Sobibórin tuhoamisleiri

Sobibor

Sobibór oli natsi-Saksan tuhoamisleiri Puolassa lähellä samannimistä kylää, joka toimi vuosina 1942–1943. Sinne tuotiin juutalaisia, neuvostoliittolaisia sotavankeja ja luultavasti myös romaneja.

Sobibórissa surmattiin kaikkiaan ainakin 250 000 ihmistä, ehkä jopa paljon enemmänkin. Sobibórissa aloitettiin vankien tappaminen kaasukammioissa toukokuussa 1942. Kaasukammioissa tapetut olivat enimmäkseen juutalaisia. Kaasuna käytettiin panssarivaunun moottorin pakokaasusta saatua hiilimonoksidia.

Sobibór oli toinen operaatio Reinhardin leireistä, jossa juutalaisten vankien onnistui nousta kapinaan. Leirin vastarintamiehet tappoivat 14. lokakuuta 1943 yksitoista SS-miestä ja joukon ukrainalaissyntyisiä vartijoita. Noin puolet leirin 600 sen hetkiseistä vangeista pääsi karkuun. Vangeista suurin osa saatiin kiinni, mutta noin 50 säilyi vapaina sodan loppuun.

SS:n johtaja, sisäministeri Heinrich Himmler käski kapinan jälkeen sulkea ja hävittää leirin ja istuttaa puita sen paikalle.

Rakentaminen

Saksan SS- ja poliisiviranomaiset rakensivat Sobibórin keväällä 1942. Se oli toinen kolmesta tuhoamisleiristä, jotka perustettiin osana operaatio Reinhardia (Aktion Reinhard tai Einsatz Reinhard). Operaatio Reinhard oli suunnitelma Puolan kenraalikuvernementin (Generalgouvernement) juutalaisten surmaamiseksi. Sen toteuttamisesta vastasi Lublinin SS- ja poliisijohtaja, SS-Obergruppenführer Odilo Globocnik.

Sobibórin tuhoamisleiri perustettiin pienen Sobibórin kylän lähelle. Kyseessä oli harvaan asuttu ja soinen alue, joka sijaitsi noin kolmen mailin päässä länteen Bug-joesta, joka muodostaa nykyään Puolan itärajan. Leiri sijaitsi noin 50 mailia Lublinista itään, 24 mailia Chełmista pohjoiseen ja 5 mailia Włodawasta etelään. Toisen maailmansodan aikaisen Saksan miehityksen aikana alue kuului kenraalikuvernoraatin Lublinin piiriin.

Sobibórin leiri rakennettiin Lublin–Chełm–Włodawa-rautatielinjalle, aivan Sobibórin rautatieaseman länsipuolelle. Leirin ja rautatien yhdistävää sivuraidetta käytettiin vankien purkamiseen saapuvista kuljetuksista. Tiheä mänty- ja koivumetsä peitti leirin näkyvistä. Laajimmillaan leiri kattoi suorakulmion muotoisen alueen, jonka mitat olivat noin 400 x 600 metriä (pinta-alaltaan hieman yli 33 jalkapallokenttää). Piikkilanka-aitaan punotut oksat ja leirin ympärille istutetut puut naamioivat alueen. Leiriä ympäröi noin 15 metriä leveä miinakenttä.

Saksalaiset SS- ja poliisiviranomaiset järjestivät kuljetuksia Sobibóriin toukokuun 1942 ja syksyn 1943 välisenä aikana. Heinäkuun lopun ja syyskuun 1942 välillä junakuljetukset Sobibóriin etelästä keskeytettiin. Tänä aikana Chełm–Lublin-rataosuudella tehtiin kunnostustöitä.

Saksalaiset SS- ja poliisiviranomaiset kuljettivat juutalaisia ​​Sobibóriin pääasiassa Lublinin piirin pohjois- ja itäosien getoista, kuten Chełmin ghetosta. Lisäksi saksalaiset kuljettivat Sobibóriin juutalaisia ​​Saksan miehittämiltä Neuvostoliiton alueilta, Saksasta, Itävallasta, Slovakiasta, Böömistä ja Määristä, Alankomaista sekä Ranskasta. Kaikkiaan saksalaiset ja heidän apujoukkonsa surmasivat Sobibórissa ainakin 167 000 ihmistä.

