Supistumaverbeiksi nimitetään suomen kielen verbejä, joiden vokaalivartalon lopussa on pitkä vokaali tai kahden lyhyen vokaalin yhtymä (esimerkiksi hyppää-n, makaa-n, hyppää-mme, halua-t, halua-tte), konsonanttivartalon lopussa t (esimerkiksi hypät-kää, halut-koon). Potentiaalin tai menneen ajan partisiipin tunnuksen edellä t assimiloituu n:ksi (hypän-nyt, halun-nee).
Nimitys ”supistumaverbi” perustuu siihen, että tämän verbityypin vokaalivartalon loppuvokaalien välissä on alun perin ollut t:n heikkoasteinen vastine, joka sittemmin on kadonnut, niin että sanan tavuluku on supistunut. Läheskään kaikki nykyisistä supistumaverbeistä eivät historiallisesti ole tätä supistumista kokeneet, vaan supistumaverbien tyyppiin liittyy koko ajan uusia verbejä.
Suomen yleiskielessä on supistumaverbejä noin 1 100 sanakirjalekseemiä. Noin 300 on läpinäkyviä johdoksia, jotka yleensä on johdettu nominista: aita → aitaa-n, hillo → hilloa-n, uhka → uhkaa-n. Supistumaverbien ryhmään tulee koko ajan uusia sanoja, etenkin mukautettuja lainaverbejä (buukata, miksata, stripata) ja slangi- sekä puhekielen verbejä (dokata, skimbata, skulata, jutskata, valkata).
Supistumaverbien imperfektin pääte on -si, murteissa ja puhekielessä sanan lopussa usein pelkkä -s. Lounaismurteissa tämä pääte on eräissä tapauksissa levinnyt verbeihin, jotka eivät ole supistumaverbejä (sanosin ’sanoin’, kertos ’kertoi’), tai supistumaverbit ovat siirtyneet lyhytvokaalisten verbien taivutustyyppiin (avoin ’avasin’).