| Osa artikkelisarjaa |
| Ateismi |
|---|
Ateismi eli jumalattomuus tarkoittaa yleisesti uskon puuttumista jumalien olemassaoloon. Kapeammassa merkityksessä ateismi on käsitys, että jumalia ei ole. Ateismin vastakohta on jumalausko eli teismi. Ateistien mukaan jumalien olemassaolosta ei ole näyttöä.
Ateistiseen maailmankuvaan ei kuulu uskontojen oppeja jumalista. Yleinen ateismin perustelu on, että tiede ei tarvitse jumalia todellisuuden selittämiseen. Monet katsovat, että ateismi on yksinkertaisempi käsitys kuin jumalien olettaminen. Ateistisen arvostelun mukaan jumalausko on ristiriidassa kokemusperäisen tiedon ja logiikan kanssa. Filosofeille vuonna 2020 tehdyssä kyselyssä 67 prosenttia vastanneista ilmoitti kannakseen ateismin.
Ateismin historia ulottuu vanhalle ajalle, jolloin esiintyi ajattelua, jonka mukaan kaikkeus on luonnollinen kokonaisuus. Valistus loi pohjan ateismin yleistymiselle korostamalla järkeä, tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia. Ateismi yleistyi 1900-luvulla ajatuksenvapauden, koulutuksen ja hyvinvoinnin lisääntymisen myötä. Ateistijärjestöt ovat puolustaneet tieteellistä maailmankuvaa, etiikan itsenäisyyttä sekä uskonnon ja valtion eroa.
Ateismi on yleistä länsimaissa ja Itä-Aasiassa. Ateisteja arvioidaan olevan yli 500 miljoonaa eli vähintään kuusi prosenttia maailman väestöstä. Vuoden 2022 kansainvälisessä kyselyssä 16 prosenttia vastaajista sanoi, ettei usko jumalan olemassaoloon, ja 10 prosenttia ilmoitti olevansa ateisteja. Useissa maissa yli kolmannes väestöstä ei uskonut jumalaan. Tällaisia maita olivat Alankomaat, Belgia, Britannia, Espanja, Etelä-Korea, Japani, Ranska, Ruotsi, Saksa, Slovenia ja Tšekki.
Ateismi eli jumalattomuus voidaan määritellä kahdella tavalla. Ateismi on joko tiedollinen asenne, jossa ei uskota jumaliin, tai väite, jonka mukaan todellisuuteen ei kuulu jumalia. Ateismin vastakohta on teismi eli jumalausko.
Tiedollisena asenteena ateismi on ajattelun tila, jossa henkilö ei usko jumaliin. Olemassaoloa koskevana käsityksenä ateismi voidaan ilmaista väitelauseella ”jumalia ei ole olemassa”. Ateismi ja teismi ovat tällöin ainoat vaihtoehdot: jumalia joko on tai ei ole.
Ateismin käsite liittyy todellisuuskäsitykseen, kun taas ateistin asenne liittyy käsitykseen tiedosta. Tiedollisen määritelmän perusteella ateistit voidaan jakaa kahteen luokkaan. Negatiivinen ateismi on jumalauskon puuttumista. Positiiviset ateistit katsovat, että on riittävät perusteet päätellä, etteivät jumalat ole todellisia olentoja. Positiivinen ateisti on myös negatiivinen ateisti, koska hän ei usko jumaliin.
Ateistit korostavat usein olemassaoloväitteiden vaativan todisteita. Ateistien mukaan jumalien olemassaolosta ei ole näyttöä. Uskon puuttuminen on heidän mukaansa yksinkertaisempi kanta, koska se ei sisällä olemassaoloväitettä. Siksi monet ateistit katsovat, että ateismi on lähtökohta ja että todistustaakka on jumalia olettavalla. Negatiivinen ateismi ei ole aina tietoinen käsitys. Ateisti voi myös olla välinpitämätön jumalakysymyksen suhteen.
Tiedolliset käsitykset voidaan esittää asteikkona:
| Käsitys jumalien olemassaolosta | Nimitys |
|---|---|
| 1. Vahvoja todisteita puolesta | Teisti |
| 2. Vahvoja todisteita puolesta, joitakin todisteita vastaan | Teisti, agnostinen teisti |
| 3. Yhtä paljon todisteita puolesta ja vastaan | Agnostikko |
| 4. Joitakin todisteita puolesta | Agnostikko |
| 5. Ei todisteita puolesta | Negatiivinen ateisti, agnostinen ateisti |
| 6. Ei todisteita puolesta, vahvoja todisteita vastaan | Positiivinen ateisti |
Ateismia on puolustanut muun muassa filosofi Michael Martin. Hän arvioi teoksessaan jumalien olemassaololle esitettyjä perusteluja ja pitää niitä kestämättöminä. Martinin mukaan negatiivinen ateismi on tosi, eli jumalauskolla ei ole näyttöä. Filosofin mukaan positiivinen eli vahva ateismi ei edellytä täydellistä tietoa. Tässä merkityksessä ateismi tarkoittaa vain, että perustelut jumalien olemattomuuden puolesta ovat vahvemmat kuin perustelut niiden olemassaololle. Martinin mukaan on tiedollisesti oikeutettua olla uskomatta jumaliin.
Todellisuutta koskevien käsitysten kokonaisuutta kutsutaan maailmankatsomukseksi. Siihen kuuluvat maailmankuva ja käsitys tiedon muodostamisesta. Maailmankatsomuksen osa-alueita tutkitaan tieteessä ja filosofiassa. Tiede on todellisuuden johdonmukaista ja järjestelmällistä tutkimusta. Filosofia on tieteenala, joka tutkii esimerkiksi tiedon ja todellisuuden luonnetta.
Tieteessä ilmiöitä tutkitaan ja selitetään olettamatta yliluonnollisia tekijöitä. Tätä periaatetta kutsutaan menetelmälliseksi ateismiksi tai menetelmälliseksi naturalismiksi eli luontoon perustuvaksi käsitykseksi. Naturalismi olettaa, että havaittu todellisuus on luonnollinen ja että tiede on toistaiseksi paras tapa tutkia sitä.
Ateismia on kuvattu uskon puuttumiseksi, joka johtuu näytön puuttumisesta. Filosofi Ilkka Niiniluodon mukaan ateismi tarkoittaa tällöin nojautumista tieteelliseen menetelmään tiedonhankinnassa. Jos jumalauskon tueksi ei ole esitetty riittäviä perusteita, järkevän henkilön ei tulisi pitää teismiä totena. Niiniluodon mukaan teismin väite todellisuudesta on ei-tieteellinen, eli sille ei ole tieteellisen maailmankatsomuksen kannalta perusteita. Jumalausko olisi siten heikosti perusteltu tai edellyttäisi järkiperusteiden hylkäämistä.
Tieteelliseksi ateismiksi on kutsuttu näkemystä, jonka mukaan tieteellinen tieto voi osoittaa, ettei jumalia ole olemassa. Monien filosofien mukaan esimerkiksi väitteet kaikkivoivasta jumalasta johtavat käsitteellisiin ja loogisiin ristiriitoihin, joten heidän mukaansa on hyviä perusteita katsoa, ettei tällainen olio ole todellinen. Tieteellisen ateismin mukaan teismi on ristiriidassa tieteellisten selitysjärjestelmien kanssa. Tämän näkemyksen mukaan jumalakäsitettä ei tarvita, koska tiede on antanut parempia selityksiä.
Monet ateistifilosofit ovat esittäneet, että useimmat ihmiset voivat tieteellisin perustein hyväksyä esimerkiksi väitteen, ettei keijukaisia ole olemassa. Ilkka Niiniluodon mukaan ateismin väite on loogiselta muodoltaan samanlainen kuin useimmat tieteelliset väitteet. Ateismi on hänen mukaansa tiedollisesti samassa asemassa kuin luonnontieteelliset lait ja yleistykset. Kokemustieteessä mikään käsitys ei ole ehdottoman varma.
Ateisti on henkilö, joka ei usko jumalien olemassaoloon. Ateismi sulkee pois jumalauskon, mutta ei määritä yksilön muita näkemyksiä. Ateismi ja tieteellinen naturalismi saatetaan samastaa, sillä kumpikaan ei sisällä oletusta jumalista. Ateisti ei kuitenkaan välttämättä ole naturalisti. Vastaavasti saatetaan esittää, että tieteellinen maailmankatsomus on esimerkki ateistisesta maailmankatsomuksesta.
Maailmankatsomukseen kuuluu myös etiikka eli käsitys arvoista ja oikeasta toiminnasta. Näkemys arvoista ja hyvästä elämästä liittyy elämänkatsomukseen. Ateistisen maailmankatsomuksen perusteleminen voidaan jakaa osa-alueisiin, esimerkiksi naturalismin, rationalismin, humanismin ja sekularismin perustelemiseen.
Rationalismi viittaa järkiperäiseen ajatteluun. Rationalistien mielestä käsityksiä ei pidä perustella uskolla, perinteillä tai arvovallalla, vaan järjellä ja tosiasioilla. Humanismi on elämänkatsomus, joka korostaa inhimillisiä arvoja ja ihmisen toimijuutta uskonnollisten käsitysten sijaan.
Uskonnottomuus tarkoittaa yleensä, ettei henkilö kuulu uskonnolliseen yhteisöön tai pidä itseään uskonnollisena. Sekulaari eli maallinen tarkoittaa ei-uskonnollista tai uskonnollisesti sitoutumatonta asiaa. Sekularismi eli tunnustuksettomuus on periaate, jonka mukaan uskonto on erotettava valtiosta ja koulutuksesta.
Ateismi ei määritä suhtautumista uskontoon. Ateismi ja uskontokritiikki eivät ole sama asia, sillä uskontojen käsityksiä ja käytäntöjä voidaan arvostella myös teistiseltä pohjalta. Uskonto on jumalauskoa laajempi ilmiö, johon voi liittyä esimerkiksi yhteisöllisiä menoja. Muun muassa joitakin buddhalaisuuden suuntauksia on luonnehdittu ateistisiksi sanan heikossa merkityksessä. Ei-teistisissä uskonnoissa jumalilla ei ole samanlaista asemaa kuin yksijumalisissa uskonnoissa.