Leirin henkilökunta

Leirillä palveli noin 50 saksalaista ja itävaltalaista henkilöä. Kuten muissa operaatio Reinhard -kokonaisuuteen kuuluneissa Bełzecin ja Treblinkan tuhoamisleireissä, saksalainen henkilökunta koostui lähes yksinomaan Aktion T4 rotuhygieniaohjelman eli niin kutsutun vammaisten ja mielisairaitten ”eutanasiaohjelman” työntekijöistä. Sobibórin ensimmäinen virallinen komendantti oli itävaltalainen poliisi Franz Stangl. Alun perin Stangl oli toiminut Hartheimin ”eutanasia”-tappamiskeskuksen hallinnollisena apulaisjohtajana ja vastannut siellä turvallisuusjärjestelyistä. Hän oli hoitanut vastaavia tehtäviä myös Bernburgin tappokeskuksessa ennen siirtoaan Lublinin piiriin. Nähtyään ensimmäiset kaasutukset Sobibórissa Stangl totesi hämmästyneenä: ”Se oli täsmälleen samanlaista kuin Hartheimin linnan kaasukammioissa.”

Stanglin sijaisena toimi niin ikään itävaltalainen Franz Reichleitner. Reichleitner oli työskennellyt Stanglin kanssa myös Hartheimissa. Elokuussa 1942 hän seurasi Stanglia Sobibórin komendanttina, kun Stangl siirrettiin Treblinkaan. Reichleitner toimi komendanttina leirin lakkauttamiseen eli marraskuuhun 1943 saakka.

Saksalaisen henkilökunnan lisäksi Sobiborissa oli apupoliisiyksikkö, joka toimi vartijajoukkona. Yksikköön kuului 90–120 miestä. Sen jäsenet olivat joko eri kansallisuuksia edustavia entisiä neuvostoliittolaisia ​​sotavankeja tai tähän tehtävään valittuja tai värvättyjä ukrainalaisia ​​ja puolalaisia ​​siviilejä. Miehet koulutettiin Trawnikin koulutusleirillä. Trawnikin leiri oli SS-Obergruppenführer Odilo Globocnikin alaisuudessa toiminut erityislaitos.

Leirin virkailijat valitsivat jokaisesta saapuvasta kuljetuksesta pienen joukon vankeja täydentämään Sobibórin pakkotyövoimaa. Valituiksi tuli vankeja, jotka vaikuttivat hyväkuntoisilta tai joilla oli hyödyllisiä taitoja. Osa pakkotyöhön valituista vangeista määrättiin työskentelemään leirin kolmannen osan (Leiri III) surmaamisalueella. Näitä ryhmiä kutsuttiin nimellä Sonderkommando (erikoisosasto). Niiden tehtävänä oli siirtää ruumiit ulos kaasukammioista ja haudata uhrit joukkohautoihin. Muut eloon jäämään valitut vangit työskentelivät hallinto- ja vastaanottoalueilla. He avustivat junasta poistumisessa, vaatteiden riisumisessa, arvoesineiden luovuttamisessa ja juutalaisvankien ohjaamisessa niin kutsuttuun putkeen (Schlacht).

Leirin rakenne

Sobibórin tuhoamiskeskus oli jaettu kolmeen ”leiriin”. Se koostui hallintoalueesta, vastaanottoalueesta ja tuhoamisalueesta. Hallintoalueeseen kuuluivat leirin pääportti, rautatielaituri sekä SS-miesten ja Trawniki-vartijoiden majoitustilat. Alueeseen kuului myös leiri I, jossa suhteellisen pieni joukko juutalaisvankeja työskenteli työpajoissa. Suurin osa näistä vangeista myös majoitettiin tälle alueelle. Leiri II muodosti vastaanottoalueen. Vartijat ohjasivat saapuvat juutalaisvangit tälle alueelle heidän noustuaan pois kuljetusvaunuista. Tässä osassa kompleksia sijaitsivat riisuutumisparakit sekä varastot, joihin uhrien vaatteet ja omaisuus koottiin.

