Talvisota

Suurvallat Saksa ja Neuvostoliitto

Ensimmäinen maailmansota merkitsi Saksalle ja Neuvosto-Venäjälle suurvalta-aseman menetystä. Molemmat maat toipuivat 1930-luvulla tultaessa diktatuureina takaisin suurvaltojen joukkoon ja alkoivat tavoitella menettämiään alueita takaisin. Euroopan demokraattiset suurvallat Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska olivat poliittisesti heikkoja.

Suomen ja Viron itsenäistyttyä Venäjä oli menettänyt Kronstadtia lukuun ottamatta kaikki Suomenlahden rannikkolinnoitukset, mikä heikensi Leningradin puolustuksellista asemaa. Samaten Suomen ja Neuvostoliiton välinen valtakunnanraja kulki Rajajoella kaupungista vain noin 32 kilometrin etäisyydellä. Suomen valtaaminen olisi tarjonnut Neuvostoliitolle useita etuja: se olisi voinut uhata Saksalle elintärkeän rautamalmin tuontia Pohjois-Ruotsista, hallita Itämerta sekä saada Suomesta teollisuutta ja malmivarantoja.

Suomen ja Neuvostoliiton suhteet

Suomi oli kuulunut Venäjän keisarikuntaan vuosina 1809–1917. Suomen suuriruhtinaskunnan ja emämaa Venäjän väliset suhteet olivat olleet vakaat ja rauhalliset aina venäläistämis- eli sortokausiin ja ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Suursota hajotti Venäjän keisarikunnan vuonna 1917, ja mullistuksen yhteydessä Suomi itsenäistyi, mutta sitä seurasi sisällissota, jossa neuvosto-Venäjä tuki punakaartia ja Saksa osasto Brandensteinin ja Saksan Itämeren divisioonan voimin valkoisia.

Sodan jälkeen Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita leimasivat epäluulo ja kaunaisuus, joita Suomessa 1920–1930-luvuilla esiintynyt oikeistoradikalismi ja Neuvostoliiton sekaantuminen Suomen sisäisiin asioihin kommunistien toimintaa tukemalla pahensivat. Neuvostoliiton vahvistuessa se alkoi kiinnostua entisten reuna-alueidensa palauttamisesta. Muodollisesti maiden väliset suhteet paranivat muun muassa vuonna 1932 solmitun hyökkäämättömyyssopimuksen myötä, mutta käytännössä välit olivat toista maailmansotaa ennen varsin viileät. Vielä syyskuussa 1939 suomalaiset pyrkivät lähinnä tukeutumaan kansainväliseen yhteisöön, Kansainliittoon ja pohjoismaiseen yhteistyöhön. Joulukuussa 1935 pohjoismainen suuntaus valittiin Suomen viralliseksi ulkopoliittiseksi linjaksi. Pohjoismaiden välille ei kuitenkaan muodostunut puolustusliittoa.

Jartsev-neuvottelut Suomessa

Suomessa 14. huhtikuuta 1938 saapui Neuvostoliiton Helsingin-lähetystön toinen sihteeri Boris Jartsev tapaamaan ulkoministeri Rudolf Holstia. Jartsevin mukaan neuvostohallitus oli varma, että Saksa suunnitteli hyökkäystä Neuvostoliittoon ja että suunnitelmiin kuului sivustaisku Suomen kautta. Siten Suomen suhtautuminen saksalaisten maihinnousuun oli tärkeää Neuvostoliitolle. Puna-armeija ei jäisi odottamaan Rajajoelle, mikäli Suomi sallisi maihinnousun. Toisaalta mikäli Suomi vastustaisi saksalaisten maihinnousua, Neuvostoliitto antaisi sotilaallista ja taloudellista apua, sillä Suomen kykyyn torjua saksalaisten maihinnousu omin voimin ei luotettu. Jartsev-neuvottelujen aloittamiseen johti Itävallan liittäminen Saksaan maaliskuussa 1938, mikä Moskovan näkökulmasta merkitsi ensimmäistä repeämää Neuvostoliiton läntisessä puskurivyöhykkeessä.

Seuraavien viiden kuukauden aikana Jartsev keskusteli useita kertoja muun muassa pääministeri A. K. Cajanderin ja valtiovarainministeri Väinö Tannerin kanssa. Suomen vakuutus siitä ettei Suomi sallisi, että sen koskemattomuutta loukataan tai sen kautta hyökättäisiin Neuvostoliittoon, ei ollut riittävä Neuvostoliitolle. Neuvostoliitto vaati salaista sopimusta, joka mahdollistaisi sen osallistumisen Suomen – ja ennen kaikkea sen merirajojen – puolustamiseen Saksan hyökätessä sekä Ahvenanmaan linnoittamiseen; lisäksi se olisi halunnut myös saada linnoitetun ilma- ja meripuolustustukikohdan Suursaareen. Suomi torjui Jartsevin ehdotuksen elokuun lopulla 1938.

Maaliskuussa 1939 Neuvostoliitto ilmoitti haluavansa vuokrata 30 vuodeksi Suursaaren, Lavansaaren, Tytärsaaret ja Seiskarin. Myöhemmin saarten vastineeksi tarjottiin maa-aluetta Itä-Karjalasta. Näiden neuvotteluiden katkeaminen 6. huhtikuuta 1939 johti Moskovan neuvotteluihin syksyllä 1939.

Suomi osaksi Neuvostoliiton etupiiriä

Katso myös: Neuvostoliiton ja Saksan suhteet ennen toista maailmansotaa

Neuvostoliiton ja Adolf Hitlerin johtaman Saksan 23. elokuuta allekirjoittamasta Molotov–Ribbentrop-sopimuksesta tunnettiin Suomessa aluksi helpotusta siitä, että suurvaltojen välinen konflikti ja sen myötä Suomen joutuminen mukaan suursotaan näytti olevan vältetty. Sopimuksella Saksa varmisti raaka-aineiden saannin Neuvostoliitolta ja vältti mahdollisen kahden rintaman sodan. Pian Suomessa alettiin kuitenkin epäillä, minkä hinnan Saksa oli maksanut selustansa turvaamisesta. Hinta oli piilotettu sopimuksen salaiseen lisäpöytäkirjaan, joka osoittautui Suomelle ja Baltian maille kohtalokkaaksi: yhdessä Puolan itäosan kanssa ne luettiin kuuluviksi Neuvostoliiton etupiiriin.

Syyskuun alussa 1939 Saksa hyökkäsi Puolaan, ja toinen maailmansota alkoi Ranskan ja Yhdistyneen kuningaskunnan julistettua sodan Saksalle. Molotov–Ribbentrop-sopimuksen mukaisesti Neuvostoliitto hyökkäsi Puolaan 17. syyskuuta. Neuvostoliitolle länsivallat eivät kuitenkaan julistaneet sotaa.

Suomen ja Neuvostoliiton neuvottelut aluemuutoksista

Neuvostoliitto kutsui Suomen edustajat neuvottelemaan Moskovaan ”konkreettisista poliittisista kysymyksistä” 5. lokakuuta 1939. Neuvottelut käytiin kolmessa jaksossa, 12.–14. lokakuuta, 3.–4. marraskuuta ja 9. marraskuuta 1939. Suomen neuvottelijoina ensimmäisellä kerralla olivat lähettiläs, valtioneuvos Juho Kusti Paasikivi, Suomen Moskovan-lähettiläs Aarno Yrjö-Koskinen, ulkoministeriön jaostopäällikkö Johan Nykopp ja sotilasasiantuntijana eversti Aladár Paasonen. Toisella ja kolmannella matkalla suomalaisvaltuuskunnassa oli toisena pääneuvottelijana Paasikiven rinnalla valtiovarainministeri Väinö Tanner. Kolmannella matkalla oli mukana vielä valtioneuvos Rafael Hakkarainen.

Neuvostoliitto vaati, että Suomi luovuttaisi osan Karjalankannakselta ja hävittäisi rajalinnoituksensa kannaksella. Lisäksi vaadittiin useita Suomenlahden ulkosaaria sekä Hangon sataman vuokraamista ja ankkuripaikkaa Lappohjan satamasta. Strategiset tavoitteet muistuttivat keisarillisen Venäjän pyrkimystä rakentaa Suomenlahdelle vahva rannikkopuolustus, Pietari Suuren merilinnoitus, 1900-luvun alussa. Neuvostojohtaja Josif Stalin korosti, ettei Suomi sellaisenaan muodostanut uhkaa Neuvostoliitolle, mutta Suomen pelättiin joutuvan Saksan tai Yhdistyneen kuningaskunnan sotilaallisen painostuksen kohteeksi tulevaisuudessa.

Baltian maat suostuivat luovuttamaan tukikohtiaan Neuvostoliitolle ja päästämään puna-armeijan joukkoja alueilleen. Suomalaiset valitsivat toisin: Suomi kutsui reservinsä sotilaat 10. lokakuuta 1939 alkaen ylimääräiseen kertausharjoitukseen, joka merkitsi käytännössä liikekannallepanoa.

Neuvostoliitto tarjosi aluevaihtoa, jossa Suomi olisi saanut laajempia alueita Itä-Karjalan Repolasta ja Porajärveltä. Repola ja Porajärvi olivat alueita, jotka olivat vuosina 1918–1920 pyrkineet itsenäistymään Venäjästä mutta jotka Tarton rauhansopimuksessa jäivät Neuvosto-Venäjälle. Suomen valtioneuvosto ei suostunut vaihtokauppaan esitetyssä laajuudessa, koska sekä yleinen mielipide että eduskunta vastustivat sitä, vaan tarjosivat Neuvostoliitolle vain Leningradia lähinnä olevia alueita, Kuokkalan mutkaa ja Terijokea. Neuvottelut katkesivat 9. marraskuuta.

Neuvostoliitto lavasti 26. marraskuuta 1939 Mainilan laukaukset, joilla se perusteli sotaa puolustuksellisena toimenpiteenä. Neuvostoliitto sanoutui irti hyökkäämättömyyssopimuksesta 28. marraskuuta ja katkaisi diplomaattisuhteet Suomeen 29. marraskuuta. Uudemman venäläisen historiankirjoituksen mukaan neuvottelutulos olisi ollut mahdollinen lokakuun loppuun, jolloin Suomen vastaisen sodan suunnitelma hyväksyttiin lopullisesti.