Filosofi Julian Baggini on kuvannut ateismin luonnetta ajatuskokeella. Tavallisesti henkilöitä, jotka eivät usko jonkin olennon olemassaoloon, ei kutsuta erityisellä nimityksellä. Heidän käsitystään pidetään normaalina. Oletetaan, että johonkin taruolentoon uskovien määrä kasvaa. Heitä aletaan kutsua esimerkiksi teisteiksi eli jumaliin uskoviksi. Kun jumalauskoisia on paljon, heidän uskomustaan aletaan pitää tavanomaisena, vaikka jumalien olemassaolosta ei ole näyttöä. Niitä, jotka eivät ole teistejä, aletaan kutsua ei-teisteiksi eli ateisteiksi. Jokaisella on käsitys todellisuudesta. Teistit katsovat, että todellisuuteen kuuluu myös jumalia. Jos jumalauskoa ei olisi koskaan ollut, olisi ihmisiä, jotka eivät usko jumaliin, mutta heitä ei kutsuttaisi ateisteiksi. Bagginin mukaan ateistien todellisuuskäsitys ei riipu jumalauskosta.
Monien ateistien mielestä nimitystä ”ateisti” ei välttämättä tarvita lainkaan. He sanovat, että esimerkiksi nimitystä ”ei-ufouskoinen” ei käytetä henkilöstä, joka edustaa tieteellistä näkemystä. Tämän näkemyksen mukaan ei ole mielekästä vaatia, että jonkin asian olemattomuus osoitetaan lopullisesti. Olemattomuutta ei yleensä voida todistaa kokemusperäisellä tiedolla. Siksi on esitetty, että sen, joka väittää jotakin olevan olemassa, tulisi esittää todisteet väitteelleen.
Filosofi Graham Oppyn mukaan jako negatiiviseen ja positiiviseen ateismiin on tarpeen vain tietyissä yhteyksissä. Oppyn mukaan useimmat ihmiset katsovat, että esimerkiksi keijukaiset ovat satuolentoja, ellei niiden olemassaolosta ole näyttöä. Tämä on hänen mukaansa yhtä järkiperäinen kanta kuin jokin helposti todennettavissa oleva käsitys. Filosofi Bertrand Russell sanoi, ettei voida todistaa, ettei kaukaisessa avaruudessa leijuisi teekannua, mutta tämä ei tarkoita, että sellainen olisi olemassa.
Agnostismilla tarkoitetaan joko käsitystä, ettei jumalien olemassaolosta ole tietoa, epävarmuutta jumalien olemassaolosta tai näkemystä, ettei jumalista voida saada tietoa. Ateismi ja agnostismi koskevat eri kysymyksiä. Koska agnostismi koskee tietoa, se voi liittyä sekä teismiin että ateismiin. Agnostinen teisti voi uskoa jumalien olemassaoloon, mutta ei väitä sitä tiedoksi. Ateistille agnostismi voi puolestaan kuvata sitä tiedollista tilannetta, jonka takia hän ei usko jumaliin. Koska jumalista ei ole tietoa, niiden olemassaoloon ei ole syytä uskoa.
Agnostismin arvostelijat ovat sanoneet, että ateismin ja teismin lisäksi ei ole muuta vaihtoehtoa silloin, kun on kyse asiaintilasta. Ateistien esittämän arvostelun mukaan agnostismin perusteella ei voitaisi pitää totena mitään tavallista väitelausetta, koska mikään kokemustieto ei ole täysin varmaa.

Monet ateistit korostavat kriittistä ajattelua ja näyttöön perustuvaa päättelyä. Tällaista ajattelutapaa kutsutaan rationalismiksi tai skeptismiksi. Skeptikot arvioivat väitteiden perusteluja. Vapaa-ajattelu on skeptisen menetelmän soveltamista uskonnollisiin käsityksiin.
Filosofi Paul Kurtz sanoi, että ateistin sijaan voisi käyttää ilmausta ”skeptikko uskonnollisten väitteiden suhteen”, koska se korostaa asioiden tutkimista. Tieteellisessä ja skeptisessä ajattelussa väitteet on perusteltava näytöllä. Kurtzin mukaan uskonnon suhteen skeptinen henkilö ei voi hyväksyä jumalaväitettä, jos todisteet eivät tue sitä.
Tämän ajattelun ihanteena on avoin maailmankuva, jonka tunnusmerkkinä on itsekorjaavuus. Avoimen maailmankuvan kannattajat esittävät, että vaikka varmaa tietoa ei olisi, tieteellisessä ajattelussa käsityksiä ei perusteta uskoon. Tieteen käsitykset ovat tarkistettavia oletuksia.
Monien filosofien mukaan on väärinkäsitys ajatella, että tieteellinen ajattelu tai ateismi perustuisi varmuuteen. Koska näyttöön perustuva tieto voi muuttua ja tarkentua, siihen liittyy epävarmuutta. Uskoon perustuvia käsityksiä taas voidaan esittää varmoina. Tieteellisestä tiedosta puhuttaessa on sanottu, että tiedon ulkopuolelle jää aina laajempi tuntematon alue. Tieteelliset selitykset eivät välttämättä ole lopullisia. Tutkimustulokset voidaan kyseenalaistaa ja tarkentaa uuden näytön perusteella. Tieteen tunnusmerkkinä pidetään kykyä muuttaa käsityksiä uuden näytön perusteella. Siksi tieteellisen menetelmän puolustajat katsovat sen olevan luotettavampi tapa muodostaa käsityksiä kuin muut menetelmät.
Kyselyiden mukaan ateismi on tieteenharjoittajien keskuudessa usein yleisempää kuin muussa väestössä. Vuonna 2020 tehtiin kysely englanninkielisille filosofeille. Kyselyyn vastasi 1 770 filosofia, joista 67 % kannatti ateismia ja 19 % teismiä.
Useiden filosofien mukaan järkevä henkilö voi kannattaa sekä ei-teismiä että teismiä. Esimerkiksi filosofi Kai Nielsenin mukaan tarvitaan sellainen järkiperäisyyden käsite, jonka sekä ateistit että teistit voivat hyväksyä. Muuten ei ole yhteistä perustaa jumalan olemassaoloa koskevien näkemysten järkiperäisyyden arviointiin.

Ateistisiksi voidaan kutsua todellisuuskäsityksiä, joihin ei kuulu oletusta jumalien olemassaolosta. Monien ateistien mielestä kyse on yksinkertaisimmasta selityksestä, jossa jumalat jäävät pois tarpeettomina käsitteinä. Koska tiede ei edellytä viittauksia jumaliin, tieteellinen maailmankatsomus on tämän käsityksen mukaan ateistinen. Ateistit eivät yleensä pidä tarpeellisena todistaa jumalien olemattomuutta. Tämä liittyy ateistien näkemykseen todistustaakasta. Ateisti voi vaatia teistiä osoittamaan, että jumalan käsite on välttämätön kaikkeuden selittämisessä.
Naturalistisen maailmankuvan mukaan on olemassa yksi todellisuus, eli luonto. Luonnon ulkopuolisia ilmiöitä ei ole, vaikka jotkin ilmiöt voivat vaikuttaa poikkeuksellisilta. Ilkka Niiniluodon mukaan naturalismi johtaa luontevasti ateismiin.
Naturalismia lähellä on käsitys, että todellisuus on aineellinen tai että kaikkeuden perusluonne on fysikaalinen. Aineellista todellisuuskäsitystä kutsutaan myös fysikalismiksi. Sen mukaan kaikki oleva on fysikaalista tai riippuu fysikaalisista tiloista. Mieli ja tietoisuus nähdään fysikaalisina ja biologisina ilmiöinä, ei aineettomien sielujen tai henkien ilmentyminä.
Naturalistien mukaan tiede ja arkijärki ovat osa samaa toimintaa: todellisuuden tutkimusta havainnoimalla ja kriittisesti ajattelemalla. Monien naturalistien mielestä filosofia on osa tieteellistä tutkimusta. Useiden naturalistien mielestä ei ole perustavampaa tiedonhankinnan tapaa kuin tieteellinen menetelmä, joka perustuu havaintoihin, kokeisiin ja oletusten koetteluun. Laajasti ymmärretyn tieteellisen menetelmän ulkopuolella ei ole itsenäistä todellisuuden tutkimisen menetelmää, kuten ”ensimmäistä filosofiaa”.
Naturalistit pitävät luonnollisia selityksiä yksinkertaisempina kuin jumalien olettamista. Esimerkiksi Graham Oppyn mukaan naturalismi vaatii vähemmän oletuksia kuin teismi. Sekä naturalistit että teistit hyväksyvät luonnollisen todellisuuden olemassaolon, mutta teistit olettavat lisäksi jumalien olemassaolon. Oppyn mukaan teismin perustelut eivät ole naturalismin perusteluja parempia. Hän katsoo, että mikään muu näkemys ei selitä asioita naturalismia paremmin.
Graham Oppyn mukaan naturalismi on käsitys, johon kuuluu kaksi väitettä. Ensinnäkin naturalismin mukaan on olemassa vain luonnollisia olioita ja voimia. Toiseksi tiede on väline, jolla havaitaan olioita ja voimia. Jumalat olisivat ei-luonnollisia olioita, joilla olisi ei-luonnollisia voimia. Koska tiede ei ole havainnut tällaisia olioita ja voimia, naturalismi johtaa Oppyn mukaan ateismiin.
Oppy määrittelee fysikalismin käsitykseksi, että on olemassa vain fysikaalisia olioita ja voimia. Oppyn mukaan se, mikä pätee naturalismiin, pätee myös fysikalismiin. Naturalistit ja fysikalistit ovat ateisteja, mutta kaikki ateistit eivät välttämättä ole naturalisteja tai fysikalisteja.
Useiden naturalistien mukaan kaikkeus on yhtenäinen: elollinen on muodostunut elottomasta ja kaikella on yhteinen alkuperä. Monia ajattelijoita on kiinnostanut myös elävän olennon kokemus. Filosofi Eino Kaila esitti, että todellisuus on rakenneosasten suhdejärjestelmä, jonka sisältönä ilmenevät laadut. Todellisuus voidaan käsittää aineelliseksi rakenteen kannalta ja henkiseksi laadun näkökulmasta. Kailan mukaan todellisuutta voidaan pitää loputtomana moninaisuutena.

