Talvisodan tausta

Suomen neuvottelija Juho Kusti Paasikivi lähdössä Moskovan neuvotteluihin 9. lokakuuta 1939. Häntä ovat saattamassa pääministeri A. K. Cajander, eduskunnan puhemies Väinö Hakkila ja rouva Alli Paasikivi.

Talvisodan tausta sisältää tapahtumat, jotka johtivat Suomen ja Neuvostoliiton väliseen talvisotaan vuosina 1939–1940.

Vuoden 1917 itsenäistymisensä jälkeen Suomi aloitti ulkoministeri Rudolf Holstin hahmottelemalla reunavaltiopolitiikalla, joka vähitellen osoittautui voimattomaksi: ensiksi siksi, että Puolan Vilnan-miehitys heikensi Liettuan välejä Puolaan ja toiseksi siksi, että Adolf Hitlerin johtama Saksa solmi Puolan kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen vuonna 1934 sekä Ison-Britannian kanssa laivastosopimuksen kesällä 1935, mikä vähensi mahdollisuutta siihen, että Iso-Britannia olisi Saksan laivaston ohi vuosien 1918–1920 tapaan muodostunut Itämerellä strategiseksi voimatekijäksi. Suomi suuntautui puolueettomaksi Pohjoismaaksi käytännössä jo 1920-luvun lopulla ja viimeistään vuonna 1935, kun pohjoismainen suuntaus julistettiin Suomen viralliseksi ulkopolitiikaksi. Muiden pienten maiden tapaan Suomi ryhtyi Kansainliiton kollektiivisten turvallisuustakuiden kannattajaksi. 1920-luvun lopulta alkaen Euroopan turvallisuus heikentyi ja Suomi teki 1930-luvun alusta Viron kanssa salaista sotilasyhteistyötä lähinnä Ruotsin pääesikunnan ideasta Venäjän keisarikunnan 1910-luvulla kehittämän Pietari Suuren merilinnoituksen hengessä, jonka tarkoituksena oli sulkea Neuvostoliiton Itämeren laivasto Suomenlahden pohjukkaan. Tiedon tästä arveltiin siirtyneen myös Neuvostoliiton tietoisuuteen sinne siirtyneen suomalaisen luutnantin mukana 1930-luvulla.

Neuvostoliitto haki 1930-luvun puolivälistä lähtien itselleen edullisempia rajoja ja tukikohtia Suomesta. Vuonna 1938 NKVD-agentti Boris Jartsev esitti konkreettiset vaatimukset Suomelle vedoten Saksan uhkaan: Suomen olisi pitänyt solmia puolustusliitto Neuvostoliiton kanssa. Suomi torjui vaatimukset eikä Suomen hallitus tajunnut Jartsevin toimineen Neuvostoliiton ylimmän johdon valtuuttamana. Molotov–Ribbentrop-sopimuksen jälkeen syksyllä 1939 Neuvostoliitto esitti julkisesti vaatimuksensa, joihin kuului nyt maiden välisen rajan siirtäminen Karjalankannaksella kauemmas Leningradista. 12.–14. lokakuuta 1939 käytiin ensimmäinen neuvottelukierros Suomen kanssa, 3.–4. marraskuuta 1939 käytiin toinen neuvottelukierros Suomen kanssa ja 9. marraskuuta 1939 käytiin kolmas neuvottelukierros Suomen kanssa.

Suomi oli valmis vain aivan pienimuotoiseen rajanoikaisuun, mikä ei riittänyt Neuvostoliitolle. Maaliskuussa 1939 Neuvostoliitto ilmoitti, että haluaa vuokrata 30 vuodeksi Suursaaren, Lavansaaren, Tytärsaaret ja Seiskarin. Myöhemmin saarten vastineeksi tarjottiin maa-aluetta Itä-Karjalasta. Neuvottelujen päätyttyä marraskuussa tuloksettomina Neuvostoliiton poliittinen painostus Suomea kohtaan lisääntyi. Lopulta Neuvostoliitto lavasti 26. marraskuuta 1939 Mainilan laukaukset, joilla se perusteli sotaa puolustuksellisena toimenpiteenä. Neuvostoliitto katkaisi diplomaattisuhteet maiden väliltä 29. marraskuuta ja hyökkäsi Suomeen ilman sodanjulistusta 30. marraskuuta 1939.

Yleistilanne Euroopassa

Pohjoinen Eurooppa marraskuussa 1939.
  Puolueettomat maat
  Saksa ja sen miehittämät maat
  Neuvostoliitto ja sen miehittämät maat
  Neuvostoliiton sotilastukikohtia

Merkittävä tekijä talvisodan taustalla oli ensimmäisen maailmansota ja sen lopputulos. Sodan seurauksena Saksa ja Neuvostoliiton ytimeksi sittemmin kehittynyt Venäjä menettivät suurvalta-asemansa vuosikymmeneksi. Varhain 1930-luvulla ne alkoivat toipua ensimmäisestä maailmansodasta ja pyrkivät palauttamaan entisen asemansa. Ensimmäisen maailmansodan aiheuttama sisäinen epävakaus ja sodan antama malli edistivät Adolf Hitlerin ja Josif Stalinin kaltaisten sotilaallis-diktatoristen johtajien valtaan nousua näissä valtioissa. Sekä natsi-Saksan että Neuvostoliiton sotilaallinen varustautuminen ja suurvaltapoliittinen aktiivisuus lisääntyivät huomattavasti. Molemmat valtiot tavoittelivat menettämiensä alueiden takaisin valtaamista ja valtapiiriensä edelleen laajentamista. Euroopan läntisten suurvaltojen Ranskan ja Yhdistyneen kuningaskunnan poliittinen heikkous johti erityisesti Saksan aseman merkittävään vahvistumiseen. Seurauksena oli lopulta toisen maailmansodan syttyminen 1. syyskuuta 1939.

Itsenäistyvä Suomi

Suomi oli kuulunut Venäjän keisarikuntaan vuosina 1809–1917. Suomen suuriruhtinaskunnan ja emämaa Venäjän väliset suhteet olivat olleet vakaat ja rauhalliset aina venäläistämis- eli sortokausiin ja ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Suursota hajotti Venäjän keisarikunnan vuonna 1917, ja mullistuksen yhteydessä Suomi itsenäistyi, mutta sitä seurasi sisällissota, jossa neuvosto-Venäjä tuki punakaartia ja Saksa valkoisia. Sisällissodan jälkeen suomalaisia vapaaehtoisjoukkoja tunkeutui Venäjän alueelle heimosotien yhteydessä.

Idänkauppaa ei muodostunut Neuvosto-Venäjän kanssa, vaan ulkopolitiikassa ja kaupankäynnissä Suomi suuntautui länteen. Sisällissodan jälkeen Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita leimasi syvä epäluottamus, jota Suomessa 1920–1930-luvuilla esiintynyt oikeistoradikalismi ja venäläisten tukemien suomalaiskommunistien toiminta pahensivat. Neuvostoliiton vahvistuessa uudelleen se alkoi kiinnostua entisistä reuna-alueistaan ja niiden palauttamisesta valtakuntaan. Vuonna 1932 solmittiin Suomen ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus, mutta käytännössä välit olivat varsin viileät ennen toista maailmansotaa.

Neuvostoliitossa seurattiin tarkoin Lapuanliikkeen, Isänmaallisen Kansanliikkeen ja Akateemisen Karjala-Seuran taholta harjoitettua kommunistien vainoa, saksalaisystävällisyyttä ja Suur-Suomi-haaveilua. Haaveet Suur-Suomesta saivat vakavan sävyn, kun venäläisten käsityksen mukaan niiden toteuttamisen taustavoimaksi oli kaavailtu Saksaa. Keväällä 1938 Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettiläs Vladimir Derevjanski kiinnitti Moskovaan lähettämässään raportissa huomiota siihen, että Helsingin vapauttamisen 20-vuotisjuhlassa 16. toukokuuta 1938 kenraali Rüdiger von der Goltz, joka oli toiminut saksalaisten apujoukkojen komentajana vuonna 1918, oli ottanut marsalkka Gustaf Mannerheimin kanssa vastaan juhlaparaatin Kaartin soittokunnan soittaessa saksalaista ”Alte Kameraden” (Vanhat toverit) -marssia.