Neuvostoliiton hyökkäysvalmistelut

Jo kevään 1939 neuvottelujen päätyttyä tuloksettomina oli Neuvostoliiton johdossa harkittu sotilaallisen konfliktin mahdollisuuksia. Kesäkuussa 1939 Josif Stalin kiinnitti Leningradin sotilaspiirin komentajan kenraali Kirill Meretskovin huomiota siihen vaaraan, jonka Suomen ”neuvostovihamielisyys” aiheutti. Kun Stalin korosti odottavansa Saksan taholta vakavia toimia vielä samana kesänä, hän antoi Meretskoville tehtäväksi laatia rajojensuojaamis- ja vastahyökkäyssuunnitelman Suomen puolustusvoimia vastaan, jos nämä tekisivät sotilaallisen provokaation.

Leningradin sotilaspiirin liikekannallepano aloitettiin hyvissä ajoin, kun reservejä alettiin kutsua palvelukseen 1. elokuuta 1939 lähtien. Myös puhdistuksista selvinneitä ja Karjalan kansallisissa joukoissa palvelleita suomalaisia sotilaita ja punaupseereita ryhdyttiin uudelleen rekisteröimään puna-armeijan reserviin. Suomen armeija pani elokuussa toimeen historiansa suurimmat sotaharjoitukset Karjalankannaksella.

Toisen maailmansodan sytyttyä syyskuun alussa 1939 Neuvostoliitto julisti liikekannallepanon, jonka yhteydessä myös Suomen vastaisilla rajoilla olleita joukkoja vahvistettiin. Sota-asiainkansankomissaari marsalkka Kliment Vorošilovin ja esikuntapäällikkö Šapošnikovin antamilla käskyillä määrättiin 11. ja 14. syyskuuta Leningradin sotilaspiirin sotaneuvostoa keskittämään joukot hyökkäyksen lähtöalueille. Myös ilmavoimat keskitettiin sotilaspiirin kentille ja saatettiin taisteluvalmiuteen. Ilmeisesti varsinaiset sotaan tähdänneet keskitykset aloitettiin vasta sitten, kun neuvostojohdolle oli selvinnyt Suomen taipumattomuus. Tätä tukee se, että Neuvostoliiton konkreettiset sotatoimet Suomea vastaan alkoivat kaksi viikkoa sen jälkeen, kun suomalaisten ja neuvostoliittolaisten väliset neuvottelut olivat katkenneet. Kun Puolan sotaretki osoittautui odotettua lyhemmäksi ja kun Baltian tukikohdat saatiin nopeasti miehitetyiksi, voitiin näille suunnille alun perin tarkoitettuja joukkoja siirtää Suomen itärajan tuntumaan.

Ensimmäinen operaatiosuunnitelma Suomen valtaamiseksi allekirjoitettiin 29. lokakuuta 1939. Stalin ei hyväksynyt yleisesikunnan päällikkö Šapošnikovin esittelemää suunnitelmaa, vaan siirsi suunniteltujen operaatioiden johdon Leningradin sotilaspiirille, koska yleisesikunnan tuli hoitaa tärkeämpiä tehtäviä. Lisäksi Stalin siirsi Šapošnikovin lomalle. Marsalkka Ivan Konev kirjoitti myöhemmin muistelmissaan Stalinin sanoneen ennen talvisodan syttymistä: ”Suomalaiset ovat pieni kansa – heidät on helppo siirtää muualle.”

Moskovan diplomaattipiireissä kiersi marraskuun puolivälissä julkisena salaisuutena tieto, että Suomen rajalle oli keskitetty jo 18 puna-armeijan divisioonaa. Neuvostoliittolaiset sotavangit kertoivat talvisodan aikana, että Suomen rajoille keskitetyissä puna-armeijan joukko-osastoissa oli marraskuun puolivälistä lähtien varmuus sodan syttymisestä. Samaan aikaan Moskovan yleisesikunta-akatemian opetus keskeytettiin: sekä kurssilaiset että opettajat komennettiin välittömästi Leningradin sotilaspiirin esikunnan käytettäviksi.

Sota-asiainkomissaari marsalkka Vorošilov antoi 17. marraskuuta käskyn Leningradin sotilaspiirin saattamisesta täyteen sotavalmiuteen 20. marraskuuta mennessä. Leningradin sotilaspiirin esikunnan laatima lopullinen operaatiosuunnitelma valmistui 20. marraskuuta. Valmisteluihin kuuluivat sekä suomenkielisen toimituksen perustaminen marraskuussa Moskovan radioon (Radio Moskva) sotapropagandan lähettämiseksi että Neuvostoliiton edustustojen käynnistämä Suomen valuutan osto. Neuvostoliiton lähetystö Helsingissä osti 20.–27. marraskuuta Pohjoismaiden Yhdyspankista ja Kansallis-Osake-Pankista yli 41 miljoonaa markkaa uusina 1 000 markan seteleinä. Markkoja tarvittiin siviiliväestön kanssa tekemisiin joutuvien joukko-osastojen sotakassoihin.

Neuvostojohdon ennakkokäsityksen mukaan sodasta Suomea vastaan ei pitänyt tulla vaikeaa eikä pitkäaikaista. Saksa pysyisi varmasti Molotov–Ribbentrop-sopimukselle uskollisena eikä puuttuisi asiaan, eikä Ruotsikaan auttaisi Suomea. Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov määräsi Neuvostoliiton Tukholman-lähettilään Aleksandra Kollontain huolehtimaan siitä, että Ruotsi, Norja ja Tanska eivät sekaantuisi Suomen ja Neuvostoliiton väliseen selkkaukseen, ja kehotti ivallisesti muita Pohjoismaita vain ”pitämään kiinni rakkaasta puolueettomuudestaan”. Suomen omasta puolustuskyvystä eivät odottaneet ihmettä muut kuin suomalaiset itse. Etenkin Leningradin puoluesihteeri, kenraalieversti Andrei Ždanov sai Stalinin vakuuttuneeksi siitä, että Suomi voitaisiin hoitaa ”siististi” Leningradin sotilaspiirin voimin. Suomen työväestön oletettiin nousevan kapinaan porvarihallitusta vastaan ja ottavan puna-armeijan vastaan ”vapauttajana”, mikä olisi vapauttanut Neuvostoliiton kiusallisesta hyökkääjänä esiintymisen painolastista. Pari kuukautta aiemmin puna-armeija oli vastarinnatta miehittänyt Itä-Puolan, jonka väestö oli pääosin ukrainalaisia ja valkovenäläisiä. Siellä se oli esiintynyt heimoveljien vapauttajana näiden jouduttua Puolan valtion hajoamisen seurauksena alttiiksi ”kaikenlaisille vaaroille”, joten yhtä hyvin se voisi marssia Suomeen vapauttamaan ”proletaareja”.

Suomen ulkoministeri Eljas Erkko oli ennen talvisodan syttymistä rauhoitellut alaisiaan vakuuttamalla, että ”eivät venäläiset talvea vasten lähde hyökkäämään”. Stalin puolestaan halusi mahdollisimman nopeasti selvittää välinsä Suomen kanssa varmistaakseen Molotov–Ribbentrop-sopimuksessa Neuvostoliitolle varatut edut, sillä hänen korviinsa oli kantautunut huhuja, joiden mukaan Saksa olisi valmistellut rauhaa länsivaltojen kanssa ja kääntäisi pian aseensa itään, Neuvostoliittoa vastaan. Stalinilla oli kiire myös toisesta syystä, sillä Saksan kanssa tehtyyn kauppaan sisältynyt Bessarabian ja Pohjois-Bukovinan kysymys, joka odotti yhä vuoroaan, oli strategisesti Suomen asiaa huomattavasti tärkeämpi. Huhtikuussa 1940 Stalinin johdolla pidetyssä kritiikkikokouksessa Suomen rintaman komentajat kehuivat Suomen armeijaa, mutta Stalin vaiensi heidät toteamalla, ettei Suomen armeijaa voitu pitää ”täysin nykyaikaisena armeijana”, koska se oli koulutettu puolustusta eikä hyökkäystä varten.

Propagandahyökkäys sodan aattopäivinä

Suomalaisten ja neuvostojohdon välisten neuvottelujen katkettua Neuvostoliiton sanomalehdistö aloitti marraskuun puolivälissä 1939 voimakkaan Suomea vastaan suunnatun arvostelu- ja parjauskampanjan. Lehdissä julkaistiin tahallisesti ja tarkoituksellisesti väritettyjä, Suomen näkökulmasta käsittämättömiltä tuntuneita uutisia. Kampanjan tarkoituksena oli suureksi osaksi Neuvostoliiton väestön mielialan muokkaaminen kannattamaan Suomeen tehtävää hyökkäystä. Kirjoituksissa kerrottiin muun muassa suomalaisten sotilaiden karkaamisista varuskunnistaan ja kapinoinnista upseereitaan kohtaan, reserviläisten ja suojeluskuntalaisten välisistä kahakoista, jotka olivat vaatineet kuolonuhreja, sekä eräänä ääriesimerkkinä Tampereella muka toteutetusta 1 500 ateistin likvidoinnista. Suomalaisten yleisen mielipiteen sanottiin vastustavan Suomen valtuuskunnan asennetta Moskovan neuvotteluissa ja Yhdistyneen kuningaskunnan hallituksen yllyttävän taloudellisen mahtiasemansa turvin Suomen hallitusta sotaisiin seikkailuihin. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pää-äänenkannattajassa Pravdassa 26. marraskuuta 1939 julkaistussa kirjoituksessa pääministeri A. K. Cajanderia solvattiin ”tunkiolla kiekuvaksi kukoksi”, ”kiemurtelevaksi käärmeeksi”, ”ahneeksi pikkupedoksi”, ”imperialistien sätkynukeksi” ja ”päällään seisovaksi sirkuspelleksi”. Suomen Moskovan-lähettiläs Aarno Yrjö-Koskinen, joka oli kutsuttu saman päivän iltana ulkoministeri Vjatšeslav Molotovin luo, aikoi esittää tälle vastalauseensa Pravdan kirjoituksesta, mutta ennen kuin Yrjö-Koskinen sai puheenvuoron, Molotov luki hänelle Neuvostoliiton hallituksen Suomen hallitukselle osoittaman jyrkän nootin Mainilan laukausten johdosta.

Kun Molotov 28. marraskuuta ilmoitti Kremliin jälleen kutsutulle Yrjö-Koskiselle Neuvostoliiton irtisanovan yksipuolisesti Suomen kanssa tekemänsä hyökkäämättömyyssopimuksen ”Suomen vihamielisen asenteen johdosta”, Yrjö-Koskinen huomautti, ettei sopimusta ollut mahdollista irtisanoa ennen vuotta 1945. Tähän Molotov ei vastannut mitään. Suomalaiset, jotka tunsivat tulleensa loukatuiksi, eivät pysyneet mukana tässä tapahtumaketjussa, vaan pohtivat oikeudellisia näkökohtia, joilla ei ollut todellisuuden kanssa enää paljonkaan tekemistä. Saksa oli kuitenkin menetellyt aivan samalla tavoin kolme kuukautta aiemmin ennen hyökkäystä Puolaan, ja puna-armeija puolestaan oli viivyttänyt marssiaan Itä-Puolaan, kunnes oli voitu todeta Puolan hallitusvallan jääneen vaille käyttäjää ja ukrainalaisten ja valkovenäläisten ”kaipaavan suojelua”. Tätä taustaa vasten oli yhdentekevää, oliko Mainilassa ammuttu vai ei.

