Horthyn suvun esi-isä István Horti oli saanut aateliskirjansa 1635 keisari Ferdinand II:lta. Suvun uskotaan aiemmin eläneen koillis-Unkarissa ja olleen alkuaan székelyläistä perua, mutta Horti-nimeä lukuun ottamatta suvun varhemmasta historiasta ei tiedetä paljoa, joten se ei ilmeisesti ollut mitenkään merkittävässä asemassa.
Miklós Horthyn isä István Horthy (1830–1904) oli kartanonomistaja. Puolisonsa Paula Halassyn kanssa hän sai yhdeksän lasta, joista Miklós oli järjestyksessä viides. Esikoispoika István (1858–1937) palveli ensimmäisessä maailmansodassa ratsuväen kenraalina. Lapsista kolmanneksi vanhin, Béla, opiskeli Fiumen (nyk. Rijeka) laivastoakatemiassa mutta sai juuri ennen kadetiksi nimittämistään surmansa taisteluharjoituksessa tapahtuneessa onnettomuudessa. Vanhempiensa vastustuksesta huolimatta Miklós Horthy pyrki ja pääsi opiskelemaan laivastoakatemiaan veljensä tilalle vuonna 1882 ja valmistui laivaston kadetiksi lokakuussa 1886.
Horthy aloitti sotilasuransa kolmimastoisella Radetzky-fregatilla, ja vuonna 1890 hän palveli jo Konstantinopoliin sijoitetulla Taurus-aluksella. Nuorta Horthya on kuvattu valloittavaksi seuramieheksi, joka kunnostautui useissa urheilulajeissa (miekkailu, keskimatkojen juoksu, pyöräily, tennis, ratsastus, purjehdus) ja puhui useita kieliä, koulussa opittujen saksan, ranskan ja englannin lisäksi laivaston matruuseilta opittua italiaa ja kroaattia. Vuosina 1892–1894 hän palveli Saida-nimisellä aluksella, joka purjehti Itä-Aasiaan ja Oseaniaan, vuosina 1909–1914 hän toimi keisari Frans Joosefin adjutanttina. Vuonna 1914 hänet tuskin 46-vuotiaana ylennettiin linjalaivankapteeniksi.
Ensimmäisessä maailmansodassa Horthy toimi ensin taistelulaiva Habsburgin, sitten risteilijä Novaran päällikkönä. Toukokuussa 1917 hän Novaran komentajana osallistui Otranton meritaisteluun, missä haavoittui. Toivuttuaan hänet nimitettiin helmikuun alussa 1918 taistelulaiva Prinz Eugenin komentajaksi ja pian sen jälkeen, 27. helmikuuta kontra-amiraaliksi ja keisarillis-kuninkaallisen laivaston komentajaksi, ohi useiden vanhempien upseerien.
Avioliitto ja lapset
Vuosisadan vaihteessa Miklós Horthy tutustui Magdolna Purglyyn (1881–1959), jonka isä oli kartanonomistaja ja valtiopäivämies. Heidät vihittiin heinäkuussa 1901. Avioliitosta syntyi neljä lasta:
Magdolna (1902–1918), kuoli nuorena tulirokkoon,
Paulette (1903–1940), naimisissa ensin kartanonomistaja László Fáyn, sitten kreivi Gyula Károlyin kanssa,
István (1904–1942), toimi vähän aikaa isänsä sijaisena ja kuoli itärintamalla taistelulentäjänä, sekä
Ensimmäisen maailmansodan päättyessä Itävalta-Unkarin luhistumiseen Horthy vetäytyi kotitiluksilleen Kenderesiin, mutta otti sitten vuonna 1919 vastaan sotaministerin tehtävän Gyula Károlyin hallituksessa. Se oli perustettu vastavallankumoukselliseksi vastavoimaksi Unkarin Neuvostotasavallalle(Tanácsköztársaság) eli maaliskuussa 1919 valtaan nousseelle hallitukselle, jota johti sosiaalidemokraatti Sándor Garbai mutta jonka jälkimainetta on voimakkaimmin henkilöinyt ulkoministeri (ulkoasiain kansankomissaari), kommunisti Béla Kun. Voittajavaltojen painostuksesta Károlyin hallitus erosi, ja uuteen, Dezső P. Ábrahámin johtamaan hallitukseen Horthy ei enää liittynyt vaan ryhtyi johtamaan uutta ”kansallista armeijaa”, jonka kokoamisen oli aloittanut valtiosihteeri Gyula Gömbös jo ennen Horthyn nimitystä sotaministeriksi. Elokuussa Horthy ilmoittautui joukkoineen liittoutuneiden komissiolle ja sai luvan ryhtyä järjestämään oloja neuvostotasavallan jäljiltä. Horthyn johdolla Länsi-Unkariin vakiinnutettiin käytännössä sotilashallinto, jonka joukot syyllistyivät myös kostotoimiin, ns. valkoiseen terroriin. Horthyn ei tiedetä itse antaneen suoranaisia tappokäskyjä, ja hänen syyllisyydestään on väitelty viime aikoihin asti.
