Operaatio Reinhard (saks.Aktion Reinhard, Einsatz Reinhard, Aktion Reinhardt tai Einsatz Reinhardt) oli koodinimi, joka annettiin kansallissosialistien suunnitelmalle tuhota 2,2 miljoonaa Puolan kenraalikuvernementissa asuvaa juutalaista. Operaatiossa tuhottiin noin 1700000 ihmistä, joista useimmat olivat juutalaisia. Sisäministeri, SS:n ja Gestapon johtaja Heinrich Himmlerin johdolla natsit murhasivat näissä tuhoamiskeskuksissa lähes 2 700 000 ihmistä – juutalaisia, poliittisia vankeja, romaneja, ”epäsosiaalisiksi” luokiteltuja, homoseksuaaleja ja muita – joko kaasuttamalla tai ampumalla.
Tausta
Heinrich Himmlerin vierailu miehitetyllä Valko-Venäjällä Minskissä elokuussa 1941 oli keskeinen käännekohta, joka toi ilmi joukkoteloitusten tekijöille aiheuttamat psyykkiset vaikutukset ja johti suoraan operaatio Reinhardin eli kiinteiden kaasukammioiden järjestelmällisen käytön kehittämiseen. Hän määräsi Arthur Neben, Einsatzgruppen B:n komentajan ampumaan Minskin vankilan 100 vankia ja seurasi henkilökohtaisesti, kuinka Einsatzkommandon teloitusryhmä ampui 15. elokuuta 1941 heidät teloituspaikalla. Uteliaana näkemään ruumiita hän kurkisti joukkohautaan, jolloin sen reunalle ammutun uhrin aivoainesta roiskahti hänen päälleen. Tämän jälkeen Himmler oli pahoinvoiva ja piti jälkikäteen myötätuntoisen puheen teloitusryhmän jäsenille.
Operaatio Reinhard suunniteltiin tekemään juutalaisten tappamisesta tehokkaampaa, mekaanisempaa ja ”humaanimpaa”. Aikaisemmin massamurhissa oli käytetty muun muassa ampumista, mikä altisti toteutuksesta vastanneet Einsatzgruppe-miehet liian raskaan henkisen paineen alle. Tämän vuoksi ihmisten joukkomurhaamisesta tehtiin eräänlaista teollisuutta, mitä voidaan pitää ennennäkemättömänä ihmiskunnan historiassa.
Himmler määräsi 15. lokakuuta 1941 SS-GruppenführerOdilo Globocnikin, joka toimi SS:n johdossa ja poliisijohtajana Lublinin piirissä toteuttamaan operaatio Reinhardin. SS-Obergruppenführer Reinhard Heydrichin mukaan nimetty operaatio oli suunnitelma, jonka tarkoituksena oli murhata järjestelmällisesti miehitetyn Puolan juutalaiset ja myöhemmin koko Euroopan juutalaisväestö.
Toteutus
Operaatio Reinhardiin liittyvä ns. Höflen sähke, jossa luetellaan tuhoamisleireillä kuolleiden määriä.
Globocnik johti operaatio Reinhardia syksyn 1941 ja loppukesän 1943 välisenä aikana ja perusti sitä varten kaksi osastoa. Toinen oli SS-Sturmbannführer Hermann Höflen johtama ryhmä, joka vastasi suunniteltujen karkotusten henkilöstö- ja kuljetusjärjestelyistä. Toinen oli SS:n erityisosastojen tarkastusvirasto (Inspektion der SS-Sonderkommandos); Polizei-KriminalkommissarChristian Wirthin johtama yksikkö, joka vastasi operaatio Reinhard -hankkeeseen kuuluneiden tuhoamiskeskusten rakentamisesta ja hallinnoinnista.
Operaation toteuttamiseksi Himmler määräsi perustettaviksi kolme uutta suurta tuhoamisleiriäkaasukammioineen: Treblinka, Sobibór ja Bełżec. Ns. Höflen sähkeen perusteella operaatioon kuului myös Majdanek. Näillä leireillä tuhottiin ainakin 1,4 miljoonaa ihmistä kaasukammioissa. Myöhemmin perustettiin lisää tuhoamiskeskuksia. Chełmno, jossa kokeiltiin ensimmäisenä kaasuttamista surmaamismenetelmänä, muodostui tuhoamispaikaksi, jossa surmattiin ainakin 152 000 ihmistä. Majdanek toimi ajoittain tuhoamiskeskuksena; siellä surmattiin erityisesti pakkotyöhön määrättyjä juutalaisia, jotka olivat liian heikkoja työntekoon. Viimeinen Himmlerin tuhoamiskeskukseksi määräämä leiri oli Auschwitz-Birkenau keväällä 1942. Auschwitzista tuli holokaustin ja natsien leirijärjestelmän symboli; siellä menehtyi noin miljoona juutalaista miestä, naista ja lasta eri puolilta Eurooppaa.
Tuhoamisleirien rakentaminen aloitettiin 1. marraskuuta 1941 Bełzecissä. Valitut paikat sijaitsivat itäisessä Puolassa lähellä Valko-Venäjän ja Ukrainan rajoja sekä päärautateitä, mikä helpotti uhrien kuljetusta. Alueet olivat harvaan asuttuja, jotta leirit pysyisivät mahdollisimman salassa. Uhreille kerrottiin, että heidät vietiin itään uudelleenasutettaviksi.