Kallion hallituksen ulkoministeriksi tullut Rudolf Holsti pyrki parantamaan Suomen ja Neuvostoliiton suhteita vierailemalla Moskovassa, mikä toteutui helmikuussa 1937. Holstin matkaa kannattivat kotimaassa poliittinen vasemmisto ja keskusta, sitä vastaan olivat oikeisto ja sotilaspiirit. Kyseessä oli ensimmäinen Suomen ulkoministerin vierailu Neuvostoliitossa 20 vuoteen. Vierailun aikana Neuvostoliiton puolustusministeri, marsalkka Kliment Vorošilov kysyi Holstilta, mitä Suomi tekisi, jos jokin kolmas valtio käyttäisi Suomen aluetta hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan. Holsti vastasi henkilökohtaisena kantanaan, että Suomi taistelee jokaista maahantunkeutujaa vastaan. Holstin kannan vahvisti virallisesti presidentti Kyösti Kallio virkaanastujaispuheessaan eduskunnassa maaliskuun alussa 1937. Kallion valinta presidentiksi ja Cajanderin hallituksen nimittäminen nostivat Suomen johtoon henkilöitä, jotka eivät olleet Moskovan silmissä niin saksalaismielisiä kuin edeltäjänsä. Liennytyksen kausi jäi kuitenkin lyhyeksi, kun Neuvostoliitto halusi diplomaattisen lähentymisen lisäksi konkreettisia turvallisuuspoliittisia tuloksia.

Neuvostoliiton propaganda pyrki ottamaan kaiken hyödyn irti suomalaisten oletetuista hyökkäyssuunnitelmista Itä-Karjalaan välittämättä siitä, että tällaisesta haaveili vain pieni äärioikeistolainen vähemmistö. Neuvostoliiton oma toiminta syksyllä 1939 osoitti, ettei se voinut odottaa suomalaisten pystyvän hyökkäämään, kun se ei uskonut suomalaisten kykenevän edes puolustamaan omaa maataan. Sen sijaan Neuvostoliitto pelkäsi saksalaisten sivustaiskua Suomen kautta Leningradia vastaan samoin kuin keisarillinen Venäjä oli ensimmäisen maailmansodan aikana pelännyt saksalaisten hyökkäystä Pietariin Etelä-Suomen kautta, jolloin puolustuskyvyttömäksi oletettu Suomi olisi avuton ottamaan itsenäistä kantaa asioihin. Jukka L. Mäkelän mukaan Suomi oli Moskovan näkökulmasta sotilaallinen tyhjiö, joka Neuvostoliiton oli täytettävä ennen kuin sen tekisi jokin toinen suurvalta.

Pohjoismainen suuntaus

Suomen reunavaltiopolitiikan arkkitehti Rudolf Holsti, joka ulkoasiainministerinä vuonna 1935 julisti pohjoismaisen puolueettomuuspolitiikan. Hän joutui eroamaan vuonna 1937 arvosteltuaan alkoholin vaikutuksen alaisena Adolf Hitleriä diplomaattikuntaan kuuluvien läsnä ollessa.

Euroopan pikkuvaltiona Suomen asema ja asennoituminen tilanteeseen toisen maailmansodan sytyttyä oli väistämättä puolustuksellinen. Pääosa kansakuntaa toivoi rauhantilan Suomessa jatkuvan. Tavoitteena oli säilyä sodan pyörteissä itsenäisenä ja välttää taistelut Suomen alueesta. Syyskuun 1939 tilanteessa suomalaiset pyrkivät lähinnä tukeutumaan kansainväliseen yhteisöön, Kansainliittoon ja pohjoismaiseen yhteistyöhön. Keväällä 1939 Saksa tarjosi Pohjoismaille hyökkäämättömyyssopimusta, mutta vain Tanska hyväksyi sen. Lisäksi Suomi esitti Saksan-vastaisia kantoja Kansainliitossa ja siirsi sotatarvikehankintojaan länsimaihin. Puolustusneuvoston puheenjohtaja Carl Gustaf Emil Mannerheim kannatti hyökkäämättömyyssopimuksen solmimista ja katui sodanjälkeisissä muistelmissaan sitä, että Suomi heikensi suhteitaan Saksaan sodan kynnyksellä.

Suomi solmi vuonna 1921 Varsovassa sopimuksen, joka liitti Suomen Puolan johtamaan itäeurooppalaiseen valtioryhmään. Valtioryhmä muodosti puskurivyöhykkeen Saksan ja Neuvostoliiton välille. Suomi ei kuitenkaan ratifioinut sopimusta, jonka se koki sisältävän vaaroja turvallisuuden sijasta, ja 1930-luvulle tultaessa tämä niin sanottu balttilainen suuntaus hiipui Suomessa. Puola ei tosin vielä 1930-luvullakaan luopunut tavoittelemasta itäeurooppalaista Intermarium-liittoa.lähde?

Pohjoismaisen yhteistyön pohjaksi ei sen sijaan tarvittu muodollisia sopimuksia. Suomi liittyi vuonna 1933 niin kutsuttuihin Oslo-valtioihin, joihin kuuluivat Pohjoismaiden lisäksi Benelux-maat. Seuraavana vuonna Suomi osallistui ensimmäistä kertaa Pohjoismaiden ulkoministerien kokoukseen. Pohjoismainen yhteistyö kehittyi niin kutsutuksi pohjoismaiseksi suuntaukseksi, joka korosti puolueettomuutta. Joulukuussa 1935 pohjoismainen suuntaus valittiin Suomen viralliseksi ulkopoliittiseksi linjaksi. Suomen hyväksyminen Pohjoismaihin ei ollut itsestään selvää, sillä epäilyksiä aiheutti erityisesti Kivimäen hallituksen aikana (1932–1936) Suomen demokratian aitous, suhteet Saksaan ja ruotsin kielen asema. Varsinkin Cajanderin hallituksen aikana (1937–1939) näitä epäilyksiä onnistuttiin hälventämään ja yhteistyö Pohjoismaiden kanssa syveni.

Pohjoismaiden yhteistyön kehittyminen näkyi esimerkiksi ulkoministerien tapaamisten lisääntymisenä, kaupallisen yhteistoiminnan esteiden poistamisena, yhteisellä suunnitelmalla kriisiaikojen huollon turvaamiseksi, yhdenmukaistetulla esiintymisellä Kansainliitossa ja yhteisenä suhtautumisena esimerkiksi Espanjan sisällissotaan. Vuonna 1938 hyväksyttiin yhteiset puolueettomuussäännöt, joiden kautta maailman toivottiin tunnustavan Pohjoismaat ”rauhoitetuksi alueeksi, jossa ei kannattaisi metsästää”.

Pohjoismainen yhteistyö ei johtanut kuitenkaan puolustusliittoon, koska sille ei ollut poliittisia edellytyksiä. Suomi pelkäsi Neuvostoliittoa, Ruotsi Neuvostoliittoa ja Saksaa, Tanska Saksaa ja Norja kuvitteli, ettei sen sijaintinsa puolesta tarvinnut pelätä ketään. Puolustusliiton olemassaolo olisi kuitenkin saattanut estää niin talvisodan kuin Saksan hyökkäyksen Norjaan keväällä 1940.