Sotilaallinen ja poliittinen hyökkäys

Puna-armeijan hyökkäys Suomeen alkoi 30. marraskuuta 1939. Punatykistö avasi tulen Karjalankannaksella kello 6.50. Jäämeren rannalla ja Sallassa hyökkäyksen voidaan kuitenkin katsoa alkaneen jo muutamia päiviä aiemmin. Kello 9 Viipurissa annettiin ensimmäinen ilmahälytys. Ensimmäisen päivän aikana Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat Suomessa 16 paikkakuntaa, muun muassa Helsinkiä kahdesti. Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov piti myöhään illalla radiopuheen ja kertoi, että neuvostohallitus oli käskenyt puna-armeijaa varmistamaan Neuvostovaltion ulkoisen turvallisuuden. Suomessa presidentti Kyösti Kallio luki eduskunnan päätöksen sotatilasta radiossa kello 13.30. Kansainliitto tuomitsi hyökkäyksen ja erotti Neuvostoliiton järjestöstä 14. joulukuuta 1939. Erottamispäätöksessä Suomi äänesti tyhjää, sillä se pyrki miellyttämään Saksaa ja välttämään suurpolitiikan välikappaleeksi joutumista.

Neuvostojohto muodosti 1. joulukuuta Otto Wille Kuusisen johtaman Suomen Kansanvaltaisen Tasavallan Terijoen hallituksen vuoden 1918 sisällissodan jälkeen neuvosto-Venäjälle paenneista punaisista. Neuvostoliitto ilmoitti tunnustavansa Suomen Kansanvaltaisen Tasavallan hallituksen Suomen ainoaksi viralliseksi hallitukseksi, käyvänsä sotaa valkosuomalaisia kapinallisia joukkoja vastaan ja kieltäytyi neuvottelemasta Risto Rytin 1. joulukuuta muodostaman Rytin I hallituksen kanssa. Terijoen hallituksen asettaminen paljasti, että Neuvostoliiton tavoitteena oli vallata koko Suomi. Terijoen hallituksen piti toimia myös poliittisena hyökkäyskiilana, joka avaisi puna-armeijalle tien Helsinkiin. Kävikin toisin, ja ulkopuolinen uhka yhdisti suomalaiset luokkarajoista riippumatta puolustautumaan Neuvostoliittoa vastaan.

Suomen suurlähetystön henkilökunta sai 7. joulukuuta 1939 luvan matkata Moskovasta junalla Latvian kautta Saksaan. Siellä Suomen suurlähetystön henkilökuntaan kuuluvat sotilasasiamiehet kuulivat hälyttäviä uutisia. Sotilasasiamiesten kanssa illasti majuri Kaarlo Somerron saksalainen tuttava, Saksan yleisesikunnan ulkomaanosastossa työskentelevä everstiluutnantti. Hän kertoi, että yleisesikunnan kokouksessa Adolf Hitler olisi halunnut julistaa Neuvostoliiton rinnalla sodan Suomelle. Sodanjulistus kariutui kuitenkin marsalkka Herman Göringin ehdottomaan vastustukseen. Suomalaiset arvelivat kyseessä olleen Hitlerin suunnitelma miehittää Ahvenanmaa ja turvata malmikuljetukset Pohjois-Ruotsista.

Suomen armeija

• Kannaksen armeija
  • II armeijakunta (II AK, 3 divisioonaa ja Ratsuväkiprikaati)
  • III armeijakunta (III AK, 2 divisioonaa)
  • Lisäksi reservissä yksi divisioona
• IV armeijakunta (IV AK, 2 divisioonaa)
• Pohjois-Suomen Ryhmä
  • Lapin Ryhmä

Sodan aikana muodostettiin vielä I armeijakunta, joka kuului kannaksen armeijaan.

Puna-armeija

• 7. armeija
• 8. armeija
• 9. armeija
• 14. armeija

Suomen rintamalle lähetettiin sodan aikana vielä 13. armeija ja 15. armeija.

Kaksi vaihetta

Talvisota voidaan jakaa kahteen eri vaiheeseen:

• puna-armeijan hyökkäysten epäonnistuminen ja Suomen puolustusvoimien menestyksellinen torjuntataistelu joulukuussa 1939 kaikilla rintamaosuuksilla.
• neuvostoarmeijan suurhyökkäyksen paineen aiheuttama suomalaispuolustuksen asteittainen murtuminen Karjalankannaksen länsiosassa ja Viipurinlahdella helmi–maaliskuussa 1940.

Rajallisten miehistö- ja materiaalisten resurssien vuoksi Suomen puolustusvoimien taistelukyky oli korkeimmillaan joulukuun lopussa ja, riittävien täydennysten puuttuessa, se aleni sodan loppua kohden. Puna-armeijan tilanne oli päinvastainen; sodan alussa havaittua vihollisen taistelukyvyn vakavaa aliarviointia ja omien kykyjen yliarviointia pyrittiin korjaamaan resurssien lisäyksillä tammi–helmikuussa 1940.

Tavoitteet

Suomi oli keskittänyt ensivaiheen puolustuksen suojajoukot itärajalle jo Moskovan-neuvottelujen aikana ja YH:n varjolla merkittävä osa kenttäarmeijasta oli sodan alkaessa puolustusasemissa. Neuvostoliiton strategiana oli hyökätä Suomeen kuudesta itärajan kohdasta: Karjalankannas, Laatokan Karjala, Kuhmo (ja Lieksa), Suomussalmi, Salla ja Petsamo.

Päätavoite oli Karjalankannaksella, josta tuli edetä Viipuriin ja edelleen Helsinkiin. Toinen tärkeä suunta oli Laatokan Karjala, josta voitiin uhata Karjalankannasta ja Etelä-Suomea. Kolmas keskeinen tavoite oli katkaista Suomen ”vyötärö” sen kapeimmasta kohdasta ja edetä Ouluun. Lapissa tavoitteena oli vallata Sallan kautta Rovaniemi ja saavuttaa Ruotsin raja. Petsamoa tavoiteltiin lähinnä alueen malmivarojen ja sataman takia.

Puna-armeija kykeni käyttämään vahvempia joukko-osastoja kuin Suomen sodanjohto oli odottanut: kokonaisia, osin moottoroituja divisioonia, Laatokan pohjoispuolen ja Petsamon välisellä alueella. Suomen armeijan taistelukyvyn suhteen ensimmäistä sotaviikkoa leimasi tottumattomuus sotaan sekä muun muassa tankkikauhut eli vihollisen panssarivoimien aiheuttamat paniikkitilanteet, jotka johtivat suunniteltua nopeampaan vetäytymiseen valtakunnan rajalta.

Suomalaisten hyvä improvisointikyky (motti- ja joukko-osastojen paloittelutaktiikka) ja torjuntavälineistön nopea kehittäminen (muun muassa polttopullot) sekä puna-armeijan joukkojen sotaliikkeiden lähes täydellinen sitoutuminen tiestöön muuttivat tilanteen suomalaisille edullisemmaksi ja kohotti Suomen sotilaiden itseluottamusta. Sodan paine aiheutti myös henkilövaihdoksia puna-armeijassa.

Karjalankannas

Pääartikkeli: Karjalankannaksen taistelut talvisodassa

Karjalankannaksella puna-armeijan hyökkäys pysähtyi suojajoukkotaisteluiden päätyttyä 5. joulukuuta Mannerheim-linjalle, jossa Suomen tykistön pitkälle kehitetty taktiikka ja sen yhteistoiminta jalkaväen kanssa pääsi esille – niin kauan kuin tykistön ammuksia oli riittävästi. Karjalankannasta puolusti Kannaksen armeija jaettuna II armeijakuntaan länsikannaksella ja III armeijakuntaan itäkannaksella. Ensin mainittuun kuuluivat 4., 5., ja 11. divisioonat ja jälkimmäiseen 8. ja 10. divisioona. Kannaksen armeijan ja Päämajan reservinä olivat 1. ja 6. divisioonat. Neuvostoliiton 7. armeijan yhtymät aloittivat ensimmäisen läpimurtoyrityksen Itä-Kannaksella Taipaleenjoella 6. joulukuuta, mutta hyökkäys päättyi epäonnistumiseen 8. joulukuuta 1939. 7. armeijaan kuului yhdeksän jalkaväkidivisioonaa, panssariarmeijakunta ja kolme panssariprikaatia.

Uusi yritys tehtiin 15.–17. joulukuuta päättyen suomalaisten torjuntavoittoon. Taistelut puna-armeijan painopistesuunnassa Summan kylässä länsikannaksella alkoivat 17. joulukuuta ja ne kestivät 22. joulukuuta asti. Kamppailu päättyi puna-armeijan raskaisiin tappioihin. Taisteluissa oli tyypillistä, että neuvostopanssarit tunkeutuivat helposti tykistökeskityksen suojassa suomalaisten asemiin, mutta suomalaiset kykenivät tykistötulella ja tehokkaalla jalkaväkitulella pitämään puna-armeijan jalkaväen ja panssarivoimat erillään toisistaan. Kun jalkaväki oli tuhottu piikkilankaesteille, panssarintorjujat tuhosivat tankit polttopulloilla ja kasapanoksilla.

Kun puna-armeijan hyökkäys oli pysäytetty Karjalankannaksella joulukuussa, marsalkka Mannerheim antoi luvan käynnistää vastahyökkäyksen neuvostoliittolaisasemia kohti. Kannaksen armeijan II armeijakunta vahvistettuna kahdella reservidivisioonalla suoritti vastahyökkäyksen 23. joulukuuta 1939. Se kuitenkin epäonnistui ja II armeijakunta kärsi raskaita tappioita. Tapahtuma nimettiin ”hölmön tölväykseksi”.

Laatokan Karjala

Laatokan Karjalassa Suomea kohti hyökkäsi 8. armeija, kuuden divisioonan ja yhden panssariprikaatin voimin. Ne etenivät Laatokan pohjoisrantaa myöten ja hieman pohjoisempaa reittiä, Suojärven strategisesti tärkeän alueen kautta Sortavalaa kohti. Suomalaiset vastustivat hyökkäystä IV armeijakunnan 12. ja 13. divisioonalla.