Fyysikko Mano Singhamin mukaan tieteessä olioita ei yleensä pidetä olemassa olevina, jos kaksi ehtoa täyttyy. Ensinnäkin olioiden olemassaolosta ei ole vahvaa näyttöä ja toiseksi olioita ei enää tarvita selittävinä tekijöinä. Jälkimmäinen ehto täyttyy, kun vallitseva tieteellinen selitysjärjestelmä ei edellytä kyseisten olioiden olemassaoloa. Singhamin mukaan samaa päättelyä voidaan soveltaa jumalien tai yliluonnollisten ilmiöiden olemassaoloon. Jumalien olemassaolosta ei ole todisteita, eivätkä jumalat ole välttämättömiä käsitteitä selittämisessä. Jos molemmat ehdot täyttyvät, on perusteltua olettaa, ettei jumalia ole olemassa.
Filosofi Sami Pihlströmin mukaan jumalauskon esittämistä tieteellisesti hyväksyttävänä, todellisuutta selittävänä mallina ei voida pitää vakuuttavana. Hänen mukaansa kaikkeuden olemassaoloa tai mitään ilmiötä ei nähtävästi voida selittää ”missään edes etäisesti tieteellistä selittämisen käsitettä muistuttavassa mielessä” viittaamalla jumalalliseen luomiseen. Pihlströmin mukaan tiede voi periaatteessa vastata kaikkiin luontoa koskeviin kysymyksiin olettamatta ei-luonnollisia tekijöitä selitystensä taustaksi.
Ilkka Niiniluodon mukaan tieteellinen ja uskonnollinen maailmankatsomus ovat ristiriidassa tiedollisesti. Uskonnollinen maailmankatsomus voi esittää, että on olemassa riittäviä perusteita uskoa jumalien olemassaoloon. Vastaavasti tieteellinen maailmankatsomus kiistää tämän. Tieteellinen maailmankatsomus sitoutuu tieteelliseen menetelmään, kun se perustelee väitteitä todellisuudesta. Sen mukaan ei ole riittäviä syitä pitää totena, että jumalia on olemassa.
Kuten muitakaan kokemusperäisiä väitteitä, ateismia ei voi todistaa lopullisesti. Niiniluodon mukaan ateismia voidaan silti vahvasti puolustaa tarkastelemalla kriittisesti jumalauskon tueksi esitettyjä perusteluja. On myös esitetty, että mitä useampia teistisiä perusteluja kumotaan, sitä epäuskottavammaksi teismi muuttuu. Jos jumalien olemassaololle ei ole vakavasti otettavia perusteita, jumalausko voitaisiin hylätä. Ateismi olisi järkiperäinen kanta, joka perustuu näytön puutteeseen.
Esimerkiksi filosofi Patricia Churchlandin mukaan yksikään jumalien olemassaoloa puoltava väite ei ole vakuuttava, joten oletus jumalien olemassaolosta on nykyisen tiedon mukaan epätodennäköinen. Hänen mukaansa kyse ei ole uskonvaraisesta asiasta, sillä tieteelliset oletukset arvioidaan todisteiden ja päättelyn perusteella. Tieteen käsitykset ovat periaatteessa kumottavissa ja niitä tulee koetella. Sekä tieteen käsitykset että tiedon tavoittelun menetelmä ovat avoimia muutokselle.
Keskiajan oppineet muotoilivat perinteisiä jumalatodistuksia eli perusteluja jumalan olemassaololle. Keskeisiä ovat kaikkeuden luojaan perustuva todistus, suunnittelutodistus ja jumalan käsitteeseen perustuva todistus.
Luomistodistuksen yhtä muotoa kutsutaan ensimmäisen syyn todistukseksi. Päättelyn mukaan jokaisella tapahtumalla on jokin syy, mutta lopulta on oltava ensimmäinen syy, jolla ei ole syytä. Teistit kutsuvat tätä alkusyytä jumalaksi. Suunnittelutodistuksen mukaan maailma vaikuttaa tarkoituksenmukaiselta. Tämä viittaa suunnittelijaan, joka on järjestänyt luonnon tapahtumat. Nykyaikainen versio todistuksesta liittyy näkemykseen luonnonvakioiden hienosäädöstä. Pienetkin muutokset fysikaalisissa perusvakioissa voisivat johtaa hyvin erilaiseen kaikkeuteen. Kaikkeus olisi järjestetty niin, että se johtaisi elämän ja lopulta ihmisen syntyyn. Käsitemääritelmään perustuvan todistuksen mukaan täydellisen olennon käsitteeseen kuuluu olemassaolo.
Uuden ajan ateistit kiistivät, että jumalakäsite olisi mielekäs kaikkeuden selittämisessä. Arvostelua esittivät myös uskonnollistaustaiset ajattelijat, kuten Immanuel Kant. Hän katsoi, että esimerkiksi olion olemassaolon johtaminen olion määritelmästä on virhepäätelmä. Kantin mukaan olemassaolo ei ole ominaisuus. Yleisesti katsotaan, ettei ole myöskään loogisesti välttämätöntä, että jumala olisi olemassa missään mahdollisessa maailmassa.
Kritiikin mukaan jumalat eivät selitä kaikkeutta, vaan vaativat itse selityksen. Jos jumalat oletetaan ikuisiksi, myös todellisuus voitaisiin olettaa ikuiseksi. Jos jumalille ei oleteta syytä, sellaista ei tarvitse olettaa myöskään kaikkeudelle. Vaikka kaikkeudella olisi välttämätön syy, siitä ei seuraisi, että syy olisi henkilöllinen tai jumalallinen, vaan syy voisi olla osa todellisuutta itseään. Ateistien mukaan mikään tunnettu tosiasia ei edellytä jumalien olettamista selitykseksi.

Ateistit katsovat, etteivät luominen tai yliluonnollisesti ohjattu kehitys ole parhaita selityksiä kaikkeudelle. Heidän mielestään fysiikan ja biologian tarjoama näyttö sekä kyseisten näkemysten ongelmat tukevat käsitystä siitä, että naturalismi on paras selitys. On esitetty, että kaikkeuden laajuus ja ikä poikkeavat uskontojen vanhoista käsityksistä. Ihmisen osa kaikkeudessa ja sen historiassa on hyvin pieni. Havaitussa kaikkeudessa on satoja miljardeja galakseja, joissa voi olla satoja miljardeja tähtiä.
Kriitikoiden mukaan jumalien olettaminen ei selitä kaikkeuden syntyä paremmin kuin luonnollisen syyn olettaminen tai oletus, ettei kaikkeudella ole sen ulkopuolista syytä. Ensimmäisen syyn todistus voidaan tulkita luonnollisesti. Alkusyy voisi olla jokin todellisuuden osa tai luonnollinen kokonaisuus itse. Filosofi David Hume esitti, ettei ole perusteita pitää äärettömästi jatkuvaa syiden ketjua vähemmän uskottavana kuin ketjua, jolla on yliluonnollinen alku. Muun muassa fyysikko Stephen Hawking esitti, ettei kaikkeudella välttämättä ole ensimmäistä syytä. Vaikka tapahtumilla olisi ensimmäinen syy, ei ole perustellumpaa pitää syytä yliluonnollisena kuin luonnollisena.
Kvanttimekaniikassa alkeishiukkaset nähdään kenttien värähtelynä. Kaikkeuden alku kuvataan kvanttimekaniikkaan perustuvassa mallissa kvanttityhjiönä, jolla tarkoitetaan kenttien alinta energiatilaa. Joidenkin mallien mukaan kaikkeuden ikä voi olla äärettömän pitkä. Alkuräjähdys olisi tapahtunut mahdollisesti äärettömän avaruuden yhdessä osassa. Erään mallin mukaan nykyinen kaikkeus syntyi, kun aiempi avaruus romahti ja laajeni uudelleen. Jotkut fyysikot ovat ehdottaneet, että kaikkeuksia olisi useita, jopa äärettömän monta. Fyysikko Kari Enqvistin mukaan tässä mallissa todellisuus on kuin ikuinen, rajaton kvanttimeri, jonka energiasta kehittyy yksittäinen kaikkeus.
Evoluutioteorian mukaan luonnonvalinta tuottaa monimutkaisia rakenteita ilman suunnittelua. David Hume torjui jo 1700-luvulla luonnosta johdettujen jumalatodistusten pätevyyden.
Kari Enqvistin mukaan puhe hienosäädöstä on perusteetonta. Hänen mukaansa tiettyjen havaintosuureiden korostaminen on mielivaltaista. Fyysikon mukaan luomisopin kannattajat liittävät virheellisesti todennäköisyyksiä luonnon tapahtumien esiintymiseen. Noppaa toistuvasti heitettäessä syntyy jokin numerosarja, jonka todennäköisyys on hyvin pieni. Tätä ei pidetä ihmeenä, vaikka ihmisillä on taipumus nähdä merkityksiä satunnaisissa tapahtumissa.
Ateistisen kritiikin mukaan nykytieteen kuvaama kaikkeus poikkeaa siitä, millaiselta se näyttäisi, jos kaikkivoipa olento olisi suunnitellut sen. Hume huomautti, että maailma ei vaikuta hyvin suunnitellulta, vaan pikemminkin keskeneräiseltä. Arvostelun mukaan puhe suunnittelusta heijastaa ihmiskeskeistä ajattelua. Muutkin eliöt voisivat pitää maailmaa järjestettynä juuri omiin tarpeisiinsa. Kantin mukaan ihminen hahmottaa luonnostaan todellisuutta ikään kuin tarkoituksenmukaisena. Hänen mukaansa tästä ei seuraa, että olisi oikeutettua päätellä suunnittelijan olemassaolo.
Eräät ihmismielen tiedonkäsittelyn tutkijat ovat esittäneet, että ihmisillä on luontainen taipumus hakea asioille tarkoitusperäisiä selityksiä. Esimerkiksi lapset voivat olettaa, että luonnonkohteet on tehty johonkin tarkoitukseen. Ihminen voi vaistomaisesti olettaa näkymättömän toimijan aiheuttaneen ja järjestäneen koko kaikkeuden. On esitetty, että luomiseen ja suunnitteluun perustuvat jumalatodistukset jatkavat ihmismielen taipumusta olettaa tietoisia toimijoita.
Kantin mukaan jumalatodistuksissa mielessä muodostettu olio samastetaan todelliseksi olioksi. Jumalatodistuksissa ”olioidaan” eli kuvitellaan, että ihmismielessä muodostettu jumalan käsite vastaisi jotakin mielen ulkopuolisessa todellisuudessa olemassa olevaa. Kantin mukaan ihmisjärki ajautuu luonnostaan tällaisiin harhoihin. Siksi järki tarvitsee ajattelua ohjaavaa itsekuria. Muuten järki syyllistyy asioita todellistaviin virhepäätelmiin, joita jumalatodistuksetkin ovat.