Vaikka puolustusliittoa ei syntynytkään yhteisen vihollisen puuttuessa, Pohjoismaita yhdisti pyrkimys välttää sotaan joutuminen. Siksi vuonna 1938 alettiin puhua ”sotilaallisiin toimenpiteisiin asti ulotetusta puolustusvalmiudesta”. Lisäksi alettiin puuhata kahden tai useamman maan yhteistoimintaa eräiden tärkeiden alueiden, kuten Ahvenanmaan, Juutinrauman ja pohjoiskalotin puolustamiseksi. Lopulta pohjoismaisesta puolustusliitosta jäi jäljelle vain Ruotsin ja Suomen pyrkimys sotilaalliseen yhteistyöhön Ahvenanmaan saaristossa.

Ahvenanmaan linnoittaminen

Ahvenanmaan saaristo oli neutralisoitu ja demilitarisoitu lokakuussa 1921 kymmenen maan – Ruotsin, Suomen, Tanskan, Viron, Latvian, Puolan, Ranskan, Italian, Yhdistyneen kuningaskunnan ja Saksan – solmimalla sopimuksella. Sopimus kielsi hyökkäämästä Ahvenanmaalle, käyttämästä Ahvenanmaata tukikohtana hyökätessä muualle ja rakentamasta sotilaallisia laitteita alueelle. Sopimuksen velvoitteet tekivät 1930-luvulla Ahvenanmaan saaristosta sotilaallisen tyhjiön, joka hermostutti sekä Ruotsia että Suomea. Saksa ja Neuvostoliitto nähtiin mahdollisina tyhjiön hyväksikäyttäjinä.

Ahvenanmaan kysymys muodostui vuonna 1938 sekä Ruotsin että Suomen lehdistössä suosituksi teemaksi. Ahvenanmaan kysymyksen koettiin tarjoavan lähtökohdan Ruotsin ja Suomen sotilaalliselle yhteistyölle. Jo vuoden 1938 alussa Suomi oli laatinut Ahvenanmaan puolustussuunnitelman kustannusarvioineen. Huhti–heinäkuussa Ruotsi ja Suomi neuvottelivat salaisesti puolustuksen toteuttamisesta: tarkoitus oli saada loppuvuodesta sekä alueen asukkaiden että vuoden 1921 sopimuksen allekirjoittajavaltioiden suostumus sopimuksen tarkistamiselle. Lisäksi Ruotsi vaati, että myös Neuvostoliiton suostumus hankitaan. Suomi nosti asian esille niin sanotuissa Jartsev-neuvotteluissa.lähde?

Vuoden 1938 lehtikirjoittelussa Neuvostoliitto piti Ahvenanmaan linnoittamista uhkana itselleen, koska linnoitettu saaristo tarjoaisi Saksalle tukikohdan Neuvostoliittoon hyökkäämistä varten. Aluksi myös Saksa näki linnoittamisen uhkana malmikuljetuksilleen Pohjois-Ruotsista. Vasta tammikuussa 1939 Saksa päätti olla vastustamatta Ahvenanmaan linnoittamista mutta päätti olla myös painostamatta Suomea siihen.lähde?

Kun Neuvostoliitto sai virallisen tiedon Suomen ja Ruotsin aikeista Ahvenanmaan suhteen niin kutsuttujen Jartsev-neuvottelujen yhteydessä elokuussa 1938, se ei halunnut antaa suostumustaan ilmaiseksi ja vaatimukset ajoivat Suomen ulkopoliittiseen noidankehään: Ruotsi edellytti Neuvostoliiton suostumusta yhteistyölleen Suomen kanssa mutta Neuvostoliitto vaati Suomelta ehtoja, jotka olisivat tehneet yhteistyön Ruotsin kanssa mahdottomaksi. Neuvostoliitto pelkäsi yhteistyön lähentävän Ruotsia ja Suomea toisiinsa.

Sudeettikriisi syys-lokakuussa 1938 vei Euroopan sodan partaalle, ja se sai Suomen ja Ruotsin asettamaan toimikunnan valmistelemaan Ahvenanmaan linnoittamisen toimeenpanoa. Kun marraskuun lopulla suomalaiset kävivät salaisia neuvotteluja Jartsevin ja ulkomaankauppaministeri Mikojanin kanssa – ilmeisesti ulkoministeri Litvinovin tietämättä – kävi ilmi, että Neuvostoliiton hinta Ahvenanmaan linnoittamiselle olisi ollut Suursaari.

Suomi ja Ruotsi laativat tammikuussa 1939 niin kutsutun Tukholman suunnitelman, joka kavensi Ahvenanmaan demilitarisoitua vyöhykettä ja salli tilapäisten puolustusjärjestelyjen tekemisen myös pääsaarille. Toteutuessaan se olisi parantanut molempien maiden mahdollisuuksia pysyä yhdessä puolueettomana. Sopimus oli luonteeltaan alustava: ensin oli hankittava kaikkien vuoden 1921 sopimuksen allekirjoittajamaiden suostumus ja sen jälkeen sopimukselle oli hankittava Kansainliiton suostumus. Neuvostoliiton lobbauksen ansiosta jotkin maat vaativat myös muiden kiinnostuneiden maiden – kuten Neuvostoliiton – suostumusta. Neuvostoliitto puolestaan halusi suostumuksensa vastineeksi maalis-huhtikuussa 1939 Suomenlahden saaret 30 vuodeksi vuokralle. Siihen ei suostuttu, ja neuvottelujen annettiin katketa.

Ruotsi ja Suomi veivät Ahvenanmaan kysymyksen Kansainliiton päätettäväksi toukokuun lopussa 1939. Kansainliiton neuvoston puheenjohtajana sattui olemaan Neuvostoliiton Lontoon suurlähettiläs Maiski, joka esitti asian päättämisen lykkäämistä. Seuraavina päivinä käytyjen neuvottelujen tuloksena Suomen ja Ruotsin edustajat päättelivät, että Kansainliiton hyväksyntä ei ollut tarpeen vaan vuoden 1921 sopimuksen allekirjoittajamaiden suostumus riitti. Neuvostoliitto ilmoitti kuitenkin jo pian, että se vastustaa Ahvenanmaan linnoittamista ja näki Ahvenanmaan kysymyksen koskevan itseään enemmän kuin Ruotsia. Neuvostoliitto piti Ahvenanmaan saaristoa omana etupiirinään, ja Suomessa Neuvostoliiton asennetta pidettiin Ruotsin ja Suomen loitontamisyrityksenä. Kaikesta huolimatta Suomen eduskunta hyväksyi Ahvenmaata koskevat esitykset 6. kesäkuuta 1939.

Ruotsi oli kuitenkin alkanut epäröidä, ja Ahvenanmaasta Ruotsin valtiopäiville tehty esitys oli otettu pois asialistalta. Se oli kuitenkin tarkoitus viedä ylimääräisille valtiopäiville syksyllä 1939. Tätä ennen Saksa ja Neuvostoliitto ehtivät solmia Molotov–Ribbentrop-sopimuksen, ja Saksa hyökkäsi Puolaan.

Ruotsin kuningas Kustaa V kutsui Pohjoismaiden valtionpäämiehet ja ulkoministerit 17. ja 18. lokakuuta 1939 pidettävään yhteistapaamiseen Tukholmaan. Siellä keskusteltiin puolueettomuuden ylläpitoon liittyvistä ongelmista ja päätettiin pitää kiinni täydellisestä puolueettomuudesta. Suomesta tapaamiseen osallistuivat presidentti Kallio ja ulkoministeri Eljas Erkko. Tapaamisen jälkeen 18. lokakuuta Erkko jäi vielä keskustelemaan Ruotsin hallituksen kanssa, koska katsoi tärkeäksi Ahvenanmaan aseman selvittelyn uudessa tilanteessa. Hän halusi tietää, olisiko Ruotsi yhdessä Suomen kanssa valmis ryhtymään Ahvenanmaan puolustamista koskeviin sotilaallisiin toimenpiteisiin, jos kriisi puhkeaisi. Pääministeri Per Albin Hanssonin vastaus oli kielteinen, ja hän perusteli sitä sillä, että valtiopäivillä ei ollut saatavissa sen tueksi huomattavaa enemmistöä. Suomeen palattuaan Erkko kertoi keskustelusta presidentti Kalliolle, joka sai siten tietää Hanssonin vastauksesta.