Suojärvi vallattiin nopeasti, ja epäonnistuneiden vastahyökkäysten jälkeen suomalaispuolustus vakaantui Kollaanjoelle 7. joulukuuta alkaen. Laatokan rantamilla Suomen armeija vetäytyi aluksi Salmin–Pitkärannan kautta, mutta puna-armeija pysäytettiin Kitilän–Koirinojan alueelle 11.–15. joulukuuta. Joulukuussa suomalaiset aloittivat vastahyökkäykset, jotka johtivat lopulta Kitilän–Koirinojan–Lemetin mottien syntyyn tammikuun 1940 alussa. Niissä taistelut jatkuivat talvisodan loppuun saakka.

Karjalankannaksen ja Laatokan Karjalan torjuntavoittojen lisäksi ensimmäisen hyökkäyksellisen ja strategisesti merkittävän voiton Suomen armeija saavutti 12.–22. joulukuuta Tolvajärvellä Raja-Karjalassa. Taisteluissa Ryhmä Talvela, eversti Paavo Talvelan johtamana, rintamakomentajanaan everstiluutnantti Aaro Pajari, löi puna-armeijan 139. jalkaväkidivisioonan, mikä esti puna-armeijan iskun Laatokan Karjalassa taistelleiden suomalaisjoukkojen selustaan.

Pohjois-Suomi

Suurimmat hyökkäyssotaan perustuneet ja merkittävää kansainvälistä huomiotakin herättäneet voitot suomalaiset saivat Suomussalmen taistelussa 27.–29. joulukuuta 1939 ja sitä seuranneessa Raatteentien taistelussa 1.–7. tammikuuta 1940. Taistelutoimista vastasi suomalaisten puolella 9. divisioona eversti Hjalmar Siilasvuon johdolla. Kamppailussa tuhottiin suhteellisen vähäisin suomalaisjoukoin Neuvostoliiton 163. ja 44. jalkaväkidivisioona sekä saatiin huomattava sotasaalis. Raatteen tiellä saatiin näyte neuvostojoukkojen virheeksi osoittautuneesta voitonvarmuudesta – tuhottu divisioona oli nimittäin ottanut mukaan sotilassoittokunnan soittimineen, nuotteineen ja julisteineen voittoparaatia varten. Laatokan Karjalan ja Suomussalmen välisen alueen taistelut ovat hyviä esimerkkejä tehokkaasta maaston ja olosuhteiden hyväksikäytöstä sodassa ja mottitaktiikasta. Raskaiden tappioiden seurauksena Neuvostoliitto luopui tavoitteestaan katkaista Suomi Oulun tasalta.

Kuhmon–Lieksan alueella suomalaisprikaati Vuokko esti puna-armeijan 54. jalkaväkidivisioonan tunkeutumisen Kajaanin ja Pielisjärven suuntiin 8.–28. joulukuuta 1939 käydyissä korpitaisteluissa. Suomussalmen taisteluiden jälkeen 9. divisioona siirrettiin tammikuussa 1940 Kuhmon–Lieksan alueelle, jossa se koetti tuhota edellä mainitun neuvostodivisioonan. Yritys kuitenkin epäonnistui, joten alueella päädyttiin sodan loppuun asti jatkuneeseen mottisotaan.

Joulukuun 1939 aikana Osastot Roininen ja Suoranta pysäyttivät Sallassa Neuvostoliiton 122. (ja 88.) jalkaväkidivisioonan hyökkäykset Kemijärven alueelle. Samoin Petsamossa suomalaisosasto Pennanen pysäytti neuvostoliittolaisten 52. jalkaväkidivisioonan ja 104. vuoristodivisioonan etenemisen Nautsin-Höyhenjärven alueelle.

Neuvostoliiton valmistelut

Puna-armeijan epäonnistuminen Suomen valtausoperaatiossa joulukuussa 1939 johti tilanteen perinpohjaiseen uudelleen arviointiin vuodenvaihteessa 1939–1940. Taistelutoiminta laantui huomattavasti lähes kuukaudeksi ja Suomea vastaan alettiin koota Neuvostoliitonkin resursseihin nähden merkittävää voimaryhmää.

Puna-armeijan ylijohto Stavka perusti 7. tammikuuta 1940 Luoteisrintaman Esikunnan johtamaan sotaa suomalaisia vastaan ja sen johtoon nimitettiin 1. luokan armeijankomentaja Semjon Timošenko. Karjalankannaksen rintama jaettiin kahteen osaan ja 7. Armeijalle määrättiin rintamavastuu alueen länsiosasta, jonne sijoitettiin suurhyökkäyksen painopiste. Kannaksen itäosaan luotiin uusi 13. Armeija, jonka johtoon nimitettiin Wladimir Gröndahl. Neuvostodivisioonien kokonaismäärä Karjalankannaksella kasvoi kymmenestä 21–26:een ja lisäksi Timošenko sai käyttöönsä viisi uutta panssariprikaatia ja 11 tykistörykmenttiä sekä lisää ilmavoimien tukea. 11. helmikuuta 1940 puna-armeijalla oli käytettävissään Karjalankannaksella 1 558 panssarivaunua.

Leningradin alueelle muodostettiin vielä ylimääräinen ylijohdon reservi 28. Armeijakunnasta. Summan alueelle luotiin kuusi kilometriä leveä painopiste, jossa hyökkäsi 50. Armeijakunta, kolme divisioonaa tukenaan 500–1 000 tykkiä ja 200 panssarivaunua, sivustoilla hyökkäsivät 10. ja 19. Armeijakunta. Tykistön tiheys oli suurimmillaan noin 50–100 tykkiä rintamakilometrillä. Suomen puolella päähyökkäyksen otti vastaan yksi, Satakunnassa ja Hämeessä muodostettu 3. divisioona, sivustoillaan 4. ja 2. divisioona (tammikuun alussa 1940 joidenkin suomalaisdivisioonien numerointia muutettiin: 6 D. → 3. D., 10 D. → 7 D., 11 D. → 2 D.).

Suurhyökkäys murtaa Mannerheim-linjan kannaksella

Puna-armeija aloitti 1. helmikuuta 1940 offensiivia alustaneen voimakkaan ja jatkuvan tykistötoiminnan, erityisesti Summan lohkolla. Siihen liittyivät myös jalkaväen ja panssarivoimien ympärivuorokautiset hyökkäilyt. Lopputuloksena oli suomalaisten asemien vaurioituminen ja vähäisillä reserveillä varustettujen joukkojen väsyminen jo ennen päähyökkäyksen alkua. Jatkuvan taistelukosketuksen vuoksi joukkoja ei voitu vaihtaa.

Varsinainen yleishyökkäys alkoi 11. helmikuuta aamulla kello 8.40 tykistötulen kiihtyessä voimakkaaksi rumputuleksi. Iltapäivään mennessä neuvostoliittolaiset saivatkin aikaan ratkaisevaksi muodostuneen läpimurron Summassa Lähteen lohkolla. Puna-armeijassa tykistön, panssarivoimien ja jalkaväen yhteistyö oli parantunut merkittävästi, ja suomalaiset puolestaan kärsivät vakavasta tykistön ammusten ja panssarintorjuntatykkien puutteesta.

Polttopullot ja kasapanokset eivät enää riittäneet, koska neuvostojalkaväki suojasi tehokkaasti tulellaan panssarivaunuja. Suomalaisten vastahyökkäykset epäonnistuivat ja lopulta ylipäällikkö Mannerheim antoi 15. helmikuuta Kannaksen 2. Armeijakunnalle käskyn vetäytyä väliasemaan linjalle Samolanlahti–Näykkijärvi–Muolaanjärvi–Äyräpäänjärvi–Vuoksi. 3. Armeijakunta jäi paikoilleen Mannerheim-linjaan sodan loppuun asti.

Puna-armeijan käyntiin saama tehokas vyörytys kuitenkin mursi väliaseman ja joukot määrättiin vetäytymään taka-asemaan linjalle Viipuri–Tali–Noskuanselkä–Kuparsaari–Vuoksi 27. helmikuuta 1940. Luoteisrintaman Esikunnan komentaja Timošenko antoi 26. helmikuuta joukoilleen käskyn Viipurin kaupungin valtaamisesta. 7. Armeijan tuli suorittaa operaatio kaksipuolisena saarrostusliikkeenä ja suorana rintamahyökkäyksenä. 10. ja 28. Armeijakunnan tuli edetä Viipurin länsipuolelle jäätyneen Viipurinlahden yli ja 19. Armeijakunnan oli määrä edetä kaupungin itäpuolelle. 34. ja 50. Armeijakunta hyökkäsivät suoraan Viipuria kohti. Lisäksi 13. Armeijan tehtäväksi tuli ylittää Vuoksi Äyräpään–Vuosalmen kohdalta ja saartaa itäkannaksella Mannerheim-linjalla taistellut Suomen 3. Armeijakunta.

Viipurin ja Viipurinlahden taistelut

Pääartikkeli: Viipurin taistelu

Taka-aseman puolustuksen kannalta rintamalinjan laajeneminen länteen Viipurinlahdelle oli suomalaisten Kannaksen armeijalle vakava isku. Viipurin ympäristö oli maastollisesti edullisempi alue puolustajalle kuin Etelä- ja Keski-Kannas, mutta osa edusta menetettiin paksussa jäässä olleen Viipurinlahden takia. Suomen puolustusvoimain vakaasti huvenneet voimavarat sekä miehistön että materiaalin suhteen ja joukkojen fyysinen väsyminen vei suomalaisten taistelukyvyn äärirajoille talvisodan viimeiseksi kahdeksi viikoksi.

Viipurin alueelle oli saatu tueksi uusi 23. divisioona ja 21. divisioona itäkannakselle, mutta ne olivat taisteluarvoltaan muita divisioonia heikompia täydennysjoukkoja. Neuvostoliittolaisten onnistunut strateginen läpimurto Viipurinlahdella olisi uhannut koko Etelä-Suomen puolustusta suomalaisjoukkojen ollessa edelleen syvällä alueen itäpuolella.

Viipurinlahdella suomalaiset 4. divisioonan joukot eivät kyenneet estämään neuvostoliittolaisten maihinnousua lahden länsirannalle Häränpäänniemeen ja Vilaniemeen, jossa puna-armeija katkaisi Viipuri–Helsinki-valtatien 9. maaliskuuta. Suomalaispuolustajat kestivät ja estivät läpimurron laajenemisen. Rauhan tullessa 13. maaliskuuta tilanne oli kuitenkin kriittinen: 7. Armeija siirsi 3. Ratsuväkiarmeijakunnan 11. maaliskuuta jo Koivistolle, tavoitteena ratkaisevan ylivoiman luominen Viipurinlahden länsirannalle, mutta rauha keskeytti toiminnan.