Pahan ongelma tunnettiin jo antiikin uskonnonfilosofiassa. Jos on olemassa kaikkivoipa ja hyvä jumala, miksi tämä sallii viattomien kärsimyksen? Joissakin tulkinnoissa kärsimys nähdään osana jumalallista suunnitelmaa. Arvostelun mukaan tällainen ajatus on kärsimyksen välineellistämistä.
Ateistinen kritiikki kiistää ajatuksen, että kärsimysten oikeutusta tulisi etsiä kuolemanjälkeisestä elämästä. Ilkka Niiniluodon mukaan uskonnottomaan etiikkaan liittyy usein kanta, että hyvän ja pahan välillä tehdään valinta nykyhetkessä ja kunkin yksilön elämän aikana. On myös väitetty, että ikuinen elämä olisi vailla mielekkyyttä. Kuoleman lopullisuus tekisi elämästä erityisen vastuullisen ja arvokkaan.
Tietyissä uskonnoissa opetetaan, että uskovia odottaa ikuinen elämä ja epäuskoisia ikuinen kärsimys. Niin sanotun pelurin todistuksen mukaan kannattaa uskoa pelastuksen lupaavan jumalan olemassaoloon, koska usko mahdollistaa kuolemattomuuden. Tämä perustelu ei vetoa todisteisiin, vaan hyötyyn. Ajatuksen kyseenalaistajien mukaan jumaliin uskottaisiin tällöin epärehellisesti ja itsekkäästi palkkion toivossa. Perustelu ei myöskään ratkaise, mihin lukuisista jumalista pitäisi uskoa.
Buddhalaisuudessa saatetaan ajatella, että jumalat voivat kuvitella olevansa ikuisia ja kaikkeuden luojia. He ovat sokaistuneet onnestaan ja johtavat ihmisiä harhaan etsiessään alamaisia. Palvomalla jumalaa voi joutua taivastilaan, jossa eletään kuin huumattuna. Koska kaikki on luonnonlakien alaista, myös jumalien maailmat hajoavat joskus.
Ateistinen kritiikki kääntää pelurin todistuksen hyötyajattelun päinvastaiseksi. Sen mukaan maailma olisi parempi paikka, jos ihmiset luopuisivat uskontoihin sitoutumisesta. Tällöin maailmassa olisi väitteen mukaan vähemmän ääriajattelua ja suvaitsemattomuutta.

Jumalien olemassaoloa vastaan on esitetty kokemusperäistä näyttöä. Nämä perustelut pohjautuvat yleistävään päättelyyn ja todennäköisyyteen. Loogiset perustelut taas pyrkivät osoittamaan, että tyypilliset jumalan määritelmät johtavat ristiriitoihin.
Loogisten perustelujen mukaan yksijumalaisuudessa oletetut jumalan ominaisuudet, kuten kaikkitietävyys, aiheuttavat käsitteellisiä ristiriitoja. Perinteinen esimerkki on pahan ongelma. Kaikkivoipaisuuden oletettua ristiriitaisuutta on havainnollistettu kysymyksellä, voiko kaikkivoipa luoda kiven, jota hän ei itse pysty nostamaan. Epäuskon olemassaoloon vetoava perustelu esittää, että jos olisi olemassa kaikkivoipa ja kaikkihyvä jumala, hän tekisi olemassaolonsa tunnetuksi, jotta ihmisillä olisi riittävä peruste uskoa häneen. Samoin on kyseenalaistettu ikuisuuden, henkilöllisyyden ja muiden jumalaan liitettyjen ominaisuuksien looginen yhteensopivuus.
Loogiset perustelut ateismin puolesta kyseenalaistavat ajatuksen, että tietynlaisten jumalien olemassaolo olisi mahdollista. Jos jumalien kuvaukset tai käsitteet ovat loogisesti ristiriitaisia, jumalia ei perustelun mukaan voi olla olemassa. Looginen mahdottomuus tarkoittaa käsitettä tai väitettä, joka sisältää ristiriidan. Esimerkiksi nelisivuinen kolmio on mahdoton. Tarkoitus on osoittaa, että jokin jumalan ominaisuus ei voi olla todellinen. Jos perustelu on loogisesti pätevä, sitä pidetään vahvana perusteena päätellä, ettei tällainen olento ole olemassa.
Michael Martin on esittänyt mallin siitä, milloin jokin voidaan oikeutetusti katsoa olemattomaksi. Ensinnäkin olion olemassaolosta ei ole riittävää näyttöä, vaikka sellaista voitaisiin olettaa löytyvän. Lisäksi aihetta on tutkittu perusteellisesti, eikä ole käytännön syitä olettaa, että kyseistä oliota olisi olemassa. Martin päättelee, että kaikki ehdot täyttyvät perinteisen yksijumalaisuuden tapauksessa. Siksi positiivinen ateismi tässä rajatussa merkityksessä on Martinin mukaan oikeutettu: kaikkivoivan jumalan olemassaolosta ei ole näyttöä.
Teistit voivat vastauksena määritellä jumalan käsitteen uudelleen. Jos jumalan olennaiset ominaisuudet on kuitenkin osoitettu mahdottomiksi, siirtymisen uuteen määritelmään voitaisiin katsoa merkitsevän myönnytystä, jonka mukaan positiivinen ateismi on perusteltu kanta. Filosofian tietosanakirja IEP:n mukaan voidaan kysyä, kuvaako mikään uusi malli sellaista olentoa, jota olisi perusteltua kutsua jumalaksi.
Toinen mahdollinen vastaus on esittää, että jumala ei ole kuvattavissa inhimillisin käsittein tai ominaisuuksin. Tällöin ateistit voivat kysyä, miten voi uskoa olioon, josta ei voi muodostaa mitään käsitystä. Jos jumalakäsite on hyvin epämääräinen, voidaan kysyä, onko sillä lainkaan sisältöä.

Joidenkin näkemysten mukaan usko jumaliin on yleismaailmallista ja synnynnäistä. Monet ihmiset eivät kuitenkaan usko jumaliin. Ihminen voi olla ateisti, koska hän ei ole koskaan omaksunut uskoa jumalien olemassaoloon. Uskonnollisten käsitysten sisältö omaksutaan keskeisesti kasvatuksen vaikutuksesta. Kritiikin mukaan synnynnäisyys ei takaa käsityksen totuutta eikä sen hyötyä luonnonvalinnan kannalta. Jos ihmisaivot ovat luonnonkehityksen tulosta, ihmisen henkiset kyvyt ovat kehittyneet luonnonhistorian kuluessa.
Uskonnolliseen moninaisuuteen perustuvassa päättelyssä todetaan, että maailmassa on lukemattomia uskontoja ja jumalakäsityksiä. Väitteen mukaan tämä viittaa siihen, että uskonnolliset näkemykset ovat valtarakenteiden muovaamia, eivät jumalallisesti innoitettuja. Naturalistit selittävät uskonnollisia kokemuksia aivotoiminnan ja mielikuvituksen seurauksina.
Yksi käsitys uskonnon synnystä on, että evolutiivisista syistä ihmisellä on taipumus inhimillistää asioita. Ihminen olettaa luonnossa toimijuutta. Kun hän ei ymmärrä tapahtumien syitä, hän selittää luonnonilmiöitä samalla tavoin kuin ihmisen käyttäytymistä. Ihminen rukoilee tai uhraa saadakseen jumalien suosiota. Ajattelun taipumukset voivat saada mielen näkemään syy-yhteyden esimerkiksi sateen ja rukouksen välillä.
Patricia Churchlandin mukaan voidaan olettaa, että tunteet ovat osa järjestelmää, joka saa ihmiset muodostamaan ryhmiä, joissa he kokevat uskollisuutta johtajaa ja omaa ryhmää kohtaan. Joillakin yksilöillä voi olla vahva taipumus mukautua arvovaltaan ja uskonnolliseen sitoutumiseen. Tieteen kehitys on korvannut uskonnollisia selityksiä ja toimintoja luonnontutkimuksella ja tekniikalla. Uskonnon yhteisölliset toiminnot voivat muuttua nykyaikaistumisen ja tietoon perustuvan yhteiskunnan myötä.
Ilkka Niiniluodon mukaan tieteessä ei voi pitää todistusvoimaisina perusteluja, jotka vetoavat uskonnollisiin arvovaltoihin tai kokemuksiin. Ne eivät täytä kriittisyyden ja puolueettomuuden vaatimuksia. Jos jumalien olemassaoloa perustellaan jumalallisella ilmoituksella, kyseessä on kehäpäätelmä. Koska yksilön omia kokemuksia ei voi julkisesti koetella ja arvioida, niitä ei voi käyttää todisteena kokemusten kohteiden olemassaolosta. Elämyksiä voidaan tarkastella ihmismielen tutkimuksen avulla ja niiden synnylle voidaan etsiä tieteellistä selitystä.
Uskontotutkija Ilkka Pyysiäisen mukaan jumalat olivat aluksi luonnonilmiöiden henkilöitymiä ja myöhemmin valtakuntien ja kansojen suojelijoita. Kun ihmisen tuntema maailma on pieni, syntytarut selittävät vain rajatun alueen alkuperän. Heimoyhteisö voi selittää kaiken synnyn kertomalla, miten oma asuinalue syntyi. Luojana voi esiintyä jokin hahmo, joka tulee tunnetun alueen ulkopuolelta. Mitä laajemman alueen ihmiset tuntevat ja pystyvät kuvittelemaan, sitä kauemmaksi jumalat sijoitetaan.
Historiallisesti jumalan käsite on ollut Pyysiäisen mukaan väline, jolla ihmiset ilmaisevat ja käsittelevät tuntematonta ja arvaamatonta. Kun käsitteellinen ajattelu kehittyy, jumalat muuttuvat ihmishahmoisista olennoista pelkistyneiksi ajatusluomuksiksi. Syntyy käsitys kaukaisesta jumaluudesta, joka määrittää koko kaikkeuden rajat. Buddhalaisuudessa jumalia ei pidetä todellisuuden perustavimpina olioina. Jumalan käsitteen tilalla on tyhjyyden käsite.
Pyysiäisen mukaan jumalauskossa jumalan käsite jäsentää todellisuutta. Siksi jumalan poistuminen uskovan tajunnasta tarkoittaisi yksilön ymmärtämistavan katoamista. Koska käsitteellistämisen tapa olisi rakennettava uudelleen, jumalan käsitteestä luopuminen ei ole Pyysiäisen mukaan helppoa. Jos taas ihminen ei ole alun perinkään hahmottanut todellisuutta minkään jumalakäsityksen avulla, hän ei koe jumalien puuttumista ongelmaksi.