Leirin II luoteiskulmasta johti kapea, aidattu polku vastaanottoalueelta leiriin III. Tätä polkua kutsuttiin nimellä ”putki” (saks. Schlauch). Leiri III oli tuhoamisalue. Siellä sijaitsivat kaasukammiot ja joukkohaudat. Alueella oli myös parakkeja, joissa majoitettiin vartioyksikkö sekä leirin tässä osassa työskentelevät juutalaiset pakkotyöläiset. Toisin kuin Bełżecin keskuksessa, varsinainen surmaamispaikka sijaitsi kauempana muusta leiristä. Leirissä III työskentelevillä vangeilla ei ollut yhteyttä muihin Sobibórin juutalaisvankeihin. Siksi kesti useita viikkoja, ennen kuin leirien I ja II ensimmäiset juutalaiset pakkotyöläiset saivat tietää läheistensä, jotka olivat saapuneet heidän mukanaan Sobibóriin kohtalosta tai siitä, kuinka lähellä kaasukammioita he itse olivat.

Toimintaprosessi

Leirin johto aloitti säännölliset kaasutukset toukokuun alussa 1942. Sitä ennen oli suoritettu kokeellisia kaasutuksia kaasukammioiden tehon testaamiseksi.

Sobibórin rautatieasemalle saapui 40–60 vaunun mittaisia ​​junakuljetuksia. Sen jälkeen vaunuja siirrettiin leiri I:een 20 kappaletta kerrallaan. Siellä leirin vartijat käskivät uhrit ulos junasta laiturille. Saksalaiset SS-miehet ja poliisit ilmoittivat karkotetuille, että heidät lähetettäisiin työhön, mutta että heidän täytyisi ensin peseytyä ja käydä läpi desinfiointi. Saksalaiset määräsivät juutalaiset jättämään tavaransa ja riisuutumaan parakeissa. Miehet erotettiin yleensä naisista ja pienistä lapsista.

Lopuksi ukrainanalaiset vartijat pakottivat juutalaisvangit juoksemaan niin kutsutun putken läpi. Sata metriä pitkä ”Putki” eli Taivastie (Himmelstrasse) johti suoraan kaasukammioihin, jotka oli merkitty harhaanjohtavasti suihkutiloiksi. Naisten hiukset ajettiin erityisessä parakissa, joka sijaitsi ”putken” varrella. Kun kaasukammioiden ovet oli suljettu, viereisessä huoneessa olevat vartijat käynnistivät moottorin, joka johti häkää putkia pitkin kaasukammioihin. Kammioissa olleet ihmiset surmattiin. Ne jotka olivat liian sairaita, heikkoja tai vanhoja kävelemään kaasukammioille, vietiin leiri III:een ja ammuttiin avoimeen kuoppaan. Kun kaikki 20 vaunullista ihmisiä oli surmattu, koko prosessi toistettiin seuraavan vaunuryhmän kohdalla. Menettelyä jatkettiin, kunnes koko kuljetuksen väki oli murhattu.

Eloonjätettäviksi valitut vangit siirsivät ruumiit ulos kaasukammioista ja hautasivat ne joukkohautoihin; syksyllä 1942 haudat avattiin ja ruumiit poltettiin ulkoilmauuneissa. Luunpalaset jauhettiin tomuksi, jotta kaikki todisteet joukkomurhasta saataisiin hävitettyä.