Viipurissa 3. ja 5. divisioona menettivät esikaupunkialueet ja etulinja siirtyi Patterinmäelle 12. maaliskuuta. Saarrostusuhka kaupungin itäpuolella muodostui vakavaksi puna-armeijan tunkeuduttua Tammisuolle ja murrettua Talin kannaksen puolustuksen tukilinjaan 7.–9. maaliskuuta 1940, mutta hyökkäys onnistuttiin vielä pysäyttämään Portinhoikkaan. Talissa neuvostoliittolaistykistön ankara rumputuli ja panssarivoimat aiheuttivat ylirasittuneiden suomalaisten joukossa jo pakokauhuakin.

Puna-armeijan 13. armeija hyökkäsi maaliskuun alusta lähtien vähintään kuuden divisioonan voimin Äyräpäässä–Vuosalmella, jota puolustivat vajaalukuiset 2. ja 21. divisioona. Äyräpäänharjun keskiosa ja kirkonmäki Vuoksen länsipuolella menetettiin 4. maaliskuuta ja Vuoksen Vasikkasaari 5. maaliskuuta. Neuvostojoukot onnistuivat lopulta ylittämään Vuoksen 8.–11. maaliskuuta ja luomaan noin 500 metriä syvän sillanpään joen itärannalle, mutta rauhantulo ratkaisi kriittisen tilanteen. Taipaleenjoella suomalaisten 7. divisioona kesti puna-armeijan rajut hyökkäykset 11.–20. helmikuuta ja pääosin säilytti alkuperäiset asemansa sodan loppuun asti.

Tie rauhaan

Suomen armeijan sotilaiden joulukuun 1939 aikana aikaansaama odottamaton käänne sodassa, torjuntavoitto puna-armeijasta, toi sotaan osaratkaisun. Neuvostoliitto joutui arvioimaan uudelleen sodan tavoitteet ja suunniteltua pidemmäksi venyneen selkkauksen kokonaisvaikutukset. Se alkoi suunnitella paremmin valmisteltua uutta suurhyökkäystä tammi–helmikuulle 1940.

Suomalaisten menestyksellisen taistelun aiheuttama positiivinen kansainvälinen huomio häiritsi Stalinia vakavasti jo joulukuun alusta lähtien. Tiedot Britannian ja Ranskan suunnitelmista tukea Suomea talvisodassa sekä sotajoukoin että materiaalisesti asetti uhkasi laajentaa konfliktin Neuvostoliiton kannalta epäedulliseen suuntaan. Stalin oli arvioinut, että maailmansota laajenisi vuoden 1940 aikana Saksan ja länsiliittoutuneiden väliseksi, mikä olisi tarjonnut Neuvostoliitolle uusia toimintamahdollisuuksia.

Sodan venyminen yli vuodenvaihteen ja tiedot länsivaltojen operaatiohankkeista saivat neuvostojohdon luopumaan tavoitteesta miehittää Suomi. Se avasi mahdollisuuden kompromissirauhaan, ja neuvostojohto ilmoitti Ruotsin välityksellä Suomelle 29. tammikuuta 1940 aiemman linjansa vastaisesti Stalinin olevan valmis aseleponeuvotteluihin Rytin hallituksen kanssa. Ilmoitusta edelsivät kirjailija Hella Wuolijoen ja Neuvostoliiton Tukholman-lähettilään Alexandra Kollontain väliset salaiset tunnustelut 10.–21. tammikuuta 1940. Neuvostoliitto kuitenkin edellytti – koska ”verta oli virrannut” –, että Suomi olisi valmis suurempiin myönnytyksiin kuin mitä Neuvostoliitto oli syksyllä 1939 vaatinut.

Suomen hallitus vastasi Neuvostoliiton tarjoukseen 30. tammikuuta ja ilmoitti, että Suomi olisi periaatteessa halukas rauhaan mutta vain joihinkin pieniin rajatarkistuksiin Karjalankannaksella ja mahdollisesti myös Suomenlahden demilitarisointiin. Hyvä tilanne rintamilla vähensi suomalaisten halua lisämyönnytyksiin.

Suomen aseman heikkeneminen ja taipuminen rauhanehtoihin

Suomen puolustus alkoi horjua, kun puna-armeija aloitti suurhyökkäyksen tulivalmistelut 1. helmikuuta ja varsinaisen yleishyökkäyksen 11. helmikuuta 1940. Neuvostojohdon rauhantarjous ja suurhyökkäys olivat ilmeisesti osa kokonaissuunnitelmaa, jonka avulla toisaalta vielä yritettiin ainakin rajoitettua sotilaallista ratkaisua rintamilla, mutta toisaalta pyrittiin neuvotteluteitse estämään konfliktin laajeneminen. Helmikuun alussa 1940 suomalaiset päätyivät rauhaan asti jatkuneeseen tasapainotteluun, jossa harkittiin rauhanteon ja sodan jatkamisen välillä. Puna-armeijan hyökkäyksen aiheuttama paine sekä oman armeijan fyysinen väsyminen ja tappiot sekä reservien puute puolsivat rauhansopimusta. Toisaalta Britannian ja Ranskan avunantotarjous houkutteli jatkamaan sotaa. Ranskan virallisen ilmoituksen mukaan länsivallat olisivat olleet valmiit lähettämään 50 000 miestä, jotka olisivat saapuneet Suomeen maaliskuun lopussa. Avun katsottiin olleen sotilaallisesti riittämättömän ja tulevan liian myöhään, jotta Neuvostoliiton hyökkäys voitaisiin torjua. Lisäksi ongelmana oli, ettei voitu olla varmoja, sallisiko Ruotsin hallitus näiden sotilaiden läpikulun alueensa kautta.

Puna-armeijan panssarivaunujen ja tykistön rumputulen vyöryttäessä suomalaisten puolustusasemia Karjalassa neuvostojohto antoi 23. helmikuuta Suomelle minimiehdot rauhanneuvottelujen aloittamiseksi. Niissä vaadittiin Suomea luovuttamaan Neuvostoliitolle ainakin Karjalankannas ja Viipuri sekä Laatokan koillispuoli Sortavala mukaan lukien. Suomen rintamatilanne heikentyi jatkuvasti, ja muun muassa Ruotsin Hanssonin III hallitus eväsi suomalaisten avunpyynnöt. Suomen hallitus päätti aloittaa neuvottelut rauhasta 29. helmikuuta ja myöntyi Neuvostoliiton ehtoihin 5. maaliskuuta.

Ruotsin motiiveina puolueettomuuteen lienee ollut maan säilyminen suursodan ulkopuolella sekä rautamalmin vienti ja suhteet Saksaan, joita länsivaltojen interventio Skandinaviaan olisi uhannut. Britannia ja Ranska olivat päättäneet sotilaallisesta puuttumisesta talvisotaan 5. helmikuuta ja odottivat Suomen virallista avunpyyntöä 5. maaliskuuta 1940 mennessä. Suomen sotilasjohto kuitenkin arvioi, että lännen apu olisi ollut riittämätöntä eikä se olisi ehtinyt ajoissa. Pelättiin myös, että avun hyväksyminen olisi siirtänyt koko toisen maailmansodan painopisteen Pohjois-Eurooppaan.

Neuvostoliitto painosti Suomea ankarasti rauhaan siitä huolimatta, että taistelut olivat maaliskuun alkupäivinä jo kääntymässä ratkaisevasti sen eduksi. Syynä oli, että Stalin piti liian suurena riskinä jatkaa taistelua, joka oli johtamassa Neuvostoliittoa länsivaltoja vastaan suursodan kokonaisasetelmassa. Hän laski, ettei Suomen välitön miehittäminen ollut sen riskin arvoista, ja Suomen alue voitaisiin ottaa haltuun joskus myöhemminkin tilaisuuden tullen. Rauha olisi Neuvostoliitolle arvovaltatappio, mutta sekin olisi pienempi harmi kuin joutuminen sotaan Ranskaa ja Britanniaa vastaan. Toisaalta myös länsivallat pyrkivät välttämään sotaa Neuvostoliiton kanssa, erityisesti siksi, että Neuvostoliiton pelättiin liittyvän lännenvastaiseen sotaan Saksan rinnalla. Suomen ulkoministeri Väinö Tanner ehdotti, että länsivaltojen ja Neuvostoliiton sotatoimien välttämiseksi Suomen avuksi lähetettäisiin puolalaisia laivoja. Myös puolalaisten sotilaiden lähettämistä talvisotaan harkittiin, sillä yli 85 000 puolalaista sotilasta oli syksyllä 1939 paennut Ranskaan, ja puolalaisilla oli vahva tahto sotia Neuvostoliittoa vastaan. Puolan pakolaishallituksen johtaja Władysław Sikorski ehdotti tammikuussa 1940, että länsivallat julistaisivat sodan Neuvostoliitolle. Puola oli valmis lähettämään laivastonsa sekä lentäjiä ja tarkka-ampujaprikaatin Suomen avuksi. Länsivallat eivät kuitenkaan päässeet interventiosta yhteisymmärrykseen ja pelkäsivät edelleen sodan syttymistä Neuvostoliiton kanssa. Vastaavasti Suomi alkoi pelätä puolalaisjoukkojen käytön johtavan sotaan Saksan kanssa. Lisäksi Saksa, Ruotsi ja Norja estivät joukkojen kauttakulun Suomeen. Puolalaisjoukot eivät päässeet Suomeen mutta osallistuivat keväällä 1940 taisteluun Norjasta saksalaisia vastaan.

Maaliskuun 1940 alkuun mennessä Suomen armeija oli tullut pisteeseen, jossa sen taistelukyky uhkasi romahtaa. Risto Rytin johtama valtuuskunta alistui Moskovassa sanelurauhaan 8.–10. maaliskuuta 1940.

Rauha

Pääartikkeli: Moskovan rauhansopimus (1940)

Suomen hallitus ja ulkoasiainvaliokunta hyväksyivät Neuvostoliiton laatiman rauhansopimuksen 11. maaliskuuta ja Moskovan rauhansopimus allekirjoitettiin illalla 12. maaliskuuta 1940. Taistelutoiminta rintamilla päättyi seuraavana päivänä asteittain klo 11 alkaen. Kello 10:45 neuvostojoukkojen tykistö ja kranaatinheittimistö avasivat yllättäen tulen suomalaisten asemiin. Keskityksillä ei ollut mitään suoraa sotilaallista päämäärää, ja ne olivatkin puhdas kostotoimi. Tulituksen johdosta satoja suomalaisia kuoli tai haavoittui. Sallan rintamalla loppuhetken tykistökeskitys oli ankaraa, ja vielä kello 12 neuvostolentokoneet pommittivat suomalaisten asemia. Rintamavastuussa olleesta ruotsalaisten vapaaehtoisten yksiköstä kaatui kymmenen ja haavoittui 30 miestä. Heti aselevon jälkeen brittijoukot, joita oli valmisteltu lähetettäväksi Suomeen, vapautettiin muihin tehtäviin.