Ateistit katsovat usein, että uskomisen oikeutus riippuu todisteista. Jos väite perustuu pelkästään uskoon, sillä ei katsota olevan tiedollista arvoa. Vastakkainen kanta on, että uskonnollisia käsityksiä ei pidä arvioida järkiperustein.
Patricia Churchland on huomauttanut, että pelkän uskon perusteella voisi väittää, ettei jumalia ole tai että jumalia on äärettömästi. Sami Pihlströmin mukaan vaarana on tällöin äärimmäinen suhteellistaminen. Ilman järkiperäistä arviointia kaikki käsitykset näyttävät yhtä päteviltä. Tällöin ei voitaisi arvostella esimerkiksi näennäistieteitä.
Ilkka Niiniluodon mukaan uskoa käsittelevä ajatuskoe havainnollistaa, miksi ateistit yleensä vaativat väitteille todisteita. Esimerkki äärimmäisestä uskosta on Raamatun kertomus miehestä, joka on valmis uhraamaan lapsensa jumalan käskystä. Ilman järjen ja etiikan ohjausta ihminen voi päätyä huuhaan omaksumiseen tai ääriliikkeisiin. Niiniluodon mukaan perusteluista ja päättelystä luopuminen voi johtaa kohti ääriuskonnollisuutta, mikä on ristiriidassa ihmisen älyllisen ja moraalisen vastuun kanssa.
Myös Churchland katsoo, että pelkkään uskoon tukeutuminen estää tutkivan keskustelun. Kun uskoa käytetään arvovallan välineenä, sillä voidaan oikeuttaa kyseenalaistamatonta vallankäyttöä. Herkkäuskoisuudessa käsityksiä omaksutaan liian vähäisin perustein. Filosofit ovat muistuttaneet, että toiveajattelua voidaan käyttää poliittisten ja muiden käsitysten iskostamisessa.

Uskontotieteessä on selitetty jumalauskon syntyä evoluution ja kulttuurin muovaamilla ajattelutaipumuksilla. Koska nämä piirteet vaihtelevat yksilöittäin, ateismi voi joidenkin tutkijoiden mukaan olla hyvin varhainen ilmiö.
Intiassa vaikutti noin 500-luvulta eaa. lähtien ajatussuuntaus, joka piti uskonnollisia oppeja harhaluuloina. Suuntauksen mukaan pyhät kirjoitukset ovat ristiriitaisia ja tietoa saadaan vain havaintojen avulla. Koulukunnan ajattelijat hylkäsivät käsitykset jumalista ja kuolemanjälkeisestä elämästä.
500-luvulla eaa. eräät kreikkalaiset ajattelijat esittivät, että luonnonilmiöt voidaan selittää ilman viittausta jumaliin tai henkiin. Näistä kreikkalaisen luonnonfilosofian edustajista alkaa länsimainen naturalistinen perinne. Sanaa jumalaton käytettiin syytöksenä henkilöitä kohtaan, jotka kyseenalaistivat perinteiset jumalakäsitykset.
Demokritos (noin 460–370 eaa.) esitti aineellisen todellisuuskäsityksen, jossa kaikkeus koostuu atomeista ja tyhjyydestä. Hiukkaset liikkuvat ikuisesti ja niiden törmätessä toisiinsa muodostuu ajan myötä maailmoja. Kuoltuaan eliöt hajoavat takaisin hiukkasiksi.
Epikuros (noin 341–270 eaa.) omaksui atomiopin ja perusti filosofikoulun. Epikurolaiset katsoivat, etteivät mahdolliset jumalat vaikuta maailmaan. Epikuroksen moraaliajattelun mukaan ihmisen tuli pyrkiä hyvään elämään eli onnellisuuteen. Mielenrauha tarkoitti yksinkertaista ja tasapainoista elämäntapaa.
Roomalainen Lucretius (noin 99–55 eaa.) kirjoitti epikurolaisesta opista kertovan runoelman Maailmankaikkeudesta. Teos esittelee käsityksen kaiken aineellisesta ykseydestä. Lucretius esittää, että kun ihmiset eivät tunteneet ilmiöiden syitä, he selittivät niitä jumalilla. Epikurolaisten mukaan uskonto on syntynyt pelosta ja tietämättömyydestä, joista voi vapautua ymmärtämällä luonnon toimintaa.

Keskiajalla kristillisestä uskonopista poikkeaminen oli riskialtista. Euroopasta on silti säilynyt lausuntoja ihmisiltä, jotka pitivät kirkon yliluonnollisia oppeja perusteettomina.
Uuden ajan alussa antiikin naturalistinen ja skeptinen ajattelu löydettiin uudelleen. Lucretiuksen teos oli tärkeä löytö. Italiassa, Ranskassa ja Englannissa alkoi esiintyä ajattelua, joka kyseenalaisti kristinuskon jumalan. Atomiopin käsitys aineesta ja liikkeestä vaikutti luonnontieteen kehitykseen.
Thomas Hobbes kirjoitti vuonna 1651: ”Pelko mielen aavistelemaa tai kertomuksista kuviteltua näkymätöntä voimaa kohtaan on uskontoa, jos kertomukset ovat yleisesti hyväksyttyjä; jos ne eivät ole hyväksyttyjä, se on taikauskoa.” 1600-luvun lopulta alkaen Euroopassa levitettiin salaa uskontokriittisiä tekstejä. Niissä vaadittiin uskonnon ja valtion erottamista sekä puollettiin uskonnosta riippumatonta moraalia. Noin vuonna 1659 ilmestyi käsikirjoitus, joka oli ensimmäinen laaja ateismia puolustava teos.
1700-luvun valistuksen aikana ateistisia ajattelijoita alkoi esiintyä aiempaa avoimemmin. Aiemmin jumalattomuutta pidettiin laajalti tuomittavana, ja uskontoa epäilevien oli salattava kantansa. Luonnontieteen kehitys sai osan ajattelijoista pitämään jumalaa tarpeettomana oletuksena.

Etenkin ranskalaiset valistusajattelijat suhtautuivat kriittisesti uskontoon. He asettivat järjen ja kokemuksen perinteen vastakohdaksi ja katsoivat, että uskonnollinen ja poliittinen pakkovalta tukivat toisiaan. Pappi Jean Meslier’n teoksen mukaan uskonto oli petosta, jonka avulla kansaa riistettiin. Keskeisiä ateistisia valistusajattelijoita olivat Paul Thiry d’Holbach ja suuren tietosanakirjan päätoimittaja Denis Diderot.
D’Holbachin pääteos vuodelta 1770 käsitteli ihmistä osana luontoa. D’Holbach katsoi, että jos ihmiset ymmärtävät itsensä luonnon osana, he voivat oppia, että onnellisuus saavutetaan elämällä rauhassa muiden kanssa. Kärsimys johtuu siitä, että ihmiset eivät tunne luontoa. Tätä tietämättömyyttä edustavat uskonnot, joiden ehdottomat opit synnyttävät vihaa ihmisten välillä ja estävät yhteiskunnan parantamista.
Ranskan vallankumouksen johtajista jotkut olivat ateisteja. Vallankumouksen alkuvaiheessa pyrittiin purkamaan valtionuskonto. Kuningasvallan palauttamisen jälkeen kirkon asema vahvistui jälleen. Valistus vaikutti oikeusperiaatteisiin, joissa korostettiin vapautta ja tasa-arvoa. Nämä periaatteet kirjattiin Ranskan vallankumouksen aikana annettuun ihmisoikeuksien julistukseen (1789), jossa taattiin ajatuksenvapaus.
1800-luvulla teollistuminen, kaupungistuminen, koulutuksen leviäminen ja tiedonvälityksen kehitys vahvistivat uskonnosta riippumatonta maailmankuvaa. Kehitysopin ja havaintoihin perustuvan tiedekäsityksen yleistyminen edisti vuosisadan loppupuolella uskontokritiikin leviämistä.
Ludwig Feuerbachin mukaan ihminen luo jumalat heijastamalla niihin omat toiveensa. Kurjuudessa elävät ihmiset turvautuvat uskonnollisiin käsityksiin. Jos ne korvattaisiin tieteellä ja sivistyksellä, ihmiset alkaisivat uskoa itseensä ja ryhtyisivät poistamaan kurjuutta. Karl Marxin ajattelussa uskonto ylläpitää epäoikeudenmukaista yhteiskunnallista järjestelmää ja mukauttaa työväenluokkaa hyväksymään osansa. Mihail Bakunin kirjoitti: ”Jos Jumala olisi olemassa, hänet pitäisi kukistaa.”
Charles Darwinin Lajien synty ilmestyi vuonna 1859. Luonnossa nähty suunnitelmallisuus selitettiin luonnonvalinnan kautta. Jeremy Bentham kehitti utilitarismia, seurausetiikan muotoa. Friedrich Nietzsche arvosteli teoksissaan kristinuskoa elämänvastaiseksi. Uskontoa alettiin yhä useammin pitää tietämättömyyden ilmentymänä, josta voitiin vapautua tieteellisen tiedon levitessä.

