat lollardien tekstiä omissa kumoamuksissaan. Molemmat väittävät, että Kaksitoista teesiä naulattiin vuonna 1395 Westminster Hallin oville ilmoituksena siellä kokoontuvalle parlamentille. Muut kertomukset mainitsevat, että teesit kiinnitettiin myös St. Paul's Cathedralin oville.
Kirkko piti lollardeja harhaoppisina ja kielsi Wycliffen kirjojen sekä englanninkielisen Raamatun levittämisen. Vuonna 1401 kuninkaallinen säädös asetti kaiken uskonnollisen opetuksen kirkon valvonnan alaiseksi pyrkimyksenä tukahduttaa lollardien koulut ja kokoontumiset. Lisäksi ne, jotka pitivät kiinni lollardien opeista, tuomittiin poltettaviksi roviolla, elleivät he peruneet näkemyksiään. Näistä vainoista huolimatta lollardit säilyivät ja sulautuivat lopulta muihin 1500-luvun reformiliikkeisiin. Lollardeja vastaan säädetyt lait kumottiin Edward VIn aikana, palautettiin voimaan Mary In aikana ja lopullisesti kumottiin vuonna 1559 Elizabeth In hallituskaudella.
Englannissa Canterburyn arkkipiispana Thomas Arundel vastusti lollardeja, joita poltettiin roviolla. Arundelin johdolla lollardijohtaja sir John Oldcastle tuomittiin kuolemaan 1413.