Ruotsissa pelättiin, että osallistuminen Ahvenanmaan linnoittamiseen vetäisi Ruotsin mukaan Suomen ja Neuvostoliiton väliseen selkkaukseen. Niinpä asiaa ei viety Ruotsin valtiopäiville, ja Suomen ja Ruotsin välinen puolustusyhteistyö jäi toteutumatta.

Suunnitelma pohjoismaisesta vapaaehtoisosastosta

Syksyllä 1939 P. E. Svinhufvud, Toivo Kivimäki, Antti Hackzell, Mauri Honkajuuri, K. N. Rantakari ja Ragnar Nordström perustivat yksityisen poliittisen klubin, joka kokoontui perjantai-iltaisin Hotelli Kämpissä keskustelemaan sodan vuoksi heikentyneestä turvallisuustilanteesta. He päättivät keskenään toimia pohjoismaisista vapaaehtoisista koostuvan sotajoukon valmistelemiseksi tarkoituksenaan lähettää tuo sotajoukko Pohjois-Suomen puolustukseksi Neuvostoliiton mahdollista hyökkäystä torjumaan. Nordström ja Hackzell tekivät syksyn aikana yhteensä kolme matkaa Tukholmaan ja saivat hankkeeseen mukaan ruotsalaisen majuri Allan Wingen. Ruotsin hallitus ei kuitenkaan sallinut vapaaehtoisten värväystä. Vapaaehtoisten värväys saatiin käyntiin vasta, kun talvisota oli jo syttynyt. Tukholmassa perustettiin Svenska Frivilligkåren, joka toimi ruotsalaisen kenraali Ernst Linderin alaisuudessa ja johon myös majuri Winge oli liittynyt. Ruotsalaisen vapaaehtoisosaston esikuntapäällikkönä toimi everstiluutnantti Carl August Ehrensvärd.

Suomen ja Saksan suhteet

Saksa oli Ruotsin ohella tärkein vaikutteiden lähde Suomessa 1930-luvulla. Kansallissosialistien kannatus Suomessa oli kuitenkin marginaalista. Maaliskuussa 1937 nimitetylle Cajanderin punamultahallitukselle ei ollut lainkaan samantekevää, millainen järjestelmä Saksassa vallitsi ja miten vallanpitäjät siellä menettelivät. Saksan Helsingin-lähettiläs Wipert von Blücher raportoi Berliiniin suomalaisten nuivasta asenteesta Saksaa kohtaan ja etenkin sosialidemokraattisten lehtien harjoittamasta Saksalle vihamielisestä propagandasta työväestön keskuudessa. SDP:n pää-äänenkannattaja Suomen Sosialidemokraatti tuomitsikin maaliskuussa 1938 jyrkin sanoin Itävallan liittämisen Saksaan, vaikka tämä olikin tapahtunut näennäisen kansanäänestyksen nojalla. Saksan suorittama Tšekkoslovakian miehitys maaliskuussa 1939 nähtiin Suomessa vieläkin pahempana osoituksena suurvallan häikäilemättömyydestä pienempiä valtioita kohtaan. Se järkytti jopa suomalaisia oikeistopiirejä, koska miehitystä ei voinut perustella kansallisuusaatteella. Lähettiläs Wipert von Blücher totesi Berliiniin lähettämässään raportissa Saksaa kohtaan tunnetun arvonannon laskeneen Suomessa alimmilleen. Max Jakobson onkin todennut, että ”jos Saksan Helsingin-lähettilään von Blücherin raportit vuosilta 1937–1939 olisivat vahingossa eksyneet Moskovaan, olisi siellä tuskin enää nähty painajaisunia suomalais-saksalaisesta salaliitosta”.

Saksan propaganda suhtautui nuivasti Suomen apuun länsivalloilta, oli jopa sitä vastaan. Asiaan on mitä ilmeisimmin vaikuttanut Molotov–Ribbentrop-sopimuksen salainen lisäpöytäkirja. Kun presidentti P. E. Svinhufvud aikoi lokakuussa 1939 matkustaa Saksaan hankkimaan Suomelle tukea, lähettiläs Wipert von Blücher sai esimiehiltään Berliinistä kehotuksen estää se: ”Huomauttakaa hänelle, että Saksa ei ole kiinnostunut Suomen ja Neuvostoliiton välisistä ongelmista.” Päin vastoin Saksa kehotti Suomea järkeviin myönnytyksiin, sillä liika itsepäisyys johtaisi sotaan, jonka seurauksena Suomesta olisi pian jäljellä ”vain liikuttava sankaritaru”.

Euroopan suurvaltojen toimet

Adolf Hitler nousi Saksassa valtaan 1930-luvun alussa ja vahvisti maata sotilaallisesti. Hän kyseenalaisti ensimmäisen maailmansodan lopputuloksen ja pyrki purkamaan Versailles’n rauhansopimuksen. Esimerkiksi Itävalta liitettiin Saksaan maaliskuussa 1938. Yhtä voimakkaasti varustautuneen Neuvostoliiton vastatoimia valtataistelussa olivat pyrkimys sekä luoda Saksan vastainen puskurivyöhyke Itä-Euroopan maiden avulla että päästä yhteistyöhön läntisten suurvaltojen kanssa. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen politbyroon jäsen ja NKP:n Leningradin piirin sihteeri, kenraalieversti Andrei Ždanov, vertasi uhkaavan sävyisessä puheessaan marraskuussa 1936 Leningradia länteen avautuvaan ikkunaan, jonka takaa kuului yhä äänekkäämpänä ”fasismin pedonulvonta ja hammasten purenta”. Ždanovin puhe oli Neuvostoliiton läntisille naapureille varoitus siitä, ettei sotaan valmistautunut itäinen suurvalta sallinut Suomelle ja Baltian puolueettomuutta.

Toisaalta Saksan ja länsivaltojen välinen kilpailu antoi Neuvostoliitolle mahdollisuuden yhteistyöhön myös Hitlerin kanssa. Tässä suhteessa Tšekkoslovakian pilkkomiseen liittynyt Münchenin sopimus vuonna 1938 vaikutti Neuvostoliiton näkemyksiin valtapoliittisesta tilanteesta: Stalin veti omat johtopäätöksensä sotilaallisesti heikommin valmistautuneiden ja ulkopoliittisesti passiivisten länsivaltojen myönnytyksistä Saksalle ja alkoi etsiä uusia toimintavaihtoehtoja aikaisemmalle politiikalleen, jolla se oli pyrkinyt yhdistämään länsivaltoja Saksan vastaiseen rintamaan. Neuvostoliitto kävi sopimusneuvotteluja Ison-Britannian kanssa, mutta britit kieltäytyivät neuvostoliittolaisten vaatimuksista puuttua Baltian maiden, Suomen, Puolan ja Romanian asioihin saati oikeudesta asettaa joukkoja näihin maihin.

Neuvostoliiton stragiset tavoitteet

Neuvostoliiton puolustuksellisesta näkökulmasta Baltian maiden ja Suomen hallinta olisi merkinnyt paluuta vuoden 1914 sotilaallis-strategiseen tilanteeseen. Tuolloin Venäjä kontrolloi Suomenlahden molempia rannikoita ja pystyi suojaamaan rannikkotykistöllä ja merimiinoittein Leningradia (Pietaria) Pietari Suuren merilinnoituksen ajattelun mukaisesti. Suomen ja Viron itsenäistyttyä Venäjä oli menettänyt kaikki Suomenlahden rannikkolinnoitukset Kronstadtia lukuun ottamatta. Neuvostoliitolle ensiarvoisen tärkeän Leningradin strateginen asema oli heikko myös maasodankäynnin suhteen, koska Suomen ja Neuvostoliiton välinen valtakunnanraja kulki Rajajoella noin 32 kilometrin etäisyydellä eli tykinkantaman päässä kaupungista. Lisäksi Suomen alueen kautta oli mahdollista katkaista tärkeä Leningrad–Muurmansk-rautatielinja. Neuvostoliittolaiset saivat tietää Suomen ja Viron yhdessä suunnittelemasta Suomenlahden tykistösulusta.