Rauhansopimuksessa Suomi luovutti Neuvostoliitolle osan Sallaa ja Kuusamoa, Kalastajasaarennon Petsamosta, Suomenlahden ulkosaaret ja suuren osan Karjalaa mukaan lukien neljänneksi suurimman kaupunkinsa Viipurin (31.12.1939 Helsingin asukasluku oli 315 727, Tampereen 78 012, Turun 75 578 ja Viipurin 74 403). Alueet vastasivat noin kymmenesosaa Suomesta.

Suomi joutui myös vuokraamaan Hangon Neuvostoliitolle tukikohdaksi 30 vuodeksi ja rakentamaan Kantalahden ja Sallan välille rautatien. Lisäksi tilanne synnytti merkittävän väestöpoliittisen ongelman, kun kaikkiaan 430 000 suomalaista lähti evakkoon Neuvostoliitolle luovutetuilta alueilta. Ruotsissa Sallan rata aiheutti epäluuloa, ja sen uskottiin pohjustavan Neuvostoliiton hyökkäystä Ruotsiin. Myös Saksan Helsingin-lähettiläs Wipert von Blücher kuvaili radan uhkaavan ruotsalaisia kaivoksia.

Suomen armeijan vahvuudet ja heikkoudet

Suomen armeijalla oli puolellaan maaston tuntemus sekä taito liikkua, majoittua ja taistella kovassa pakkasessa ja lumisessa maastossa. Erityisen merkittäviä edellä mainitut taidot olivat Laatokan pohjoispuolella, noin tuhat kilometriä pitkällä erämaa-alueella, jossa oli harvassa teitä ja vähän asutusta. Apuna toimivat sukset, ahkio, teltta, kamiina ja Suomi-konepistooli. Näitä varusteita ja niiden käyttöön liittyvää taktiikkaa oli kehitelty 1920- ja 1930-luvuilla. Maastossa liikkumiseen ja erityisesti varusteiden kuljettamiseen olivat suurena apuna suomenhevoset.

Suomen armeijan kehitti saarrostukseen pohjautuvan strategian mm. ulkomaisten taistelujen pohjalta jo vuoteen 1932 mennessä, koska alivoimaisen armeijan ei uskottu kykenevän kukistamaan neuvostoliittolaisten suurta armeijaa suorilla rintamahyökkäyksillä. Tämä aiheutti metsässä liikkuvan sodankäyntitavan kehittämisen jo ennen sotaa. Suomalaiset pystyivätkin sodassa tekemään metsästä sissi-iskujen tyyppisiä yllätyshyökkäyksiä mm. nuotiolla lämmittelevien neuvostoliittolaisten kimppuun.

Taktiikkaan kuului polttaa viholliselle jätettävät kylät ja erilliset rakennukset, jottei vihollinen voisi majoittua niihin. Suomalainen sotilastaktiikka perustui tilanteen mukaan toimimiseen. Hyökättiin saarrostavasti missä voitiin, puolustauduttiin rintamassa kun oli pakko. Suomalaisten merkittävä vahvuus oli myös radiotiedustelu eli vihollisen radioliikenteen sieppaus, paikantaminen ja salakirjoitussanomien avaaminen. Radiotiedustelun avulla suomalaiset pystyivät muun muassa motteja laukaistessaan keskittämään voiman ulosmurtokohtiin ja jättämään muut alueet motin ympärillä lähes ilman miehitystä.

Suomalaisten liikkuvuus aiheutti myös sen, että partiot joutuivat kulkemaan joskus pitkiä matkoja nälän partaalla. Suomalaisten suurin ongelma talvisodassa oli panssarintorjuntavälineiden puute. Telamiinat olivat tehokkaita, mutta niiden suojaksi ei ollut riittävästi jalkaväkimiinoja tai ne puuttuivat kokonaan. Panssarintorjuntatykkejä oli vain kolmannes suunnitellusta määrästä. Suunniteltu panssarintorjuntakiväärien hankinta ei toteutunut ennen sodan alkamista hankinnasta päättäneiden osapuolien riidellessä sen kaliiperivalinnasta. Tilapäiset panssarintorjuntavälineet, kuten polttopullo, koivuhalko ja kasapanos, eivät olleet aina käyttökelpoisia suojattomassa maastossa. Panssarintorjunnan heikkoudet saivat aikaan jalkaväen taistelutahdon alenemisen. Toisinaan esiintyi suoranaista pakokauhua.

Suomen armeija ei ollut tehokas suunniteltua jättimäistä hyökkäystä vastaan Kannaksella talvisodan lopussa. Koska suomalaisilla oli vain vähän joukkoja, nekin kuluneita, murtui suomalaisten rintama neuvostoliittolaisten lisätessä painetta. Neuvostoliittolaiset olivat oppineet virheistään ja käyttivät panssarivaunuja ryhmissä murtamaan juoksuhaudat.

Kenttätykistön tuli oli tarkkaa, mutta ammuksia oli aivan liian vähän. Vertailun vuoksi voi mainita, että suomalaisen tykistön koko sodan ammuskulutus vastasi puna-armeijan kahden päivän kulutusta. Karjalankannaksella neuvostoliittolaisen tykistön tulivoima oli seitsemän kertaa suomalaisia vahvempi. Yleisestikin Suomen huoltotilanne oli kriittinen. Vihollisuuksien alkuvaiheessa Suomen sotatarvikkeiden riittävyydeksi arvioitiin:

Puna-armeijan vahvuudet ja heikkoudet

Puna-armeijalla oli puolellaan musertava kalusto- ja miesylivoima. Varsinkin tykistö oli tehokas ase suomalaisia vastaan, lisänä olivat panssarivaunut ja lentokoneet. Toisaalta puna-armeijan taktiikka oli peräisin Neuvostoliiton keskialueilta eli aroilta, jossa se käytti avointa hyökkäystä vihollista vastaan. Niinpä mekanisoidun armeijan oli pakko tukeutua aukeille ja teihin. Neuvostoliittolaiset hyökkäsivät suurin joukoin aukeiden yli ”uraata” huutaen suomalaisten tuleen. Tätä junnaavaa, kaavamaista ihmisaaltotaktiikkaa sovellettiin vielä sodan lopussakin, vaikka sitä oli korjailtu kokemuksien perusteella tehokkaammaksi. Metsäsodankäynnin erikoisoloista oli ylijohdolla käsitys, mutta joukkoja ei ehditty kouluttaa ennen sodan syttymistä. Upseerit olivat liian sidottuja ohjesääntöihin. Puna-armeijan mekanisoitu kalusto oli osin soveltumatonta metsäsodankäyntiin, toimi vain aukeilla ja teillä eikä useinkaan kestänyt kovia pakkasia.

Toisaalta jätettiin tekemättä ohjeiden mukaisia turvatoimia, esimerkiksi metsätiellä ei viitsitty raivata metsistä kaistoja puuttomiksi. Prikaatin komentokeskus saattoi jäädä vartioimatta. Luotettiin omaan voimaan, suomalaisten ei uskottu pystyvän merkittäviin vastatoimiin eikä osattu tiedustella, olla varovaisia ja valppaita. Myös eri yksiköiden ja komentajien välisessä yhteistyössä oli joskus kitkaa. Eri aselajien yhteistyö ei ollut saumatonta ja tehokasta.

Puna-armeijan perusajatus oli hyökkäys, jonka uskottiin onnistuvan lyhyessä ajassa. Puna-armeijalla oli Suomeen hyökätessään puutteellinen talvivarustus, armeijan yksiköitä oli siirretty Puolan rintamalta. Huolto ei aina pelannut toivotulla tavalla. Suksia ei yleensä osattu käyttää, majoituskalustoa ei useinkaan ollut. Neuvostoliittolaisilla oli hyvin vähän maastouttavia lumipukuja. Miehet joutuivat hytisemään maakuopissa ja lämmittelemään avotaivaan alla. Suomalaisten nuotiopaikoille tekemillä sissi-iskujen tyyppisillä yllätyshyökkäyksillä oli monesti passivoiva vaikutus, koska neuvostoliittolaiset eivät useinkaan nähneet pimeästä konepistoolilla tulittavia lumipukuisia sotilaita.

Merkittävä talvisodan kulkuun vaikuttava tekijä olivat vuosina 1937–1938 toteutetut Stalinin puhdistukset, joissa tapettiin tai vangittiin Neuvostoliiton uuteen mekanisoituun sodankäyntiin koulutettu upseerikunta lähes kokonaan. Puna-armeija oli salaisesti kehittänyt mekanisoitua ja aselajien yhteistoiminnallista sodankäyntiä yhdessä Saksan kanssa 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa. Talvi- tai jatkosodassa ei kuitenkaan käytetty uutta strategiaa eikä Neuvostoliitossa 1930-luvulla kehitettyjä maahanlaskuoperaatioita puolustajan linjojen taakse, vaikka Neuvostoliitto oli kehityksessä kansainvälinen edelläkävijä.

Neuvostojoukkojen komentajana talvisodassa toiminut marsalkka Kliment Vorošilov myönsi myöhemmin, että hänellä itsellään, yleisesikunnalla sen enempää kuin Leningradin sotilaspiirin johdollakaan ei syksyllä 1939 ollut minkäänlaista käsitystä siitä, millaiseen sotaan he olivat lähteneet. Sittemmin Neuvostoliiton presidenttinä toiminut Vorošilov antoi tunnustuksen vastapuolelle: ”Suomen armeija, joka oli hyvin järjestäytynyt, aseistautunut ja koulutettu paikallisia olosuhteita silmällä pitäen, osoittautui erittäin liikkuvaksi, puolustuskykyiseksi ja kurinalaiseksi.”

Mottitaistelut

Suomalaiset käyttivät omia taktiikoitaan ja vihollisen virheitä tehokkaasti hyödyksi. Hyökkääjän kolonnat motitettiin metsäteille. Raatteen tiellä tuhottiin kokonainen moottoroitu divisioona ja saatiin iso sotasaalis. Neuvostoliittolaisten motit puolustautuivat sitkeästi ja sitoivat suomalaisia, joita olisi tarvittu muualla. Katastrofista joutui vastuuseen puna-armeijan sotatoimiyhtymien korkein johto. Kenraaleita ja politrukkeja teloitettiin.