Vapaa-ajattelu tarkoittaa uskonnosta riippumatonta ajattelua, joka suhtautuu kriittisesti uskontoon ja sen yhteiskunnalliseen valtaan sekä pyrkii täyteen uskonnon- ja ateisminvapauteen. Nimitys vakiintui valistuksen aikana. Vapaa-ajattelijaliike järjestäytyi 1800-luvun loppupuolella. Sen julistusten mukaan vapaa-ajattelijat pyrkivät valistuksen arvoihin: totuuteen tieteen, hyvyyteen etiikan, kauneuteen taiteen ja oikeudenmukaisuuteen yhteiskunnallisen toiminnan avulla. Ateistisen naisliikkeen edelläkävijät katsoivat, että uskonnot ylläpitivät sukupuolten epätasa-arvoa.
Ateistit saattoivat käyttää itsestään kristittyjen ennakkokäsitysten vuoksi muita nimityksiä, kuten agnostikkoa. Arvostelijat kutsuivat agnostikkoa ”ateistiksi silinterihatussa”. Esimerkiksi Darwin ei pitänyt agnostismia ja ateismia välttämättä toisensa poissulkevina kantoina, mutta hän ei halunnut puhua ateismista julkisesti.
Vapaa-ajattelun nousukaudella Ranskassa toteutettiin kirkon ja valtion ero vuonna 1905. Uskonnottomien elämänkaarijuhlien edistäminen kasvatti liikkeen jäsenmäärää. Vapaa-ajattelijat ajoivat muun muassa siviilivihkimistä ja tuhkausta. Uskonnottomien järjestöt ovat tarjonneet puhujia nimiäisiin, aikuistumisjuhliin, häihin ja hautajaisiin.

Neuvostoliitossa ja muissa kommunistimaissa marxilais-leniniläinen ateismi kuului viralliseen aatteeseen. Venäjällä V. I. Lenin erotti kirkon valtiosta ja koulun kirkosta. Ateismin levittämiseksi perustettiin Taistelevien jumalattomien liitto. Kirkkoja suljettiin ja muutettiin uskonnonvastaisiksi museoiksi.
Vainojen aikana valtiovalta vangitsi tai teloitti pappeja. Josif Stalin järjesti puhdistuksia myös ateistiliitossa. Toisen maailmansodan aikana kirkko otettiin mukaan sotaponnisteluihin ja kirkkoja avattiin uudelleen. Myöhemmin Neuvostoliitossa harjoitettiin mielipidevaikuttamista esimerkiksi julisteilla, joissa uskonnollisuutta kuvattiin satiirisesti inhimillisenä heikkoutena.
Neuvostoliiton loppuvaiheessa myönnettiin, että uskontopolitiikka oli epäonnistunut ja ateismipuhe oli jäänyt pinnalliseksi. Maailman ainoa virallisesti ateistiseksi julistautunut maa oli Albania. Myös Kiinan kommunistinen puolue on harjoittanut valtioateismia. Nykyisin Kiinassa sallitaan rajoitettu uskonnollinen toiminta.

Euroopassa kehittyi 1900-luvun alkupuolella looginen empirismi. Eino Kailan mukaan johdonmukainen kokemustieto tarkoittaa menetelmää, jonka avulla voidaan muodostaa ristiriidaton todellisuuskäsitys ilman tarpeettomia käsitteitä. Empiristien mukaan todellisuutta koskevaa, ei-matemaattista tietoa voidaan saada vain kokemuksen kautta. Uudenaikaisen logiikan valossa monet ajattelun ongelmat olivat kielen epäselvästä käytöstä johtuvia näennäisongelmia.
Empiristien Wienin piirin jäsenet katsoivat jatkavansa valistuksen perinnettä ja kannattivat kansan sivistämistä tieteellisen maailmankäsityksen mukaisesti. Saksassa Adolf Hitler lakkautti vapaa-ajattelijajärjestöt. Useat loogiset empiristit pakenivat Britanniaan ja Yhdysvaltoihin, joissa kehittyi analyyttinen filosofia.
Bertrand Russell oli 1900-luvun tunnetuimpia ateisteja. Hänen kritiikkinsä perustui tieteen ja etiikan riippumattomuuteen uskonnosta ja aatteista. Russell katsoi, että yksinvaltaiset aatteet aiheuttavat sortoa ja estävät tieteen kehitystä. Siksi Russell arvosteli myös kommunismia. Hänen mukaansa sekä kristityt että kommunistit pitivät uskoa ilman todisteita hyvänä asiana.
1900-luvun jälkipuoliskolla ateismi yleistyi maailmanlaajuisesti. Ihmisoikeusajattelu ja tieteeseen perustuva maailmankuva levisivät toisen maailmansodan jälkeen. Monet tutkijat, taiteilijat ja poliitikot olivat ateisteja. Esimerkiksi Jean-Paul Sartre kirjoitti, ettei ihmisellä ole ennalta annettua tarkoitusta. Ihmisen tulee itse luoda elämälleen merkitys valinnoillaan ja teoillaan.

Maallistuminen on uskonnon vaikutuksen vähenemistä. Hyvinvoivissa yhteiskunnissa uskonnon merkitys yhteisöllisenä turvaverkkona on heikentynyt. Yleistynyt tieteellinen koulutus antaa ilmiöille luonnollisia selityksiä. Joissakin länsimaissa enemmistö ihmisistä ei enää pidä itseään uskonnollisina.
Ateistijärjestöt ja tieteellistä skeptismiä edustavat tahot pyrkivät tarjoamaan ”kuluttajavalistusta” perusteettomista väitteistä. Nykyisiä ateistijärjestöjä ovat esimerkiksi American Atheists ja Suomessa Vapaa-ajattelijain liitto. Järjestöt valvovat uskonnon ja valtion eroa, vastustavat syrjintää ja ajavat tiedemyönteistä politiikkaa.
Ilkka Niiniluodon mukaan ateismilla on historiallisesti ollut yhteiskunnassa vähemmän ”mainosaikaa” kuin muilla käsityksillä. 2000-luvulla ateismi on kuitenkin saanut näkyvyyttä ja useissa länsimaissa siitä on tullut tavanomaista. Tutkimusten mukaan uskonnottoman kasvatuksen saaneet pysyvät usein uskonnottomina aikuisina.
Vuosituhannen alussa puhuttivat islam, vuoden 2001 terrori-iskut ja kristillisen oikeiston nousu. Tunnettuja uskontokriitikoita olivat esimerkiksi biologi Richard Dawkins ja filosofi Daniel Dennett. Ateismin näkyvyyttä lisäsivät heidän teoksensa, kuten Dawkinsin Jumalharha (2006). Teoksissa käsiteltiin uskonnon ja tieteen vastakkainasettelua sekä uskontojen suhdetta väkivaltaan ja yhteiskunnalliseen taantumukseen. Muita aiheita olivat esimerkiksi kirkkojen suhtautuminen siirtomaavaltaan, lasten seksuaalinen hyväksikäyttö sekä uskonnon merkitys holokaustin taustalla. Tekijät arvostelivat myös maltillista uskonnollisuutta, koska sen katsottiin oikeuttavan ääriuskonnollisuutta.
Monissa muslimienemmistöisissä maissa uskosta luopumisella voi olla vakavia seurauksia. Uskosta luopumisesta tai jumalanpilkaksi tulkitusta arvostelusta voidaan useissa maissa määrätä rangaistus.
| Maa | Pew 2017 |
Ipsos 2023 |
|---|---|---|
| Etelä-Korea | – | 44 % |
| Alankomaat | 34 % | 42 % |
| Belgia | 39 % | 39 % |
| Britannia | 27 % | 39 % |
| Ruotsi | 41 % | 39 % |
| Japani | – | 38 % |
| Ranska | 27 % | 37 % |
| Saksa | 26 % | 35 % |
| Espanja | – | 32 % |
| Norja | 33 % | – |
| Tanska | 29 % | – |
| Suomi | 24 % | – |
| Sveitsi | 24 % | – |
| Australia | – | 27 % |
Ateismi on yleistä länsimaissa ja Itä-Aasiassa. Arvioiden mukaan ateisteja on vähintään 500 miljoonaa eli ainakin 6 % maailman väestöstä. Gallup International Associationin (GIA) vuoden 2022 kansainvälisessä kyselyssä 16 % vastaajista ei uskonut jumalan olemassaoloon ja 10 % määritteli itsensä ateisteiksi. Ateistit muodostavat kristittyjen, muslimien ja hindujen jälkeen neljänneksi suurimman ryhmän.
GIA:n kyselyssä varallisuus ja koulutustaso liittyivät suurempaan todennäköisyyteen, että vastaaja on uskonnoton. Eniten ateisteiksi itsensä määritteleviä oli Aasian maista Etelä-Koreassa ja Euroopassa Ranskassa, joissa osuus oli yli 30 %. Jumalaan ja kuolemanjälkeiseen elämään uskomattomien osuus oli Sloveniassa 48 %, Ruotsissa 44 %, Alankomaissa, Belgiassa, Etelä-Koreassa ja Japanissa 40–42 %, Britanniassa, Espanjassa, Ranskassa, Saksassa ja Tšekissä 35–38 %, Sveitsissä ja Vietnamissa 30–32 %, Itävallassa ja Unkarissa 27–28 % sekä Bulgariassa, Irlannissa, Kroatiassa, Portugalissa ja Slovakiassa 21–23 %.
World Values Surveyssä 2017–2022 henkilöitä, jotka eivät uskoneet jumalaan eivätkä kuolemanjälkeiseen elämään, oli Kiinassa 83 %, Tšekissä 71 %, Etelä-Koreassa 59 %, Vietnamissa 52 %, Britanniassa 49 %, Alankomaissa 45 %, Australiassa, Kanadassa ja Thaimaassa 42–43 %, Mongoliassa ja Saksassa 37–38 %, Japanissa 32 %, Slovakiassa ja Uruguayssa 28 % ja Uudessa-Seelannissa 22 %.
Uskonnottomuutta ennustaa parhaiten uskonnoton kasvatus. Tutkimuksissa ei ole havaittu vahvaa yhteyttä älykkyyden ja uskonnottomuuden tai uskonnollisuuden välillä. Ateismin yleistymisen taustalla on nähty ympäristötekijät, kuten yhteiskunnallinen turvallisuus. Taipumus erittelevään ja harkitsevaan ajatteluun lisää hieman uskosta luopumisen todennäköisyyttä.