Hyökkäyksellisestä näkökulmasta Neuvostoliitto saattoi uhata Suomen kautta Saksalle elintärkeän rautamalmin tuontia Pohjois-Ruotsista ja hallita Itämerta. Lisäksi Suomen kautta avautui lisäreitti Norjaan, josta Neuvostoliiton merivoimille tarjoutui mahdollisuus Pohjois-Atlantin valvontaan. Suomessa oli myös korkealaatuista metsä- ja metalliteollisuutta sekä malmivarantoja.

Molotov–Ribbentrop-sopimus

Kesällä 1939 Stalinin neuvottelutaktiikkaan kuuluivat samanaikaiset neuvottelut hyökkäämättömyyssopimuksista sekä Saksan että Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan kanssa. Länsivallat kuitenkin antoivat sotilaalliset turvatakuut Puolalle eivätkä hyväksyneet Neuvostoliiton vaatimusta sijoittaa joukkojaan Puolaan ja Romaniaan. Neuvostoliitto päätti liittoutua Saksan kanssa allekirjoittamalla 23. elokuuta 1939 Molotov–Ribbentrop-sopimuksena tunnetun hyökkäämättömyyssopimuksen. Sillä Hitler varmisti raaka-aineiden saannin Neuvostoliitolta ja vältti mahdollisen kahden rintaman sodan. Samalla Itä-Eurooppa jaettiin etupiireihin, ja Suomi määriteltiin kuuluvaksi Neuvostoliitolle. Sopimusta on kutsuttu toisen maailmansodan lähtölaukaukseksi.

Stalin arvioi Saksan ja länsivaltojen välisen sodan heikentävän molempia osapuolia niin paljon, että Neuvostoliitto voisi saavuttaa merkittävän valta-aseman Euroopassa. Neuvostoliiton säilyminen taistelujen ulkopuolella mahdollisimman pitkään antoi sille aikaa lisävarustelulle ja sotilaallisille valmisteluille.

Jartsev-neuvottelut Suomessa

NKVD-agentti Boris Jartsev, a.k.a. Boris Rybkin, järjesti salaiset neuvottelut Suomen hallituksen kanssa vuonna 1938.

Neuvostoliiton Helsingin lähetystön toinen sihteeri Boris Jartsev saapui 14. huhtikuuta 1938 tapaamaan ulkoministeri Rudolf Holstia. Epätavallista ja diplomaattisen protokollan vastaista tapaamisessa oli se, että lähetystösihteeri ilman esimiehensä välitystä pyrki suoraan ulkoministerin puheille. Neuvotteluista ei myöskään saanut kertoa sivullisille, ei edes Neuvostoliiton lähettiläälle. Tapaamisessa Jartsev kertoi tuovansa Moskovasta tärkeän viestin, josta hänet oli valtuutettu neuvottelemaan Suomen hallituksen kanssa.

Jartsevin mukaan neuvostohallitus oli varma, että Saksa suunnitteli hyökkäystä Neuvostoliittoon ja että suunnitelmiin kuului sivustaisku Suomen kautta. Siten Suomen suhtautuminen saksalaisten maihinnousuun oli tärkeää Neuvostoliitolle. Puna-armeija ei jäisi odottamaan Rajajoelle, mikäli Suomi sallisi maihinnousun. Toisaalta mikäli Suomi vastustaisi saksalaisten maihinnousua, Neuvostoliitto antaisi sotilaallista ja taloudellista apua, sillä Suomen kykyyn torjua saksalaisten maihinnousu omin voimin ei luotettu. Mitään täsmällistä ehdotusta Jartsevilla ei ollut.

Seuraavien viiden kuukauden aikana Jartsev keskusteli useita kertoja muun muassa pääministeri A. K. Cajanderin ja valtiovarainministeri Väinö Tannerin kanssa. Vasta Suomen tehtyä ensin omansa elokuussa 1938 Jartsev toi ensimmäisen neuvostohallituksen tekemän konkreettisen ehdotuksen.

Suomen ehdotus, joka perustui siihen, ettei Suomi sallisi, että sen koskemattomuutta loukataan tai sen kautta hyökättäisiin Neuvostoliittoon, ei ollut riittävä Neuvostoliitolle. Suomen ehdotus sisälsi myös Neuvostoliiton vakuutuksen Suomen koskemattomuuden kunnioittamisesta ja suostumuksen Ahvenanmaan linnoittamiselle. Neuvostoliitto näki, että Suomen ehdotuksen mukaan Suomi saisi paljon etuja ja Neuvostoliitto ei mitään.

Neuvostoliitolle Suomen antama vakuutus ei riittänyt: sen lisäksi olisi tehtävä salainen sopimus, joka olisi mahdollistanut Neuvostoliiton osallistumisen Suomen – ja ennen kaikkea sen merirajojen – puolustamiseen Saksan hyökätessä. Neuvostoliiton olisi pitänyt saada osallistua myös Ahvenanmaan linnoittamiseen ja lisäksi se olisi halunnut myös saada linnoitetun ilma- ja meripuolustustukikohdan Suursaareen.

Jartsevin tuoma viesti Moskovasta Suomen hallitukselle ei ollut niinkään vaatimus kuin yhteistyön tarjous. Neuvostoliitto ei ollut vuonna 1938 asemassa, jossa se olisi voinut tehostaa vaatimuksiaan väkivallalla uhkailemalla. Suomi oli pyrkinyt aktiivisesti parantamaan idänsuhteita ja ottanut etäisyyttä Saksaan, mikä Moskovassa tulkittiin mahdollisuutena parantaa maiden välistä yhteistyötä Neuvostoliittoa miellyttävällä tavalla.

Suomi torjui Jartsevin ehdotuksen elokuun lopulla 1938. Jartsev piti neuvotteluja yllä muodollisesti vielä useita kuukausia, vaikka tosiasiassa neuvottelut olivat joutuneet umpikujaan. Myöhemmin Suomen ja Ruotsin yrittäessä saada Neuvostoliitolta suostumuksen Ahvenanmaan linnoittamiseen tähtäävälle ns. Tukholman sopimukselle vuoden 1939 alussa selvisi, että Neuvostoliitto haluaa suostumuksestaan hinnan. Maaliskuussa 1939 Neuvostoliitto siirsi neuvottelut virallisemmalle tasolle lähettämällä Roomasta entisen Helsingin-lähettilään Boris Steinin keskustelemaan ulkoministeri Eljas Erkon kanssa. Stein ilmoitti, että Neuvostoliitto halusi vuokrata 30 vuodeksi Suursaaren, Lavansaaren, Tytärsaaret ja Seiskarin. Myöhemmin saarten vastineeksi tarjottiin maa-aluetta Itä-Karjalasta. Steinin ja Erkon välisiä keskusteluja olivat edeltäneet ulkoasiainkomissaari Maksim Litvinovin keskustelut Suomen Moskovan lähettilään Aarno Yrjö-Koskisen kanssa. Mannerheim oli valmis luovuttamaan saaret, joita tosiasiassa ei olisi pystytty puolustamaan, ja oli valmis myös rajantarkistuksiin Kannaksella. Steinin ja Erkon neuvottelujen katkeaminen 6. huhtikuuta 1939 johti Moskovan neuvotteluihin syksyllä 1939.

Koska Neuvostoliiton vaatimuksesta neuvottelut pidettiin täysin luottamuksellisina ja salaisina, ei Suomen hallitus ollut niistä yhteydessä edes eduskunnan ulkoasianvaliokuntaan.

Taipumaton Suomi

Molotov ja Ribbentrop allekirjoittavat hyökkäämättömyysopimuksen Moskovassa elokuussa 1939.