Horthy ratsastaa joukkojensa kärjessä valkoisella hevosella Budapestiin 16. marraskuuta 1919
Brittiläisten diplomaattien kanssa Horthy sai sovituksi, että Romanian armeijan vetäydyttyä hän kansallisella armeijallaan ottaisi Budapestin hallintaansa. 16. marraskuuta 1919 Horthy joukkoineen marssi Budapestiin. 24. marraskuuta muodostettiin Károly Huszárin johdolla uusi hallitus, jonka voittajavallat tunnustivat. Tammikuussa 1920 valittu kansalliskokous ei halunnut Unkarista tasavaltaa vaan kannatti yksimielisesti valtiomuodon säilyttämistä kuningaskuntana, mutta valtionpäämiehestä oli erimielisyyksiä: ns. legitimistit kannattivat viimeistä kuningasta Kaarlea Unkarin hallitsijaksi, mutta voittajavallat eivät halunneet enää ketään Habsburg-suvun edustajaa valtaan. Horthy, joka myönsi tämän tilanteen mutta tunnusti silti Kaarlen muodollisen oikeuden kruunuun eikä halunnut itse kuninkaaksi, sai puolelleen sekä voittajavallat että osan legitimisteistä. 1. maaliskuuta 1920 äänestyksessä, jota varmuuden vuoksi valvoivat Horthyn aseistetut miehet, Horthy sai 141 äänestä 131 ja hänet valittiin Unkarin kuningaskunnan valtionhoitajaksi.
Unkarin valtionhoitajana
Vaikka Horthy kannattikin Unkarin valtiomuodon säilyttämistä kuningaskuntana, hän torjui viimeisen Unkarin kuninkaaksi kruunatun Habsburg-hallitsijan Kaarle IV:n yritykset nousta valtaan maaliskuussa ja lokakuussa 1921, ja pysyi tosiasiallisena valtionpäämiehenä vuoteen 1944 saakka. Huhtikuussa 1921 pääministeriksi nimitetyn kreivi István Bethlenin tavoitteena oli vahvan konservatiivisen hallinnon luominen. Hänen hallintonsa oli autoritaarista ja tähtäsi aatelinfeodaalisten etuoikeuksien säilyttämiseen, joten maan jakaminen lopetettiin. Bethlen toimi Unkarin pääministerinä kymmenen vuotta aina 1930-luvun alkuun. Lamakauden ongelmien ratkaisemiseksi amiraali Horthy nimitti elokuussa 1931 Bethlenin seuraajaksi kreivi Gyula Károlyin, jonka hallitus ei onnistunut kuitenkaan ratkaisemaan aikakauden suuria taloudellisia ongelmia.
Äärioikeistolaisen liikehdinnän lisääntyessä Unkarissa valtionhoitaja Horthy nimitti Gyula Gömbösin pääministeriksi lokakuussa 1932. Gömbös halusi uudistaa Unkarin yhteiskuntaa keskiluokan, upseeriston ja hallintokoneiston tuella, ja hänen oikeistoradikalisminsa pyrki alempien yhteiskuntaluokkien joukkoliikkeeseen siinä missä Horthy ja Bethlen nojasivat lähinnä aristokratiaan. Gömbös ei saanut ohjelmaansa toteutetuksi, koska oppositio osoittautui liian vahvaksi. Hän myös menetti Horthyn luottamuksen, mikä vähensi hänen vaikutusvaltaansa. Gömbös kuoli yllättäen vain 49-vuotiaana lokakuussa 1936, jolloin valtaan palasivat pääosin samat vanhoilliset piirit kuin ennen hänen pääministerikauttaan. Pääministereinä 1930-luvun lopulla toimivat Kálmán Darányi, Béla Imrédy ja kreivi Pál Teleki.
