Palkollissääntö (ruots. legostadgan) oli Ruotsissa ja Suomessa voimassa ollut säännöstö. Se sääteli niiden ihmisten asemaa, jotka eivät maksaneet veroja. Käytännössä tämä tarkoitti ihmisiä, jotka eivät omistaneet maata. Erityisesti nimitys palkollinen oli käytössä vuoden 1805 palkollissäännössä, jossa sitä käytettiin säännön alaisista maataloustyöntekijöistä.
Ruotsin 1600-luvulla käymien sotien vuoksi Ruotsissa ja Suomessa oli pulaa työvoimasta ja siten palkollisia oli vähän tarjolla. Vuosina 1664 ja 1688 säädetyt palkollissäännöt kielsivät ottamasta palkollisiksi muita kuin isännän kanssa samassa taloudessa asuneita henkilöitä. Myöhemmin merkantilismin aikana palkollissääntö tiukentui. Vuonna 1739 säädetyn säännön mukaan myös talollisen "ylimääräiset" lapset piti siirtää muualle töihin. Sen jälkeen kotona sai omista lapsista pitää vain yhden pojan ja tyttären palkollisten lisäksi. Samalla kaikki rengit ja piiat asetettiin kontrollin alaisiksi, ja heidän työaikaansa alettiin säädellä.
Väestö alkoi kasvaa nopeasti 1700-luvun puolivälistä lähtien, ja palkollissääntöjä alettiin helpottaa. Kustaa III kumosi palveluspakkomääräykset vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirjassa. Palveluspakko poistui Suomessa kuitenkin täysin vasta vuonna 1883. Laki, joka säänteli isäntien ja palkollisten suhteita, kumottiin työsopimuslailla 1922.