Ostsiedlung (”idän asuttaminen”) tarkoittaa saksankielisten väestöryhmien levittäytymistä keskiajalta lähtien Keski- ja Itä-Euroopan alueille, joilla asuivat slaavit, unkarilaiset, romanialaiset ja baltit. Saksalaisen kulttuurin, kielen, valtioiden ja asutuskeskusten vaikutusalue ulottui suunnilleen nyky-Virosta pohjoisessa nyky-Sloveniaan etelässä.
Tämä ajanjakso ulottui noin 1300-luvun alkupuolelta aina 1870-luvun alkupuolelle. Näinä vuosina saksalaisten väkiluku Itä-Euroopassa nousi yli 18 miljoonaan ihmiseen, jotka asuivat hajallaan saksalaisissa yhteisöissä alueella, joita rajaavat karkeasti lännessä Oder-Neisse-joki, idässä Ural-vuoristo, pohjoisessa Itämeri ja etelässä Turkki.
Väestön muutto sydänkeskiajalla liittyi väestönkasvuun Saksan ydinalueella. Ilmasto lämpeni väliaikaisesti ja väestön määrä kolminkertaistui noin 4 miljoonasta 12 miljoonaan. Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan reiniläisiltä, flaamilaisilta ja saksilaisilta alueilta liikaväestö siirtyi itään harvaan asutulle Baltian alueelle ja Puolaan. Muuttoja tukivat saksalainen aatelisto, joiden nuorimmat pojat jäivät ilman perintömaita, slaavilaiset kuninkaat ja herttuat sekä roomalaiskatolinen kirkko. Myös kaivostoiminnan alku vaati ammattitaitoista työväestöä. Suurin osa tästä asutuksesta oli rauhanomaista, vaikka se joskus tapahtui slaavien ja pakanallisten balttien kustannuksella (ks. Pohjoiset ristiretket). Itämeren alueen kiertokulku kiihtyi Saksalaisen ritarikunnan myötä. Samoin Itävallassa Steiermarkissa ja Kärntenissä saksalaisia yhteisöjä muodostui sloveenien asuttamille alueille.
Alueet, joilla saksalaiset asuivat Ostsiedlungin aikana:

- Walddeutsche kielisaarekkeet Łańcutissa ja Krosnossa Kaakkois-Puolassa