1930-luvulla amiraali Horthy laajensi valtionhoitajan valtaoikeuksia ja vuoden 1942 alussa valitutti vanhemman poikansa István Horthyn sijaisekseen. Lähipiirilleen hän paljasti suoraan haluavansa Istvánista seuraajansa, ja hänen on väitetty suunnitelleen suorastaan oman hallitsijadynastian perustamista. István sai kuitenkin surmansa lentäjänä itärintamalla elokuussa 1942.
Horthy Kassassa juhlistamassa eteläisen Slovakian unkarilaisten asuttamien alueiden palauttamista Unkarille 11. marraskuuta 1938.
Horthy oli konservatiivinen nationalisti, joka määrätietoisesti vastusti kommunismia ja nojautui politiikassaan suurmaanomistajiin ja kapitalisteihin. Järjestelmänsä tueksi ja ensimmäisen maailmansodan sankarien palkitsemiseksi hän perusti myös ”urhojen” (vitéz) järjestön, eräänlaisen nykyajan ritariston. Horthyn Unkarissa harjoitettiin revansistista muistopolitiikkaa: Trianonin rauhansopimuksessa 1920 Unkarista irrotettujen suurten alueiden muistoa ja toivoa ”Unkarin ylösnousemuksesta” eli menetettyjen alueiden palauttamisesta vaalittiin. Tämä vei Horthyn Unkarin myös yhteistyöhön MussolininItalian ja Hitlerinnatsi-Saksan kanssa, ja lopulta sotaan näiden liittolaisena. Unkarille annettiin Münchenin sopimuksen jälkeen marraskuussa 1938 Wienin ensimmäisellä välitystuomiolla unkarilaisten asuttamia alueita Tšekkoslovakiaan kuuluneiden Slovakian ja Taka-Karpatian eteläosista. Horthyn johtama Unkari osallistui Tšekkoslovakian miehitykseen vuonna 1939 saaden takaisin osan eteläistä Slovakiaa, sai Saksan ja Italian avustuksella osan TransilvaniaaRomanialta vuonna 1940, miehitti osia Jugoslaviasta vuonna 1941 ja hyökkäsi Neuvostoliittoon samana vuonna yhdessä Saksan kanssa.
Horthyn 75-vuotispäivän kunniaksi kesäkuussa 1943 lyöty viiden pengőn kolikko.
Irtautumisyrityksen jälkeen saksalaiset pitivät Horthya vankina BaijerissaWeilheimin lähellä sijaitsevassa Hirschbergin linnassa. Maaliskuussa 1945 Heinrich Himmler antoi määräyksen, että liittoutuneiden lähestyessä linnaa siellä säilytettävät poliittiset vangit, myös Horthy perheineen, olisi surmattava. Linnan komentaja ei kuitenkaan totellut käskyä, vaan kaksi päivää ennen amerikkalaisten saapumista linnan vartijat vaihtoivat ylleen siviilivaatteet ja lähtivät pakoon. Tämän jälkeen Horthya pidettiin liittoutuneiden vankina eri puolilla Saksaa. Häntä kuultiin todistajana Nürnbergin oikeudenkäynneissä mutta ei asetettu syytteeseen. Tähän vaikutti sekä paavi Pius XII:n väliintulo että se Stalinin näkemys, että Horthya ei voinut pitää sotarikollisena koska hän oli itse yrittänyt käynnistää aseleponeuvottelut ja irrottaa Unkarin Saksan liittolaisuudesta.