Suomussalmen suunnalla taistelleen 163. divisioonan ylin komissaari Lev Mehlis menetti asemansa väliaikaisesti mutta sai säilyttää henkensä. Hänet kutsuttiin vuonna 1941 puna-armeijan ylimmäksi komissaariksi Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon. Sodan jälkeen hän toimi muun muassa Neuvostoliiton valtion tarkastusviraston pääjohtajana. Hän kuoli vuonna 1953.

Ulkomaalaiset vapaaehtoiset

Pääartikkeli: Suomen armeijan ulkomaalaiset vapaaehtoiset talvisodassa

Talvisodan päättyessä Suomen armeijan palvelukseen oli ilmoittautunut (virallisen tilaston mukaan) noin 11 660 ulkomaalaista. Kaikkiaan heitä oli 28 maasta. Sotilaallista merkitystä ulkomaalaisista vapaaehtoisista oli käytännössä vain Ruotsista ja Norjasta saapuneilla vapaaehtoisilla Svenska Frivilligkårenilla. Varsinaisiin taistelutoimiin osallistui heidän lisäkseen pieni joukko amerikansuomalaisia. Lisäksi taisteluihin otti osaa karjalaisista ja Inkerin suomalaisista koottu Sissipataljoona 5.

Suunniteltu brittiläis-ranskalainen retkikunta

Britannian ja Ranskan neuvottelut Suomen auttamiseksi alkoivat joulukuussa 1939. Ensimmäisten suunnitelmien mukaan Petsamon vesille olisi lähetetty liittoutuneiden laivasto-osasto ja mahdollisesti jopa joukkoja valtaamaan takaisin Neuvostoliiton miehittämä Petsamon manneralue. Petsamon merkitys ymmärrettiin kuitenkin pian Suomelle vähäiseksi, ja lisäksi se ei olisi antanut länsivalloille tilaisuutta pysäyttää Saksan elintärkeä rautamalmituonti Kiirunan-Jällivaaran alueelta. Sen vuoksi helmikuun 5. päivänä päätetty operaatio koostui maihinnoususta Norjan rannikolle, etenemisestä Pohjois-Ruotsin malmialueille ja tilanteen salliessa pienemmän osaston jatkamisesta Suomeen.

Ruotsin ja Saksan välisten rautamalmikuljetusten estämisestä tuli länsiliittoutuneille tärkeä tavoite. Liittoutuneet havittelivat myös tukikohtia Bergeniin, Trondheimiin ja Stavangeriin. Ranska tavoitteli sodan painopisteen siirtämistä Skandinaviaan, pois Ranskan ja Saksan rajalta.

Operaation perusongelma oli, että Ruotsi ja Norja suhtautuivat kielteisesti länsivaltojen joukkojen päästämiseksi alueilleen. Erityisesti Britannia arkaili käynnistää operaatiota ilman Ruotsilta ja Norjalta saatuja takuita vapaasta läpikulusta. Suomikaan ei ollut yksiselitteisen halukas pyytämään julkisesti retkikuntaa avukseen, koska se ei olisi ollut ratkaiseva sotilaallinen apu, mutta olisi saattanut kietoa Suomen mukaan suursotaan. Ranska ja Britannia esittivät erillisiä tarjouksia ja antoivat avun määrästä ja ajankohdasta ristiriitaisia tietoja, mikä teki suomalaiset varautuneiksi.

Aikataulun mukaan liittoutuneiden osastot, noin kolmen divisioonan vahvuus, oli lähtenyt liikkeelle satamistaan 15. maaliskuuta ja aloittanut maihinnousun Norjassa viisi päivää myöhemmin. Suomen rauhanneuvottelujen kestäessä Ranska ehti jo määrätä operaation joukkojensa osalta käynnistetyksi 12. maaliskuuta, ja myös britit valmistautuivat noina päivinä liikkeellelähtöön. Suomen tekemä rauha keskeytti molempien toiminnan 13. maaliskuuta, mutta britit eivät lopettaneet Norjan-operaatioiden suunnittelua, vaan ajatukseksi tuli Norjan aluevesien miinoittaminen. Norjan ja Ruotsin hallituksille operaatiota perusteltiin sillä, etteivät ne kyenneet huolehtimaan puolueettomuudestaan. Huoli rautamalmitoimitusten jatkuvuudesta ja liittoutuneiden maihinnoususta Pohjois-Eurooppaan sai Saksan aloittamaan Tanskan ja Norjan valtauksen 9. huhtikuuta 1940. Hyökkäyspäätöksen vaikutti myös Saksan tarve saada laivastotukikohtia Pohjois-Atlantille, ja miehitystä on lisäksi pidetty Saksan keinona pitää samalla Neuvostoliitto poissa Skandinaviasta.

”Talvisodan ihme”

Talvisodan aikana ja sen jälkeen on puhuttu ”talvisodan ihmeestä”. Sen mukaan pienen Suomen urhoollinen taistelu ja menestys suurta ylivoimaa vastaan oli yli-inhimillinen suoritus, jossa Jumala varjeli ja auttoi Suomea. Tasavallan presidentti Kyösti Kallio kehotti Suomen armeijaa lukemaan Raamattua, ja myös puolisonsa Kaisa Kallion kanssa Suomen kansaa rukoilemaan. Kerrotaan, että ihmiset julkisestikin kaupassa polvistuivat itkien rukoilemaan. Suomen sotilaat uskoivat vakaasti Jumalan auttaneen mm. Pelkosenniemen taistelussa, jossa he saivat yllätysvoiton. Tästä taistelusta on 25 vuotta talvisodan päättymisen jälkeen pystytetty muistomerkki, jossa lukee ”Pelkosenniemen taistelu 18.12.1939, Tässä auttoi Herra”.

Talvisota toi esille kansakunnan henkisten voimavarojen merkityksen sodankäynnissä. Sodan jälkeen Suomen kansa oli sisäisesti yhtenäisempi kuin koskaan aiemmin maan siihenastisessa historiassa. Myös poliittisella rintamalla pyrittiin kansaa yhtenäistävien toimien tukemiseen ja edistämiseen. Muun muassa 1930-luvulla käydyt kiistat Suomen armeijan rahoituksesta ja ylläpidosta väistyivät voimakkaan varustautumispyrkimyksen tieltä. Suomen johto pyrki kuitenkin kaikin keinoin välttämään talvisodassa koettua tilannetta, jossa maa oli joutunut yksin sotaan suurvaltaa vastaan.

Yhteiskunnassa tapahtuvan poliittisen mielipiteenmuodostuksen suhteen talvisota ja vuoden 1918 Suomen sisällissota ovat mielenkiintoinen vertailukohta. Vuoden 1917 aikana sisä- ja suurvaltapoliittiset virtaukset veivät suomalaisia erilleen toisistaan ja vahvistivat poliittisen kentän äärilaitoja sekä oikealla että vasemmalla. Vuonna 1939 kehitys oli päinvastainen: sisäpolitiikassa tapahtui yhdentymistä ja oikeistoradikalismin sekä vasemmiston ääriryhmien kannatus vähenivät, ja virta vei suomalaisten enemmistöä yhteisten ulkopoliittisten ja maanpuolustuksellisten tavoitteiden taakse ja lopulta taisteluun epäoikeudenmukaisiksi koettuja toimia vastaan. Suomalaisten kokeman ”yksituumaisuuden” tai asevelihengen on monissa yhteyksissä arvioitu vaikuttaneen Suomessa myös toisen maailmansodan jälkeen.

Suomen ja Saksan lähentyminen

Pääartikkeli: Suomen ja Saksan sotilasyhteistyö 1940–1941

Kun Saksa huhtikuussa miehitti Tanskan ja Norjan, katosivat Suomen mahdollisuudet saada tukea länsiliittoutuneilta, ja siksi Suomi alkoi tukeutua Saksaan vuosien 1940–1941 aikana. Lopulta Saksa pyrki saamaan Suomen mukaan suunnittelemaansa suurhyökkäykseen Neuvostoliittoon. Suomen ja Neuvostoliiton sota jatkui jatkosotana 25. kesäkuuta 1941 alkaen.

Saksan sotilasarviot ja puna-armeijan kehittäminen

Puna-armeijan huomattavat tappiot talvisodassa saivat Saksan aliarvioimaan Neuvostoliiton sotapotentiaalin, mikä osaltaan vahvisti saksalaisten päätöstä hyökätä Neuvostoliittoon kesällä 1941.

Neuvostoliittolaiset ottivat talvisodan tappioista opikseen, ja niin heikot komentosuhteet, koulutuksen puute kuin jäykkä taktiikka huomioitiin vastaisuudessa. Myös Suomi-konepistoolein varustettujen iskujoukkojen menestys Raatteen tien taistelussa johti konepistoolin ja suksien merkityksen uudelleenarviointiin. Neuvostoliitto ryhtyi varustamaan jalkaväkeään automaattikiväärien ohella myös itse valmistamillaan PPŠ-41-konepistooleilla, minkä ansiosta tulivoima kasvoi.

Venäläinen terminologia

Talvisodan aikana konfliktia kutsuttiin Neuvostoliitossa ”suomalaiseksi sodaksi” tai ”Suomen kampanjaksi”. Kun toisen maailmansodan jälkeisen YYA-sopimuksen aikana terminologiaa pehmennettiin, puhuttiin ”vuosien 1939–1940 neuvostoliittolais-suomalaisesta paikallisesta aseellisesta konfliktista”. Talvisota oli arka aihe Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa, ja sellaisena se pysyi Neuvostoliiton hajoamiseen eli vuoteen 1991 asti. Huomattava on, että jo vuoden 1963 neuvostoliittolaisissa tietosanakirjoissa Neuvostoliitto nimettiin hyökkääjäksi. Vuonna 1976 julkaistussa Bolšaja sovetskaja entsiklopedijan osassa 24.I (s. 41) on kolmen palstan artikkeli Neuvostoliittolais-suomalainen sota 1939–40 sekä yksi sivu talvisotaan liittyviä karttoja. Artikkelissa korostetaan Leningradin turvallisuusnäkökulmaa ”vihamielisten voimien” mahdollista hyökkäystä vastaan sodan syynä. Neuvostoliiton intressejä vastaan toimineena valtiona mainitaan myös Saksa. Perestroikan myötä 1980-luvulla talvisodasta tuli jälleen sota ja nimi ”zimnjaja voina” (ven. Зимняя война, talvisota) tuli muotiin.

Vuonna 1989 venäläinen historian professori Mihail Semirjaga julkaisi Ogonjok-lehdessä artikkelin, jossa mainittiin ensi kertaa talvisodan todelliset syyt sekä tuotiin esiin neuvostojohtajien virheet ja sodan traagiset seuraukset.