Suurvaltapoliittisen aktiivisuuden kasvaessa 1930-luvulla Suomi oli jäämässä Neuvostoliiton ja Saksan valtapiirien väliin. Niiden välinen jännite toisaalta tasapainotti Suomen ulko- ja sotilaspoliittista asemaa. Vuoden 1939 aikana tilanne kuitenkin muuttui ratkaisevasti, kun Stalin ja Hitler solmivat keskinäisen hyökkäämättömyyssopimuksen ja jakoivat Itä-Euroopan. Diktaattorit sijoittivat Suomen osaksi Neuvostoliiton etupiiriä.

Talvisotaan johtaneessa kehityksessä suomalaisten suhteen merkittävä piirre oli kansakunnan yhtenäisyys ja taipumattomuus sekä haluttomuus kompromisseihin Neuvostoliiton kanssa. Ilmiö sai nimen talvisodan henki. Nykyisen käsityksen mukaan se oli vähemmässä määrin tulos tietoisista mielipideilmaston yhtenäistämispyrkimyksistä 1920- ja 1930-luvuilla. Talvisodan hengen katsotaan olleen pääasiassa seurausta Euroopan suurvaltojen edellä mainituista toimista sekä vuoden 1918 sisällissodan jälkeen tapahtuneista positiivisista sisäpoliittisista ja taloudellisista muutoksista, jotka eheyttivät kansakuntaa. Vaikka sisällissota oli jakanut kansan poliittisesti ja sosiaalisesti, Suomi oli laajemmassa historiallisessa katsannossa ollut kansallisesti, kielellisesti ja kulttuurisesti pitkään varsin yhtenäinen maa. Tämäkin perintö vaikutti suomalaisissa, kun kansakunta kohtasi toisen maailmansodan syvän kriisin. Lisäksi kulttuuriset ja yhteiskunnalliset erot Venäjän ja Suomen välillä olivat merkittäviä, huolimatta niiden välisestä pitkäaikaisesta vuorovaikutuksesta historian aikana.

Oikeistopiireissä Venäjää oli vastustettu 1900-luvun alusta lähtien. Neuvostoliiton suhteen Stalinin 1930-luvulla harjoittamat vainot alkoivat saada uuden merkityksen myös suomalaisen vasemmiston silmissä.

Suomen johtavien poliitikkojen, erityisesti presidentti Kyösti Kallion, mukaan Suomi oli alusta lähtien osallisena toisessa maailmansodassa: kyse oli vain siitä, ulottuisivatko taistelutoimetkin Suomeen asti. Sen vuoksi tärkeintä oli, muun muassa sisällissodan oppien pohjalta, vaalia kansakunnan sisäistä yhtenäisyyttä ulkoisia uhkia vastaan. Siten, suomalais-venäläisten neuvottelujen alettua Moskovassa lokakuussa 1939, siihen mennessä vaivattomiin alueneuvotteluihin tottuneet neuvostoliittolaiset kokivat yllätyksen.

Rajakysymys

Varhaisemmat muutoshankkeet

Pääartikkeli: Suomen aluemuutokset

Ennen talvisotaa Suomen ja Neuvostoliiton raja Karjalan kannaksella sijaitsi vain noin 32 kilometrin päässä Leningradista. Tällä paikalla se oli ollut siitä lähtien, kun keisari Aleksanteri I vuonna 1811 oli liittänyt Vanhan Suomen Suomen suuriruhtinaskuntaan, joka muutamaa vuotta aikaisemmin oli yhdistetty Venäjän valtakuntaan. Tämän jälkeen rajalinjaan oli tehty vain vähäisiä muutoksia. Aleksanteri I:n aikana kyseessä oli vain valtakunnan sisäinen hallinnollinen raja, jolla ei ollut sotilaallista merkitystä, mutta Suomen itsenäistyttyä siitä oli tullut kahden valtakunnan välinen raja.

Venäläiset olivat kuitenkin jo kauan ennen Suomen itsenäistymistä useita kertoja vaatineet rajan siirtämistä kauemmaksi Pietarista. Elokuussa 1911 keisari Nikolai I antoi lakiehdotuksen Kivennavan ja Uudenkirkon kuntien liittämisestä Pietarin kuvernementtiin. Yhtenä perusteluna asialle oli (tuolloin Kivennavan kuntaan kuuluneen) Terijoen huvilayhdyskunnan runsas venäläisväestö. Ehdotus annettiin myös Suomen eduskunnan hyväksyttäväksi, mutta se sai Suomessa osakseen ankaraa vastustusta ja jäi toteuttamatta. Suomen itsenäistymisen jälkeen vuonna 1920 Tarton rauhassa vahvistettiin vanha suuriruhtinaskunnan raja Suomen ja Neuvosto-Venäjän väliseksi rajaksi.

Moskovan neuvottelut Suomen alueesta

Syksyllä 1939 Suomi ja Neuvostoliitto kävivät neuvotteluita Karjalankannaksen rajasta. Neuvostoliitto esitti uutta rajaa vedettäväksi lähelle Viipuria. Suomalaiset olivat valmiita tarjoamaan lähinnä rajan oikaisuja.

Molotovin–Ribbentropin-sopimuksen perusteella Neuvostoliitto kutsui Suomen edustajat neuvottelemaan Moskovaan ”konkreettisista poliittisista kysymyksistä” 5. lokakuuta 1939. Neuvottelut käytiin kolmessa jaksossa, 12.–14. lokakuuta, 3.–4. marraskuuta ja 9. marraskuuta 1939. Suomen neuvottelijoina ensimmäisellä kerralla olivat lähettiläs, valtioneuvos Juho Kusti Paasikivi, Suomen Moskovan lähettiläs Aarno Yrjö-Koskinen, ulkoministeriön jaostopäällikkö Johan Nykopp ja eversti Aladár Paasonen. Toisella ja kolmannella matkalla suomalaisvaltuuskunnassa oli toisena pääneuvottelijana Paasikiven rinnalla valtiovarainministeri Väinö Tanner. Kolmannella matkalla oli mukana vielä valtioneuvos Rafael Hakkarainen.

Neuvostoliiton puolella neuvotteluista vastasi korkein johto, Vjatšeslav Molotov ja myös Josif Stalin: neuvostojohto vaati, että Suomi luovuttaisi osan Karjalankannakselta ja hävittäisi kannaksen rajalinnoitukset. Lisäksi Stalin vaati useita Suomenlahden ulkosaaria sekä Hangon sataman vuokraamista ja ankkuripaikkaa Lappohjan satamasta. Hankoon Stalin tavoitteli 5 000 neuvostosotilaan varuskuntaa. Motiivikseen neuvostojohto esitti Länsi-Euroopasta kohdistuneen uhan ja Leningradin kaupungin turvaamisen. Neuvostoliitto tarjosi aluevaihtoa, jossa Suomi olisi saanut laajempia alueita Itä-Karjalan Repolasta ja Porajärveltä. Repola ja Porajärvi olivat alueita, jotka olivat pyrkineet itsenäistymään Venäjästä vuosina 1918–1920, mutta jotka Tarton rauhansopimuksessa jäivät Neuvosto-Venäjälle.

Suomen valtioneuvosto ei suostunut vaihtokauppaan esitetyssä laajuudessa, koska sekä yleinen mielipide että eduskunta vastustivat sitä, vaan tarjosivat Neuvostoliitolle vain Leningradia lähinnä olevia alueita, Kuokkalan mutkaa ja Terijokea. Suomen puolustusneuvoston puheenjohtajana ollut Carl Gustaf Emil Mannerheim ja Moskovaan neuvottelijaksi lähetetty Suomen Tukholman lähettiläs Juho Kusti Paasikivi olisivat suostuneet hieman suurempiin alueluovutuksiin, mutta neuvotteluvaltuuskunnalla ei ollut lupaa esittää muuta rajalinjaa. Neuvottelut katkesivat 9. marraskuuta.