Kapina

Vuoden 1943 alussa juutalaisvangit alkoivat huolestua aistittuaan, että surmaamistoimet Sobibórissa olivat hiipumassa. He saivat myös tietää, että Bełzecin tuhoamisleiri oli purettu ja kaikki siellä hengissä säilyneet vangit surmattu. Tämän seurauksena vangit perustivat vastarintaryhmän keväällä 1943. Syyskuun lopulla ryhmä sai vahvistusta sekä miesvoiman että sotilaskoulutuksen osalta, kun sinne saapui juutalaisia ​​puna-armeijan sotavankeja Minskin ghetosta. Vangit suunnittelivat kansannousua, joka käynnistettäisiin leirin keskeisten saksalaisvirkailijoiden surmaamisen jälkeen. Kun leirillä oli jäljellä noin 600 vankia, suunnitelmasta tietoiset vangit aloittivat kapinan 14. lokakuuta 1943. Vangit surmasivat kirveillä 11 saksalaista leirihenkilökunnan jäsentä mm. varakomendantti Johann Niemannin sekä muutamia Trawnikissa koulutettuja vartijoita. Noin 300 vankia onnistui pakenemaan tuhoamisleiriltä kyseisenä päivänä. Kapinaa seuranneissa etsinnöissä jäi kiinni noin 100 vankia. Noin 50 vankia pakeni Sobibórista ja selvisi sodasta hengissä.

Kapinan jälkeen saksalaiset leiriviranomaiset ja Trawnikissa koulutetut vartijat purkivat tuhoamisleirin. He myös ampuivat ne juutalaisvangit, jotka eivät olleet paenneet kansannousun aikana. Kesällä 1943 SS-johdossa käytyjen keskustelujen perusteella saksalaiset olivat suunnitelleet muuttavansa laitoksen käyttötarkoitusta. Alun perin paikasta oli tarkoitus tehdä kokoamispaikka naisille ja lapsille, jotka oli karkotettu länteen miehitetyltä Valko-Venäjältä sen jälkeen, kun heidän isänsä ja aviomiehensä oli surmattu saksalaisten niin kutsutuissa partisaanien vastaisissa operaatioissa. Myöhemmin harkittiin alueen muuttamista ammusvarastoksi. Ei ole tietoa siitä, että Sobibóriin olisi saapunut uusia vankeja tuhoamisleirin purkamisen jälkeen. Pieni Trawnikissa koulutettu vartijaosasto pysyi kuitenkin paikalla ainakin maaliskuun 1944 loppuun saakka.

Sobibór oli viimeinen lakkautettu operaatio Reinhard -leiri. Bełzecin ja Treblinkan tapaan alue kynnettiin. Sobibórin tuhoamisleirin paikalle istutettiin mäntymetsä.

Kuvia Sobibórista

Vuosikymmenten ajan tunnettiin vain kaksi valokuvaa, joissa Sobibórin tuhoamisleiri näkyi toiminnassa. Vuonna 2020 Holocaust Museum hankki kokoelmiinsa yli 50 aiemmin tuntematonta kuvaa Sobibórista; kuvat olivat kuuluneet leirin varakomentaja Johann Niemannille. Nämä valokuvat ovat osa laajempaa kokoelmaa, jonka Niemannin jälkeläiset ovat lahjoittaneet museolle. Kuvat tarjoavat ennen näkemättömiä näkymiä tuhoamisleiristä. Niiden joukossa on kuvia parakeista, työpajoista sekä SS-miehistä ja ukrainalaisista vartijoista.

Joissakin valokuvissa Sobibórin henkilökuntaan kuuluvia ihmisiä näkyy nauramassa ja poseeraamassa – jopa samalla kun he osallistuivat vähintään 167 000 viattoman juutalaisen joukkomurhan toteuttamiseen. Niemann sai surmansa Sobibórin vankikapinassa 14. lokakuuta 1943, minkä jälkeen leiri suljettiin.

Elokuvia Sobibórista

• Pako Sobiborista (Jack Gold, 1987)
• Sobibór, 14 octobre 1943, 16 heures (2001)
• Pako Sobiborista (Konstantin Habenski, 2018)

Aiheesta lisää

• Bem, Marek: Sobibor Extermination Camp 1942 – 1943. Translated from Polish to English by Tomasz Karpiński Natalia Sarzyńska-Wójtowicz. Stichting Sobibor, Amsterdam 2015. ISBN 978-83-937927-2-6

Lähteet

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sobibórin tuhoamisleiri.