Talvisota-aiheinen juhla Suomessa

Talvisodan päättymistä juhlittiin Suomessa näyttävästi 13. maaliskuuta vuonna 1990. Juhlaa valmisteli kaikista eduskuntapuolueista koottu komitea.

Kunnia- ja muistomerkit

Talvisotaan osallistuneille jaettiin talvisodan muistomitali. Muita aikaan liittyneitä mitaleita ovat mm. aseveliristit, kuten Kainuun risti, Keski-Kannaksen risti, Koiviston risti, Kollaan risti, Laatokan mitali, Lapin risti, Länsi-Kannaksen risti, Muolaan risti, Pitkärannan risti, Summan risti, Taipaleen risti ja Tolvajärven risti.

Helsingin Kasarmitorille pystetettiin vunna 2017 Talvisodan kansallinen muistomerkki.

Talvisota taiteessa ja viihteessä

Heti sodan päätyttyä Otava järjesti talvisota-aiheisen kirjoituskilpailun. Sen voitti Viljo Sarajan Lunastettu maa, toiseksi sijoittui Eino Hosian Tuliholvin alla ja kolmanneksi Pentti Haanpään Korpisotaa. Haanpää oli osallistunut sotaan JR 40:n riveissä Pelkosenniemellä ja sodan loppuvaiheissa Kannaksella. Korpisotaa onkin realistinen ja omiin kokemuksiin perustuva kuvaus sodan vaiheista sotamiehen näkökulmasta. Runoudessa talvisotaa kuvasi komppanianpäällikkönä Taipaleenjoella toiminut Yrjö Jylhä kokoelmassa Kiirastuli.

Antti Tuuri kirjoitti romaanin Talvisota, jonka pohjalta Pekka Parikka ohjasi 1989 samannimisen elokuvan. Yhdysvaltalainen Chuck Pfaffer ilmoitti loppukesästä 2010 aikomuksestaan tehdä elokuva talvisodan pohjalta. Ruotsalaisen power metal -yhtye Sabatonin vuonna 2008 julkaistulla albumilla The Art of War on Talvisota-niminen kappale.

Sodanaikaisista propagandalauluista yksi parhaiten tunnettuja on Reino Palmrothin (Palle) sanoittama kappale Silmien välliin, jonka Palle kirjoitti heti talvisodan päätyttyä.

Kirjalähteet

• Ahto, Sampo & Järventaus, Jorma & Nykopp, Johan: Suomi sodassa: talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät. Helsinki: Valitut Palat, 1983. ISBN 951-9078-94-0
• Eilola, Jari & Rautiainen, Matti & Roiko-Jokela, Heikki: ”Talvisota”, Matkalla ajassa. WSOY, 2002. ISBN 951-0-27058-X
• Eskelinen, Heikki: Itsenäisyytemme vuosikymmenet. Helsinki: Yhtyneet Kuvalehdet, 1966.
• Haataja, Lauri: Kun kansa kokosi itsensä. Tammi, 1989. ISBN 951-30-9170-8
• Hietanen, Silvo (toim.): Kansakunta sodassa 1. Sodasta sotaan. Helsinki: Valtion painatuskeskus, 1989. ISBN 951-861-384-2
• Huttunen, Veikko: Kansakunnan historia 7: täysi-ikäinen kansakunta. WSOY, 1974. ISBN 951-0-06296-0
• Jakobson, Max: Diplomaattien talvisota. Helsinki: WSOY, 2002. ISBN 9789510356739
• Jakobson, Max: Väkivallan vuodet: 20. vuosisadan tilinpäätös I. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-13369-1
• Järvinen, Y. A.: Suomalainen ja venäläinen taktiikka talvisodassa. Helsinki: WSOY, 1948.
• Kivimäki, Ville: Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945. Helsinki: WSOY, 2013. ISBN 978-951-0-37466-5
• Krivošejev, G. F.: Soviet Casualties and Combat Losses in the Twentieth Century. Lontoo: Greenhill Books, 1997. ISBN 1-85367-280-7 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• Käkelä, Erkki: Marskin panssarintuhoojat: Suomen panssarintorjunnan kehitys ja panssariyhtymän panssarintorjuntayksiköiden historia. WSOY, 2000. ISBN 951-0-24638-7
• Käkönen U. A.: Sotilasasiamiehenä Moskovassa 1939. Helsinki: Otava, 1966.
• Könönen, Janne: Hitler ja Suomi: Pohjolan luonnonvarat ja suurvaltasota. Helsinki: Tammi, 2022. ISBN 978-952-04-3438-0
• Laaksonen, Lasse: Todellisuus ja harhat : Kannaksen taistelut ja suomalaisten joukkojen tila talvisodan lopussa 1940. Helsinki: Ajatus, 2005. ISBN 951-20-6911-3
• Laine, Antti: Suomen historian pikkujättiläinen. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27365-1
• Leskinen, Jari & Juutilainen, Antti (toim.): Jatkosodan pikkujättiläinen. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-28690-7
• Mannerheim, C. G. E. & Virkkunen, Sakari: Suomen Marsalkan muistelmat. Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1995. ISBN 951-643-469-X
• Manninen, Ohto: Talvisodan salatut taustat. Helsinki: Kirjaneuvos, 1994. ISBN 952-90-5251-0
• Manninen, Ohto: The Soviet Plans for North Western Theatre of Operations in 1939–1944. Helsinki: National Defence College, 2004. ISBN 951-25-1476-1 (englanniksi)
• Martikainen, Tyyne: Talvisodan evakot ja siviilisotavangit : äidit ja lapset sodan kurimuksessa. Espoo: Fenix-kustannus, 2000. ISBN 951-862-135-7
• Meinander, Henrik: Suomen historia. Linjat, rakenteet, käännekohdat. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 978-951-0-30809-7
• Meinander, Henrik (toim.): ”Leningradin turvallisuuden haasteesta (Vladimir Baryšnikov)”, Historian kosto. Siltala, 2015. ISBN 978-952-234-327-7
• Mäkelä, Jukka L.: Salaista palapeliä : tiedustelupalvelua ja tapahtumia talvisodan ja jatkosodan vaiheilta. Helsinki: WSOY, 1964.
• Nevakivi, Jukka: Apu jota ei annettu : länsivallat ja Suomen talvisota 1939–1940. Helsinki: WSOY, 2000. ISBN 951-0-24676-X
• Palolampi, Erkki: ”Liitteenä sotahistoriallinen katsaus Kollaan rintama – talvisodan pienoiskuva. Kirjoittanut K. J. Mikola”, Kollaa kestää. WSOY, 1989. ISBN 951-0-16034-2
• Raunio, Ari & Kilin, Juri: Talvisodan taisteluja. 3. korj. p. (Ilm. aiemmin teoksessa Itsenäisyyden puolustajat nimellä Sodan taisteluja 1.) painos. Karttakeskus, 2010. ISBN 978-951-593-415-4
• Raunio, Ari: Sotatoimet: Suomen sotien 1939–45 kulku kartoin. Vantaa: Genimap, 2004. ISBN 951-593-914-3
• Raunio, Ari (toim.): Itsenäisyyden puolustajat -sarja. Weilin+Göös, 2002. ISBN 951-35-6630-7
• Raunio, Jukka: Lentäjän näkökulma II. Kerava: omakustanne, 1993. ISBN 951-96866-0-6
• Ries, Tomas: Cold Will – The Defense of Finland. London: Brassey's Defence Publishers, 1988. ISBN 0-08-033592-6 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho. Helsinki: Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5
• Sana, Elina: Luovutetut – Suomen ihmisluovutuksen Gestapolle. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-27975-7
• Sander, Gordon F.: Taistelu Suomesta 1939–1940. Suomentanut Arto Häilä. WSOY, 2010. ISBN 978-951-0-35299-1
• Siilasvuo, Ensio ym.: Talvisota: Kronikka. Jyväskylä: Atena, 1989. ISBN 951-20-3446-8
• Skiftesvik, Joni (toim.): Petsamo : Suomen itäinen käsivarsi. Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-34506-1
• Talvisodan historia 2, Sotatoimet Karjalan kannaksella. Sotatieteen laitoksen julkaisuja. Helsinki: WSOY, 1978. ISBN 951-0-08147-7
• Talvisodan historia 4, Sodasta rauhaan, puolustushaarat ja eräät erityisalat. Sotatieteen laitoksen julkaisuja. Helsinki: WSOY, 1979. ISBN 951-0-08149-3
• Tala, Henrik: Talvisodan ranskalaiset ratkaisijat. Ranskan apu Suomelle 1939–1940. Helsinki: Minerva, 2014. ISBN 978-952-312-020-4
• Tanner, Väinö: ”Neuvotteluvaihe”, Olin ulkoministerinä talvisodan aikana. Helsinki: Tammi, 1979. ISBN 951-30-4813-6
• Tarkka, Jukka & Tiitta, Allan: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä. Helsinki: Otava, 1987. ISBN 951-1-09314-2
• Trotter, William R.: Frozen Hell – The Russo-Finnish Winter War of 1939–1940. Chapel Hill: Algonquin Books, 2000. ISBN 1-56512-249-6 (englanniksi)
• Visuri, Pekka; Kesseli, Pasi & Geust, Carl-Fredrik: Suomen sodat 1939-1945: selviytyminen maailmansodasta. Jyväskylä: Docendo, 2024. ISBN 978-952-382-776-9
• Vuorenmaa, Anssi: Ratkaisun hetkiä Suomen kohtalonvuosilta 1939–1945. Valitut Palat, 2006. ISBN 9515847303
• Uitto, Antero & Geust, Carl-Fredrik: Mannerheim-linja – talvisodan legenda. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2006. ISBN 951-20-7042-1
• Ylikangas, Heikki: Suomi ja Saksa talvisodasta välirauhaan. Helsinki: WSOY, 2001. ISBN 951-0-26052-5
• Ylikangas, Heikki: Tulkintani talvisodasta. Helsinki: WSOY, 2001. ISBN 951-0-26052-5

Verkkolähteet

• Siirtokarjalaisten - historia Karjalan liitto. Karjalan liitto. Viitattu 29.11.2018.
• Karjalan Liiton historia Karjalan liitto. Karjalan liitto. Viitattu 29.11.2018.
• Kemppainen, Ilona: Talvisodan väestönsiirrot (Kirja-arvio) Agricola. 4.3.2011. Viitattu 29.11.2018.
• Kravchenko, I. M.: Сов е тско-финл я ндская войн а 1939—40 Booksite.ru. Viitattu 3.2.2016. (venäjäksi)

Viitteet