Paasikiven mukaan Neuvostoliitto neuvotteli tositarkoituksella välttääkseen sodan. Neuvotteluiden merkitystä korostaa se, että Stalin johti niitä henkilökohtaisesti ja pitkään sekä tarjosi suomalaisille kompromisseja. Toisaalta venäläinen historioitsija Pavel Aptekar toteaa Venäjän valtion talvisotaa koskevien arkistojen perusteella, että ”ensimmäinen yksityiskohtainen sotasuunnitelma Suomen-sotaa varten laadittiin jo maaliskuun 1939 lopulla ja huhtikuun alussa”. Aptekarin mukaan hyökkäämisestä oli siis päätetty jo aiemmin, vaikka rauhanneuvotteluja näennäisesti käytiinkin. Ennen Suomen kanssa käytyjä alueneuvotteluja Neuvostoliitto oli aloittanut vastaavat keskustelut myös Baltian maiden kanssa: Viron kanssa 24. syyskuuta, Latvian kanssa 2. lokakuuta ja Liettuan kanssa 3. lokakuuta 1939. Ne suostuivat antamaan puna-armeijalle tukikohtia alueeltaan ja päästämään neuvostojoukkoja maahan. Suomalaiset valitsivat toisin: Suomi kutsui reservinsä sotilaat 10. lokakuuta 1939 alkaen ylimääräiseen kertausharjoitukseen, joka merkitsi käytännössä liikekannallepanoa.

Sodan alku

Mainilan rajavartiokylän sijaintipaikka.

Suomen poliittinen johto toivoi neuvottelukatkoksen Moskovassa olleen väliaikainen ja suhtautui toiveikkaasti tilanteeseen. Sotilasasiantuntijat sen sijaan olettivat sodan syttyvän maiden välille. Neuvostojohto katsoi neuvottelujen epäonnistuneen ja ryhtyi valmistelemaan sotilaallista ja poliittista hyökkäystä Suomea vastaan. Puna-armeijan joukkoja alettiin keskittää rajalle jo lokakuun alkupuolella.

Mainilan laukaukset

Neuvottelujen päätyttyä marraskuussa tuloksettomina Neuvostoliiton poliittinen painostus Suomea kohtaan lisääntyi ja sotaan valmistautuminen alkoi. Suomen rajalle sijoitetuille puna-armeijan joukoille annettiin neuvottelujen katkeamisen jälkeen käsky valmistautumisesta taistelutoimiin Suomen suunnalla. Suomen itärajalle ja Karjalankannakselle sijoitettiin myös lisää puna-armeijan joukkoja. Marraskuun puolivälissä Neuvostoliiton lehdistössä aloitettiin voimakas propagandakampanja Suomea vastaan. Karjalankannaksen joukoille annettiin 25. marraskuuta käsky valmistautua ylittämään raja. Lopulta Neuvostoliitto lavasti 26. marraskuuta 1939 Mainilan laukaukset, joilla Neuvostoliitto perusteli sotaa puolustuksellisena toimenpiteenä.

Suomeen 28. marraskuuta lähettämässään nootissa Neuvostoliitto sanoutui irti vuoden 1932 hyökkäämättömyyssopimuksesta, ja seuraavana päivänä lähetetyssä toisessa nootissa Neuvostoliitto katkaisi diplomaattisuhteet maiden väliltä.

Hyökkäys

Puna-armeijan hyökkäys Suomeen alkoi 30. marraskuuta 1939. Punatykistö avasi tulen Karjalankannaksella kello 6.50. Jäämeren rannalla Sallassa hyökkäyksen voidaan kuitenkin katsoa alkaneen jo muutamia päiviä aiemmin. Kello 9 Viipurissa annettiin ensimmäinen ilmahälytys. Ensimmäisen päivän aikana Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat Suomessa 16:ta paikkakuntaa, muun muassa Helsinkiä kahdesti. Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov piti myöhään illalla radiopuheen ja kertoi, että neuvostohallitus oli käskenyt puna-armeijaa varmistamaan Neuvostovaltion ulkoisen turvallisuuden. Suomessa presidentti Kyösti Kallio luki eduskunnan päätöksen sotatilasta radiossa kello 13.30.

Sodan alkaminen oli lopulta yllätys suomalaisille. Hallitus valmisteli ylimääräisiin harjoituksiin kutsuttujen reserviläisten kotiuttamista sekä vähensi kansallisia suojaustoimia ja rajoituksia. Koulujen opetus määrättiin alkamaan joulukuun alussa. Päämajan tiedusteluraportissa todettiin, ettei Neuvostoliitto todennäköisesti käynnistäisi hyökkäystä talvella.

Poliittinen hyökkäys: Terijoen hallitus

Neuvostojohto muodosti 1. joulukuuta Otto Wille Kuusisen johtaman Terijoen hallituksen vuoden 1918 sisällissodan jälkeen neuvosto-Venäjälle paenneista punaisista. Neuvostoliitto ilmoitti tunnustavansa Terijoen hallituksen Suomen ainoaksi viralliseksi hallitukseksi, käyvänsä sotaa valkosuomalaisia kapinallisia joukkoja vastaan ja kieltäytyi neuvottelemasta Risto Rytin 1. joulukuuta muodostaman uuden hallituksen kanssa.

Terijoen hallituksen asettaminen paljasti, että Neuvostoliiton tavoitteena oli vallata koko Suomi. Terijoen hallituksen piti toimia myös poliittisena hyökkäyskiilana, joka avaisi puna-armeijalle tien Helsinkiin. Kävikin toisin, ja ulkopuolinen uhka yhdisti suomalaiset luokkarajoista riippumatta puolustautumaan Neuvostoliittoa vastaan.

Neuvostoliitto luopui Terijoen hallituksesta tammikuun 1940 lopussa. Moskovasta Tukholman kautta saatu sähke paljasti, että neuvostojohto oli taas valmis neuvotteluihin Rytin hallituksen kanssa. Terijoen hallituksen aika oli ohi.

Yksin suurvaltaa vastaan

Suomi jäi taistelemaan yksin suurvaltaa vastaan. Suomalaisia auttamaan halukkaat maat olivat kaukana. Ainoa potentiaalinen tukija oli naapurimaa Ruotsi, missä tukeminen jakoi mielipiteitä. Ruotsissa perustettiin vastustavista mielipiteistä huolimatta ja everstiluutnantti Carl August Ehrensvärdin aloitteesta 4. joulukuuta 1939 Finlandskommittén järjestämään rahoitusta Suomen avuksi lähetettävälle ruotsalaiselle vapaaehtoisjoukolle, joka sai nimekseen Svenska frivilligkåren. Monet puolueettomat valtiot tuomitsivat Neuvostoliiton hyökkäyksen, mutta niiden kiinnostus asiaan oli sodan alussa vähäinen, koska kaikki olettivat puna-armeijan voittavan nopeasti.

Suomen puolustusvoimissa 1920- ja 1930-luvuilla luodut puolustussuunnitelmat (VK 1 ja VK 2) perustuivat siihen talvisotaan sopimattomaan oletukseen, että Suomen joutuessa sotaan sen vihollinen olisi pakotettu jakamaan sotajoukkojaan muillekin Euroopan rintamille, eikä suurin paine kohdistuisi Suomeen. Sodan ensimmäisen kuukauden aikana Suomen kohtalo riippui pääasiassa sen omista sotilaista, viime kädessä tavallisen rivisotilaan motivaatiosta ja taistelutahdosta sekä kotirintaman kestokyvystä ja tuesta taistelijoilleen.