Yleinen sekulaari etiikka on itsenäistä etiikkaa, eli se ei riipu jumalallisesta tai muusta arvovallasta. On esitetty, että sekulaari etiikka on välttämätöntä moniarvoisessa yhteiskunnassa.
Ateistien arvot eivät tutkimusten mukaan eroa merkittävästi muun väestön arvoista. Ateistit arvostavat muun muassa vapautta, tasa-arvoa, hyväntahtoisuutta, myötätuntoa ja perhettä. Ateistien moraalipäätöksissä korostuu usein yksilöllisen etiikan ja järkiperäisen harkinnan merkitys. Useissa tutkimuksissa vastaajat ovat korostaneet tieteellisen ajattelun ja inhimillisten arvojen merkitystä elämänkatsomuksessaan. Monet kokevat näiden arvojen liittyvän ateismiin kulttuurisesti. Useat ovat maininneet elämän rajallisuuden ja nykyhetken arvostamisen. Koska ihmisellä on vain yksi elämä, on perusteltua tehdä siitä mahdollisimman hyvä esimerkiksi ”toimimalla toisten hyväksi ja suojelemalla luonnonympäristöä tuleville sukupolville”.
Ohjeellisen etiikan keskeiset suuntaukset ovat seurausetiikka, velvollisuusetiikka ja hyve-etiikka. Graham Oppyn mukaan etiikkaa sovellettaessa punnitaan yleensä sekä seurauksia, oikeuksia, velvollisuuksia että hyveitä. Osa uskonnottomista on painottanut seurausetiikkaa. Tällöin velvollisuuksia, hyveitä ja oikeuksia arvioidaan niiden mukaisten tekojen seurausten perusteella.
Sekulaarin etiikan puolustajat ovat esittäneet, että jos ihminen oppii yhdistämään moraalin uskonnollisuuteen, hän voi uskosta luopuessaan hylätä myös yhteisöllisen moraalin. Esimerkki eettisestä periaatteesta on vastavuoroisuus. Ilkka Niiniluodon mukaan periaatteelle ei ole uskonnoissa yhteisesti hyväksyttyä tulkintaa, koska sitä koskevan yhteisön piiri voidaan rajata eri tavoin. Ajatuksenvapaus ei myöskään kuulu kaikkien uskontojen oppeihin. Järkiperäiseen ja sekulaariin moraaliin perustuvat oikeudet ovat Niiniluodon mielestä osoittautuneet käytännössä toimiviksi.
Erään tutkimuksen mukaan ateistit ja teistit jakavat samoja moraalisia peruskäsityksiä, mutta painottavat eri tekijöitä. Ateistit arvioivat tekojen moraalisuutta usein niiden seurausten perusteella. Teistit taas korostavat oman ryhmän yhtenäisyyttä tukevia arvoja, kuten arvovallan kunnioitusta, ryhmäuskollisuutta ja puhtautta. Ateistit pitävät moraalin kannalta tärkeämpänä esimerkiksi oikeudenmukaisuuden periaatetta. Tutkimuksen tekijöiden mukaan tämä ero voi selittää, miksi monet teistit suhtautuvat ateisteihin epäluuloisesti. Monissa uskonnoissa on ajatus yhdestä pysyvästä moraalisesta arvovallasta. Siksi uskontojen moraalissa korostuu sääntöjen noudattaminen. Uskonnoton moraalikäsitys taas antaa enemmän tilaa seurausten arvioimiseen.

Monien mielestä ateismi tarkoittaa vain jumalauskon puuttumista. Ateismista ei voida päätellä ihmisen muita kantoja. Jotkut ateistit ovat kuitenkin liittäneet ateismin tiettyyn yhteiskunnallista etiikkaa edistävään liikkeeseen. A. C. Graylingin mukaan useimmat ateistit kannattavat humanistisia arvoja, sillä humanismi keskittyy hyvään todellisessa maailmassa. Graylingin mukaan sekulaari humanismi on valistuksen ajasta lähtien vaikuttanut kulttuurin kehitykseen.
Kansainvälisen humanistiliiton mukaan ”humanismi on demokraattinen ja eettinen elämänkatsomus, joka katsoo, että ihmisellä on oikeus ja velvollisuus antaa omalle elämälleen merkitys ja muoto. Se puolustaa inhimillisempää yhteiskuntaa etiikalla, joka perustuu inhimillisiin ja muihin luonnollisiin arvoihin ja soveltaa ihmisen omia kykyjä järjen ja vapaan tutkimuksen hengessä.” Humanistiliike jatkaa valistuksen perinnettä. Sen mukaan yhteinen järki mahdollistaa tiedon hankkimisen, arvojen perustelemisen ja tasa-arvoisen demokratian.
Paul Kurtzin mukaan humanismi ohjaa vähittäiseen paremman maailman rakentamiseen. Hänen mukaansa humanismi on yleismaailmallinen ajattelutapa, joka kiinnostaa sekä uskonnottomia että uskonnollisia ajattelijoita. Julian Bagginin mukaan humanismi tarkoittaa laajassa merkityksessään käsitystä tarkoituksenmukaisesta ja moraalisesta elämästä, mutta samasta asiasta voidaan käyttää myös muita nimityksiä.
Suomessa vuoden 2024 kyselyssä puolet väestöstä piti itseään humanistina, kun humanismi määriteltiin ihmisen arvoa ja itsenäistä ajattelua korostavaksi elämänkatsomukseksi. Samassa kyselyssä 27 % suomalaisista ilmoitti, ettei usko jumalan olemassaoloon.

Kaikki ateistit eivät kutsu itseään humanisteiksi. Posthumanismi tarkoittaa humanismin jälkeistä ajattelutapaa, joka näkee ihmisen osana luontoa. Joidenkin ateistien ja posthumanistien mielestä on itsekeskeistä olettaa, että ihmiset ovat kaikkeuden keskeisimpiä olentoja. Etiikka ei aina ole ihmiskeskeistä, vaan siinä voidaan painottaa esimerkiksi luontoa, elämää tai tietoisuutta.
Henkisyys viittaa yleensä yksilön kokemuksiin, kuten syviin tunnekokemuksiin tai merkityksellisyyden tunteeseen. Ateismi on vastakohta yliluonnolliselle jumalauskolle, mutta ei kokemukselliselle henkisyydelle. Monet ateistit ovat kertoneet kokeneensa kunnioittavaa ihmetystä tai tunteen siitä, että he olivat olleet osa suurempaa kokonaisuutta. Tällaisia kokemuksia ovat herättäneet muun muassa luonto, tiede, taide ja yhteistyö. Eino Kaila kirjoitti syvähenkisistä kokemuksista, joita syntyy tieteen, taiteen tai rakkauden piirissä.
Richard Dawkins on nähnyt henkisyyden kykynä ihmetellä kaikkeuden laajuutta, kauneutta ja elämän moniulotteisuutta. Uskonnottomasta henkisyydestä on kirjoittanut muun muassa Sam Harris. Sekä uskonnottomat että uskovat voivat harjoittaa mietiskelyä ja muita henkisiä menetelmiä. Näiden menetelmien harjoittajien mukaan ne voivat auttaa kokemaan todellisuuden yhtenäisyyden, mikä voi vähentää minäkeskeisyyttä. Menetelmien kannattajien mukaan harjoitukset voivat lisätä myötätuntoa ja auttamishalua, mikä voi lisätä yksilön ja yhteisön onnellisuutta.

Uskontotutkija Matti Kamppisen mukaan ateismilla on tieteessä perustava asema. Koska jumalista ei ole tietoa, niiden väitettyjä ominaisuuksia tai viestejä ei hänen mukaansa voi käyttää todellisuus- tai arvokäsityksen perustana. Kamppisen mukaan ateismi tarjoaa siten lähtökohdan uskontokritiikille.
Monien ateistien mielestä uskonto on syntynyt ajalla, jolloin ihmisen tieto todellisuudesta oli rajoittuneempaa kuin nykyisin. Esimerkiksi Kai Nielsen ajatteli, että naturalistiseen todellisuuden hahmottamiseen liittyvä ateismi on nykyihmisen luonteva valinta ja osa yleissivistystä.
Ilkka Niiniluodon mukaan uskontojen pyhiin kirjoituksiin nojaava tiedon hankinnan ja perustelun tapa on ristiriidassa tieteen menetelmän kanssa. Tiede etsii totuutta ja pyrkii kuvaamaan todellisuutta. Tieteellisessä menetelmässä tietoa tavoitellaan kriittisesti ja julkisesti koeteltavien havaintojen avulla. Sen on katsottu olevan tehokas tapa muodostaa käsityksiä verrattuna esimerkiksi arvovallan menetelmään. Niiniluoto on kuvannut tiedettä järjestelmänä, joka pyrkii ehkäisemään yhteisöllistä itsepetosta.
Niiniluodon mukaan käsitys todellisuudesta on uskonnollinen, jos siihen kuuluu väitteitä, joiden ainoa tuki on uskonnollisiin arvovaltoihin tai henkilökohtaisiin uskonnollisiin kokemuksiin vetoaminen. Tieteellinen tieto ei tarjoa ehdottomia takeita totuudesta. Ristiriitatilanteissa järkiperäisin vaihtoehto on silti Niiniluodon mukaan tieteen tulosten hyväksyminen. Tieteellisiä väitteitä ei tule pitää hyväksyttävinä siksi, että ne olisivat varmasti totta, vaan siksi, että ne on saavutettu kriittisesti arvioivan ja julkisesti valvotun menetelmän avulla.
Ilkka Pyysiäisen mukaan uskonto nojaa arkiajatteluun, joka voi olla ristiriidassa tieteen kanssa. Tutkijan mukaan ihmislaji on kehittynyt oloissa, jotka eivät suosineet tieteellistä ajattelua. Monien ihmisten on helpompi omaksua myötäsyntyisiä uskomuksia kuin arvioida niitä kriittisesti. Siksi uskonnottomat ovat monissa maissa vähemmistö. Pyysiäisen mukaan tilanne voi muuttua, kun tieteellinen tieto leviää laajalle ja muodostuu yhteiskunnassa yleiseksi mittapuuksi.