Vapauduttuaan vankeudesta Horthy asui perheineen ensin Weilheimissa. Vuonna 1949 Magdolna-rouvan heikkenevän terveyden takia Horthyt muuttivat Portugalin Estoriliin. Siellä heidän elämäänsä rahoitti Yhdysvaltain entisen Budapestin-lähettilään John Flournoy Montgomeryn perustama säätiö, joka sai lahjoituksia useilta yksityishenkilöiltä. Estorilissa Horthy kirjoitti muistelmansa, jotka valmistuivat elokuussa 1952. Unkarin vuoden 1956 kansannousun tapahtumia Horthy seurasi innolla, mutta sen epäonnistuminen järkytti häntä suuresti ja vei hänen elämänhalunsa. Horthy kuoli Estorilissa helmikuussa 1957. Testamentissaan hän pyysi, ettei hänen ruumistaan palautettaisi Unkariin, ennen kuin viimeinenkin venäläinen sotilas on sieltä lähtenyt.
Vuonna 1993 Horthyn ja hänen puolisonsa jäännökset tuotiin takaisin Unkariin ja haudattiin heidän kotikaupunkiinsa Kenderesiin. Unkarin virallinen valtiojohto ei osallistunut hautajaisiin, vaan poliitikot vierailivat paikalla korkeintaan yksityishenkilöinä. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin, 3.9.2023, uudelleenhautaamisen muistoa juhlistettiin Kenderesissä tilaisuudella, jonka yhteydessä paikkakunnalla vieraili myös rakennus- ja liikenneministeri János Lázár. Puheessaan ministeri Lázár ylisti Horthya poikkeukselliseksi valtionpäämieheksi ja todelliseksi isänmaanystäväksi, mikä nostatti Unkarin julkisuudessa jonkin verran keskustelua.
Horthy on Unkarissa viime aikoihin saakka nähty ongelmallisena ja kiisteltynä hahmona. Kipeimpiä kohtia hänen jälkimaineessaan on, vuoden 1919 valkoisen terrorin ohella, hänen osuutensa Unkarin juutalaisten joukkotuhoon. Horthy oli avoin antisemitisti, vaikka hänen tiedetäänkin periaatteessa vastustaneen natsien toimeenpanemia joukkovainoja sillä perusteella, että liian jyrkistä ja nopeista toimista koituisi vahinkoa Unkarin talouselämälle. Horthyn Unkarin hallinto syrji järjestelmällisesti juutalaisia, alkaen vuoden 1920 numerus clausus -laista, jolla juutalaisten osuus yliopistojen opiskelijoista rajattiin vastaamaan heidän osuuttaan väestöstä, ja jatkuen vuosina 1938–1941 säädettyinä juutalaislakeina, jotka rajoittivat juutalaisten ammatinharjoitus- ja omistusoikeutta ja lopulta myös kielsivät avioliitot ei-juutalaisten kanssa. Jopa 435 000 Unkarin juutalaisen kyydittäminen natsien tuhoamisleireille alkoi virallisesti vasta saksalaismiehityksen alettua maaliskuussa 1944, mutta jo tätä ennen oli tapahtunut lähinnä Unkariin liitetyillä alueilla joukkomurhia ja julmuuksia, eikä juutalaisten eristäminen ja kuljettaminen olisi onnistunut ilman Unkarin virkamiesten ja hallintokoneiston apua. Horthy pysäytti juutalaisten kuljetukset Auschwitziin kesäkuussa 1944, ilmeisesti kansainvälisen painostuksen johdosta. Historiantutkija Krisztián Ungváryn mukaan Horthylla olisi vielä miehitetyn maan valtionpäämiehenäkin ollut arvovaltaa ja mahdollisuuksia pelastaa ainakin osa juutalaisista, mutta näitä mahdollisuuksia hän ei käyttänyt.
Horthyn muistelmat ilmestyivät Antti Nuuttilan suomennoksena vuonna 1955.
↑Vehviläinen, Olli:”Maailmansotien aika”,Unkari – Maa, kansa, historia, s. 209–210.Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.ISBN951-746-252-2
↑Juhani Huotari ja Olli Vehviläinen:Unkari – Maa, kansa, historia, s. 207–211.Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004.ISBN951-746-252-2
↑Lehmann, Hans Georg: Der Reichsverweser-Stellvertreter: Horthys gescheiterte Planung einer Dynastie. Mainz: Hase & Koehler, 1975. Teoksen verkkoversio.
.svg)