Tuhoamisleireillä uhrien kaasuttaminen ja ruumiiden hävittäminen oli viety sujuvuudessa huippuunsa. Aluksi ihmiset luovuttivat tavaransa ja arvoesineensä, joista tuli Saksan valtion omaisuutta. Sitten ihmiset riisuutuivat, naisilta ajeltiin hiukset ja heidät ahdettiin kaasukammioon tiiviisti, jotta sisään jäisi mahdollisimman vähän hengitysilmaa. Siten uhrit saatiin tapetuiksi 10–15 minuutin kuluessa kaasuhanojen avaamisesta. Ruumiit tarkastettiin tämän jälkeen ja mm. kultahampaat vedettiin uhrien suusta. Operaation alkuvaiheessa ruumiit haudattiin valtaviin joukkohautoihin, mutta tästä syntyi monenlaisia ongelmia. Myöhemmässä vaiheessa ruumiit poltettiin heti kaasuttamisen jälkeen tilapäisissä ”krematorioissa”. Myös aiemmin haudatut ruumiit kaivettiin mahdollisuuksien mukaan ylös ja hävitettiin polttamalla, koska niiden haju levisi lähikaupunkeihin ja aiheutti valituksia.
Tuhoamisleirien rakenne oli miltei identtinen. Vastaanottoalueella sijaitsivat riisuutumisparakit, joista juutalaiset johdettiin kapeaa piikkilanka-aitojen reunustamaa käytävää pitkin tuhoamisalueen kaasukammioihin. Toisin kuin Auschwitzissa sähköaitoja ei ollut. Operaatio Reinhardin leirien oli tarkoituskin olla väliaikaisia toisin kuin Auschwitzin, joka oli alun perinkin keskitysleiri, joissa etenkin terveet miehet hyödynnettiin ennen tappamista orjatyövoimana.
Operaation viimeistely
Kolmella tuhoamisleirillä menetti henkensä noin kaksi miljoonaa juutalaista. Heidän omaisuuttaan takavarikoitiin noin 178045960 silloisen Saksan Reichs markan arvosta. Potista veivät osansa myös yksittäiset SS-miehet ja vartijat. Operaatio päättyi marraskuussa 1943.
Operaatio Reinhard huipentui 3.-4. marraskuuta 1943, jolloin Lublinin alueen viimeiset, orjatyövoimana käytetyt juutalaiset (Arbeitsjuden) surmattiin ”Erntefest” ('Sadonkorjuujuhla') -nimellä kutsutussa joukkomurha-aallossa, joka vaati 42 000 ihmishenkeä Lublin-Majdanekin, Trawnikin ja Poniatowan työleirillä.
Operaation päätyttyä Treblinkan, Bełżecin, Sobibórin ja Chełmnon leirit purettiin, alueet kynnettiin ja niille asutettiin puolalaisia maanviljelijöitä. Bełzecissä ja Treblinkassa natsiviranomaiset rakensivat kartanon sekä istuttivat puita ja viljelykasveja naamioidakseen alueen maatilaksi. Näillä paikoilla majoitettiin entinen apupoliisi, jonka tehtävänä oli tehostaa naamiointia ja ehkäistä ryöstelyä.
Nykyään kaikilla näillä paikoilla on uhreille pystytettyjä muistomerkkejä.
Johtoporras
Operaatio Reinhardin johtaja Odilo Globocnik.
Operaatio Reinhardin johdossa oli SS-GruppenführerOdilo Globocnik, jonka oli nimittänyt Heinrich Himmler. SS-SturmbannführerHermann Höfle oli vastuussa kuljetusten, tuhoamisleirien ja uhrien omaisuuden keräämisen organisoinnista. Polizei-KriminalkommissarChristian Wirth ja hänen rotuhygienia eutanasiaohjelmansa Aktion T4 miehet muodostivat teloitusjoukkojen ytimen itäisen Puolan tuhoamisleireillä. Leirien vartijat olivat neuvostoliittolaisia sotavankeja ja etenkin Treblinkassa ukrainalaisia, joiden esimiehinä saksalaiset toimivat.
Operaation päämaja sijaitsi Lublinissa, jossa uhrien vaatteet ja omaisuus myös lajiteltiin.
Globocnik jätti loppuraporttinsa operaatio Reinhardista Heinrich Himmlerille tammikuussa 1944. Hän luetteli operaation tavoitteet seuraavasti:
Puolan kenraalikuvernementin juutalaisten ”uudelleensijoittaminen” (sanalla ”uudelleensijoittaminen” Globocnik tarkoitti todellisuudessa heidän surmaamistaan)
joidenkin puolalaisten juutalaisten ammattitaidon tai työpanoksen hyödyntäminen ennen heidän surmaamistaan
juutalaisten henkilökohtaisen omaisuuden (vaatteet, käteisvarat, korut ja muu irtaimisto) haltuunotto
kätketyn tai kiinteän omaisuuden – kuten tehtaiden, asuntojen ja maa-alueiden – paikantaminen ja haltuunotto.