Lähteet

Viitteet

  1. ↑ Jakobsson 2002: 121–122.
  2. ↑ Meinander 2006, s. 175–176. Monien sotahistorioitsijoiden mielestä ajanjakso 1919–1938 oli vain poikkeuksellisen pitkä aselepo Euroopassa.
  3. ↑ Meinander 2006, s. 166
  4. ↑ Huttunen 1974: 16–17
  5. ↑ Tarkka & Tiitta 1987: 110
  6. ↑ Eskelinen 1966: 117
  7. ↑ Mäkelä 1964: 128
  8. ↑ Haataja 1989, Hietanen 1989, Leskinen & Juutilainen 1999. lähde tarkemmin?
  9. ↑ Könönen, Janne: Hitler ja Suomi: Pohjolan luonnonvarat ja suurvaltasota, s. 21, 29–30. Helsinki: Tammi, 2022. ISBN 978-952-04-3438-0
  10. ↑ Uola 2015, s. 44–45
  11. ↑ Mannerheim & Virkkunen 1995, s. 160–161
  12. ↑ Antti Laine: Suomen historian pikkujättiläinen, s. 698. WSOY, 2003. ISBN 951-0-27365-1
  13. ↑ Jakobsson 2002, s. 61.
  14. ↑ Jakobsson 2002, s. 62–63.
  15. ↑ Jakobsson 2002, s. 63.
  16. 1 2 Jakobsson 2002, s. 64.
  17. ↑ Jakobsson 2002, s. 65.
  18. ↑ Jakobsson 2002, s. 65–66.
  19. ↑ Jakobsson, s. 68.
  20. ↑ Jakobsson 2002, s. 69–70.
  21. ↑ Jakobsson 2002, s. 71–75.
  22. ↑ Jakobsson 2002, s. 102–105.
  23. ↑ Mannerheim & Virkkunen 1995, s. 170.
  24. ↑ Jakobsson 2002, s. 113–122.
  25. ↑ Jakobsson 2002, s. 146–150.
  26. 1 2 3 Mannerheim & Virkkunen 1995, s. 172.
  27. ↑ Jakobsson 2002, s. 151–152.
  28. ↑ Jakobsson 2002, s. 153–155.
  29. ↑ Paasivirta, Juhani: Suomi ja Eurooppa 1939-1956, s. 42-43. Kirjayhtymä, 1992. ISBN 951-26-3760-X Teoksen verkkoversio.
  30. ↑ Jakobsson 2002, s. 205–211.
  31. ↑ Nordström, Ragnar: Voitto tai kuolema. Jääkärieverstin elämä ja perintö, s. 223–224. WSOY, 1996. ISBN 951-0-21250-4
  32. ↑ Sota-ajan Suomi ja rotuopit Markku Jokisipilän blogi. 20.3.2006. Viitattu 5.5.2014. tarvitaan parempi lähde
  33. ↑ Huttunen 1974: s. 19.
  34. ↑ Vares, Vesa: Petos, hurmos ja ero: suomalais-saksalainen suhde 1939–1945, s. 26. Helsinki: Otava, 2025. ISBN 978-951-1-49929-9
  35. 1 2 Uola 2015, s. 46
  36. ↑ Huttunen 1974: s. 19–20.
  37. ↑ Huttunen 1974: s. 29.
  38. ↑ Tarkka & Tiitta 1987: s. 103.
  39. ↑ Heikki Larmolan väitöstutkimuksen tiivistelmä (Arkistoitu – Internet Archive)
  40. ↑ Rautala, Ari & Uitto, Antero: Epäpyhä liitto: Saksan ja Neuvostoliiton yhteistyö 1922–1941, s. 230–234. Helsinki: Minerva, 2023. ISBN 978-952-375-914-5
  41. ↑ Visuri, Kesseli & Geust 2024, s. 63
  42. ↑ Turtola, M., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 13–46.
  43. ↑ Beevor, Antony: Toinen maailmansota, s. 30. (Alkuteos The Second World War, 2012.) Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen. Helsinki: WSOY, 2012. ISBN 978-951-0-36462-8
  44. ↑ Tiainen 1989, Turtola, M., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 13–46.
  45. ↑ Meinander 2006, s. 176
  46. ↑ Forczyk, Robert: Case White: The Invasion of Poland 1939, s. 7. Osprey, 2020. ISBN 9781472834973 (englanniksi)
  47. ↑ Jakobsson 2002, s. 9.
  48. ↑ Jakobsson 2002, s. 7.
  49. ↑ Jakobsson 2002, s. 28.
  50. ↑ Jakobsson 2002, s. 33.
  51. ↑ Jakobsson 2002, s. 121–122.
  52. ↑ Turtola, Martti: ”Kansainvälinen kehitys Euroopassa ja Suomessa 1930-luvulla”, s. 35 teoksessa Talvisodan pikkujättiläinen. WSOY, Helsinki 1999.
  53. 1 2 Tanner, Väinö: Olin ulkoministerinä talvisodan aikana, s. 25-26, 29. Tammi, 1950.
  54. ↑ Soikkanen, T., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 47–64.
  55. ↑ Professori Martti Häikiö Paasikivi-Seuran vuosikokousesitelmä "Kaksi talvisotaa" (s.9). 27.11.2014.[vanhentunut linkki]
  56. ↑ Haataja 1989, Soikkanen, T., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 47–64.
  57. ↑ Heikki Kirkinen, Pekka Nevalainen, Hannes Sihvo: ”Karjalan kannaksen kysymys”, Karjalan kansan historia, s. 277-291. WSOY, 1994. ISBN 951-0-19204-X
  58. ↑ Tanner, Väinö: ”Neuvotteluvaihe”, Olin ulkoministerinä talvisodan aikana, s. 44, 57, 84. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1979. ISBN 951-30-4813-6
  59. 1 2 Edwards 2006, s. 84
  60. ↑ Edwards 2006, s. 93
  61. ↑ Tiainen 1989, Manninen, O., Turtola, M., teoks. Leskinen & Juutilainen 1999, s. 141–153 ja 13–46.
  62. ↑ Visuri, Kesseli & Geust 2024, s. 72–73
  63. ↑ Vihavainen, Timo & Saharov, Andrei (toim.): Tuntematon talvisota: Neuvostoliiton salaisen poliisin kansiot, s. 59. Suomentanut Maija Dahlgren. Helsinki: Edita, 2009. ISBN 978-951-37-5598-0
  64. ↑ Haataja 1989, Tiainen 1989. lähde tarkemmin?
  65. ↑ Jari Eilola, Matti Rautiainen ja Heikki Roiko-Jokela: ”Talvisota”, Matkalla ajassa, s. 47. WSOY, 2002. ISBN 951-0-27058-X
  66. ↑ Visuri, Kesseli & Geust 2024, s. 70
  67. ↑ Jari Eilola, Matti Rautiainen ja Heikki Roiko-Jokela: ”Talvisota”, Matkalla ajassa, s. 46. WSOY, 2002. ISBN 951-0-27058-X
  68. ↑ Paasivirta, Juhani: Suomi ja Eurooppa 1939-1956, s. 54-55. Kirjayhtymä, 1992. ISBN 951-26-3760-X Teoksen verkkoversio.
  69. ↑ Visuri, Kesseli & Geust 2024, s. 82
  70. ↑ Talvisodan 1. päivä, 30.11.1939 Perustuu Markku Onttosen dokumenttisarjaan Talvisodan henki. Suomen puolustusvoimat. Arkistoitu 9.12.2006. Viitattu 3. marraskuuta 2007.
  71. ↑ Hagelberg 2008, teoks. Skiftesvik, J. "Petsamo - Suomen itäinen käsivarsi" (toim.) 2008, s. 187–217.
  72. 1 2 Visuri, Kesseli & Geust 2024, s. 80
  73. ↑ Soikkanen, T., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 235–251.
  74. ↑ Tiainen 1989, Soikkanen, T., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 47–64 ja 235c251.
  75. ↑ Jakobsson 2002, s. 289.
  76. ↑ Jakobsson 2002, s. 337.
  77. ↑ Tiainen 1989, Häikiö, M., Seppinen, I., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 219–234, 829–839.
  78. ↑ Häikiö, M., Juutilainen, A., Soikkanen, T., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 219–234, 65–69, 235–251.

Aiheesta muualla