Privilegium minus (lat. ’pieni privilegio’, ’pieni etuoikeus’) oli asiakirja, jonka Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Fredrik Barbarossa 17. syyskuuta 1156 antoi Itävallan herttua Henrik II Jasomirgottille ja tämän puolisolle Theodoralle.
Tällä asiakirjalla ratkaistiin Welfien ja Hohenstaufien pitkällisiin riitoihin liittynyt kiista, joka koski aiemmin Henrikille läänitettyä Baijeria. Henrik luopui Baijerista ja sai hallintaansa Itävallan, joka erotettiin Baijerista ja muutettiin rajakreivikunnasta (Mark) herttuakunnaksi. Itävallan alueella ei enää saisi oikeutta istua kukaan ilman herttuan suostumusta. Herttuan vasallivelvollisuudet keisaria kohtaan rajoitettiin siihen, että hänen tulisi osallistua Baijerin hovipäiville sekä Itävallan naapurimaihin suuntautuviin sotaretkiin. Henrik ja Theodora (joilla asiakirjaa myönnettäessä ei vielä ollut poikaa) saivat myös oikeuden, mikäli kuolisivat vailla perillistä, jättää herttuakunnan perinnöksi kenelle halusivat (libertas affectandi).
Privilegium minus oli merkittävimpiä virstanpylväitä Itävallan kehityksessä valtioksi. Sitä on nimitetty jopa ”Itävallan suvereeniuden peruskirjaksi”.
Privilegium minuksen eräänlaiseksi laajennukseksi syntyi noin kaksisataa vuotta myöhemmin, 1359, Privilegium maius (’suuri privilegio’), herttua Rudolf IV:n teettämä kokoelma 1000-luvulta 1200-luvulle päivättyjä, väärennettyjä asiakirjoja. Siinä Itävallan herttuan arvo säädetään aina periytyväksi kulloisenkin herttuan vanhimmalle pojalle, tai ellei hänellä ole poikaa, vanhimmalle tyttärelle. Privilegium maius oli voimassa vuoteen 1806 saakka; 1800-luvulla se tunnistettiin väärennökseksi.
Privilegium minus (alkuperäinen latinankielinen teksti ja saksannos)