Kieliopillinen luku (tai lyhyesti luku; latinaksi numerus) on kieliopillinen piirre, joka ilmaisee, onko puheena olevan tilanteen osanottajia tai puheena olevia tapahtumia yksi vai useampia.
Useissa kielissä luku ilmenee nominien ja niiden mukaan taipuvien verbien taivutuksessa. Sillä ilmaistaan, onko puheen kohteena olevia olioita yksi (yksikkö eli singulaari) vai useampia (esimerkiksi monikko eli pluraali). Luvun määräytyminen ei aina ole suorassa suhteessa todellisuuden olioiden lukumääriin: kollektiivisubstantiivit (esimerkiksi joukko, komitea, puhemiehistö) viittaavat yksikkömuotoisinakin useaan henkilöön, monikkosanat (plurale tantum -sanat eli pluratiivit) taas ovat aina monikkomuodossa (esimerkiksi häät, housut) mutta viittaavat yhteen olioon tai asiaan.
Tavallisimmin kielessä erotetaan nominien tarkoitteiden määrää ilmaisevat yksikkö ja monikko, joissakin kielissä myös kaksikko eli duaali. Grambank-tietokannassa on tietoja 184 kielestä, joissa on säännöllisesti taivutuksella ilmaistava duaali (näihin kuuluvat esimerkiksi mansi, hanti ja useat samojedikielet, arabia sekä useat Amerikan ja Australian kielet). Vielä harvinaisempia ovat triaali eli kolmikko ja paukaali eli pientä lukumäärää ilmaiseva kategoria. Useissa kielissä monikko merkitään taivutuksella, yksikkö jätetään merkitsemättä, mutta on myös kieliä, joissa yksikölläkin on oma merkitsin (joka voi samalla ilmaista esimerkiksi määräisyyttä tai kieliopillista sukua). Grambank-tietokannassa yksikön omalla tunnuksellaan merkitseviä kieliä on 425, kun taas 1916 kielessä yksikkö on merkitsemätön.
Lukua ilmaistaan eri kielissä eri tavoin ja eri laajuisesti. Luvun ilmaiseminen voi olla pakollista tai valinnaista, se voi liittyä vain nomineihin tai vain tietynlaisiin nomineihin. Useissa kielissä verbien taivutuksessa sekä persoonapronomineissa luku kietoutuu yhteen persoonan kategorian kanssa, siten että sama kieliopillinen aines tai sama pronomini ilmaisevat molempia. Esimerkiksi suomen persoonapääte -mme ja pronomini me ilmaisevat sekä 1. persoonaa (puhuja ja hänen viiteryhmänsä) että monikkoa.
Verbien yhteydessä taivutuksella ilmaistava numerus viittaa yleensä verbin subjektiin. Joissakin kielissä voidaan verbin muodolla kuitenkin ilmaista myös objektien paljous tai toiminnan toistuminen useita kertoja. Esimerkiksi hantin objektikonjugaatiolla voidaan ilmaista objektien lukua: pun-e ’pane se (yksi)!’, pun-ɑɬən ’pane ne (kaksi tai useampia)!’.
Suomen kielessä, kuten uralilaisissa kielissä yleisesti, yksikkö on tunnukseton. Monikon tunnuksena on nominatiivissa -t (valo-t, naise-t), muissa sijoissa -i- tai -j- (valo-i-ssa, valo-j-a). Molemmat tunnukset palautuvat jo kantauraliin. Persoonapäätteissä ja persoonapronomineissa erotetaan samoin yksikkö ja monikko, joiden ilmaukset kietoutuvat yhteen persoonan ilmausten kanssa.