Uskontokritiikki voidaan jakaa tiedolliseen kritiikkiin, joka kyseenalaistaa uskontojen totuudenmukaisuuden, ja moraaliseen kritiikkiin, joka tarkastelee uskontojen vaikutuksia. Yhteiskunnallinen kritiikki esittää, että monet uskontojen perinteiset opit ovat ristiriidassa ihmisoikeuksien kanssa.
Uskontokriitikoiden mukaan uskonnolliselta moraalilta puuttuu järkiperäinen perusta. Kriitikoiden mukaan järjestäytynyt uskonto ja kyseenalaistamaton usko ovat usein johtaneet väkivaltaan ja kärsimykseen, kuten uskonsotiin ja vainoihin. Eräät filosofit ovat esittäneet, että käsitys ikuisen elämän palkkiosta edustaa itsekeskeistä nautinnon tavoittelua. Arvostelijoiden mukaan uskonnollisilla perusteilla on usein vastustettu yhteiskunnallista kehitystä ja tasa-arvoistumista.
Filosofi Michael Schmidt-Salomonin mukaan uskontojen väite ikuisista arvoista on ongelmallinen, koska eettinen ajattelu on kehittynyt ja laajentunut koskemaan yhä suurempia ryhmiä. Perinteiset uskonnot ylläpitävät sääntöjä, jotka on muotoiltu erilaisessa historiallisessa yhteydessä. Uskonnot luovat yhteenkuuluvuutta kannattajiensa keskuudessa, mutta voivat lisätä vastakkainasettelua ulkoryhmiä kohtaan. Uskontoa on käytetty vahvistamaan ryhmärajoja esimerkiksi Venäjällä, Lähi-idässä ja hindulaisessa kansallismielisyydessä. Sama ilmiö voi esiintyä myös sekulaareissa aatteissa. Filosofin mukaan uskonnoissa on sekä vapaamielisiä että käskyvaltaan perustuvia suuntauksia, mutta jälkimmäiset ovat vahvistuneet.
Yhteiskunnallisen kritiikin mukaan uskontoa ei tule käyttää politiikan välineenä. Sekularismi on valistuksen ajalta lähtien yleistynyt periaate. Sen mukaan uskonnoilla ei tule olla erioikeuksia, vaan niiden on noudatettava samoja lakeja kuin muiden yhteisöjen. Esimerkiksi Yhdysvaltojen perustuslain mukaan valtio ei saa perustaa uskontoa tai estää uskonnon harjoittamista.
Uskontoriippumattomuuden tavoitteena on kansalaisten tasapuolinen kohtelu ilman syrjintää. Käsityksen kannattajien mielestä valtion puolueettomuus turvaa mielipiteiden moninaisuuden sekä yksilön vapauden harjoittaa tai olla harjoittamatta uskontoa. Ihmiset voivat toimia haluamallaan tavalla, jos se ei aiheuta vahinkoa muille. Ihmisellä on myös oikeus saada tietoa, jonka avulla hän voi rakentaa omaa maailmankuvaansa. Tätä varten on oltava tarjolla tutkimustietoa esittelevää opetusta ja kirjallisuutta.

Jumalauskoa on perusteltu sillä, että jumalien olemassaolo takaisi yleispätevien moraalisääntöjen olemassaolon. Käsityksen mukaan moraalilauseet voivat olla tosia, ja ne ovat tosia vain, jos niiden totuus perustuu ihmisestä riippumattomaan tekijään.
Ateistit ovat vastanneet, että sekä uskonnottomat että uskovat voivat toimia hyvin tai huonosti. Monissa tutkimuksissa ateistit eivät eroa merkittävästi uskonnollisista ihmisistä moraalin, onnellisuuden, yhteisöllisyyden tai elämän merkityksellisyyden kokemisessa.
Naturalistisen näkemyksen mukaan moraalikäsitykset heijastavat ihmisten yhteisöllistä elämää. Tutkija Pascal Boyerin mukaan ihmisillä on taipumus selittää moraalikäsityksensä yliluonnollisten toimijoiden aikaansaamiksi. Hänen mukaansa moraalikäsitykset kehittyvät varhain eivätkä viittaa yliluonnollisiin toimijoihin.
Tutkija Kenan Malik on huomauttanut, että Kiinan yhteiskunta perustui kahden vuosituhannen ajan ei-teistiseen moraaliajatteluun. Teoksessaan etiikan historiasta Malik kirjoittaa, että ”vain länsimaisen yksijumalaisuuden suppeasta näkökulmasta voi väittää, ettei moraali voi olla olemassa ilman jumalaa”. Malik katsoo, että usko jumaliin ei myöskään ole estänyt ihmisiä arvioimasta itse, mikä on oikein. Pyhiä tekstejä on käytetty perustelemaan keskenään ristiriitaisia kantoja. Ihmisiä orjuutettiin samalla kun väitettiin, että jumala on pyhittänyt vallankäytön. Nykyisin orjuutta pidetään vääränä, koska ihmiset ovat muuttaneet mieltään. Malikin mukaan moraali muuttuu yhteiskunnan mukana ja syntyy ihmisen toiminnasta.

Kritiikin mukaan jumalusko ei soveltuisi moraalin perustaksi, vaikka se olisi totta. Ateistit ovat usein puolustaneet etiikan itsenäisyyttä. Käsityksen mukaan etiikan ei tule perustua järkiperäisestä eettisestä päättelystä riippumattomiin uskomuksiin. Humen lain mukaan tosiasiaväitteistä ei voi loogisesti johtaa arvolauseita. Vaikka jumalia olisi olemassa, se ei kritiikin mukaan riittäisi perustelemaan sitä, miten asioiden tulisi olla.
Humen lain mukaan moraaliset oikeutukset ovat loogisesti riippumattomia siitä, mitä tosiasiat ovat tai millaisiksi ne oletetaan. Vastaavasti monet ateistit ovat torjuneet sellaisen tieteeseen vetoamisen, jossa etiikalla ei ole itsenäisyyttä arvosidonnaisten kysymysten tarkastelussa. Vaikka jokin käyttäytymistaipumus olisi ollut evoluutiossa hyödyllinen, etiikan näkökulmasta voidaan kysyä, onko se hyväksyttävää nykyaikana.
Myöskään kaikki jumaliin uskovat eivät hyväksy käsitystä, että jumalien tahto määrittäisi oikean ja väärän. Jumalallisen käskyn ongelma asettaa kysymyksen siitä, onko jokin hyvä siksi, että jumalat niin määräävät, vai määräävätkö jumalat sen hyväksi siksi, että se on hyvä. Jos jokin olisi hyvä vain siksi, että jumalat käskevät, myös paha voitaisiin määritellä hyväksi.
Kenan Malikin mukaan kysymys moraalista muuttui myös poliittiseksi kysymykseksi, kun uudella ajalla hylättiin ajatus valmiiksi säädetystä yhteiskunnasta. Historioitsija Jonathan Israelin mukaan valistus ”murskasi kaiken oikeutuksen kuningasvallalta, ylimysvallalta, naisen alistamiselta miehelle, kirkon käskyvallalta ja orjuudelta, ja korvasi ne yleismaailmallisuuden, tasa-arvon ja demokratian periaatteilla”. Malikin mukaan valistusajattelussa kysytään, millainen yhteiskunta on järkevä ja hyvä. Arvojen pohjalta kehitetään välineitä, jotta ihmiset voisivat muuttaa yhteiskuntaa sellaiseksi kuin sen pitäisi olla.

Moraalilauseiden luonteesta on erilaisia kantoja. Moraalin toimijakohtaisuuden mukaan moraalikäsitykset riippuvat yksilöstä tai yhteisöstä. Moraalin suhteellisuuden mukaan moraali ei ole ajasta ja paikasta riippumatonta.
Yhden käsityksen mukaan on olemassa moraalisia totuuksia. Jotta väite olisi tosiasiaväite, sen totuuden on perustuttava mielestä riippumattomaan tosiseikkaan. Olisi siis olemassa moraalinen todellisuus, jossa moraaliset tosiasiat sijaitsevat. Teistisen väitteen mukaan jumala on paras selitys riippumattomien moraalitotuuksien olemassaololle.
Moraalin yleispätevyyden kannattajien mukaan moraalin arviointiperusteet voivat olla järkiperäisiä ja yhteisesti hyväksyttäviä. Arvot ovat yleispäteviä siinä mielessä, että ne perustuvat yksilöiden ja yhteisöjen olemassaolon ehtoihin. Moraalisääntöihin liittyy yleisesti poikkeuksia. Siksi niiden kutsumista totuuksiksi pidetään ongelmallisena.
Filosofi John Shookin mukaan teistit esittävät usein, että moraalikäsitykset voivat olla joko totuuksia tai täysin suhteellisia ja yksilökohtaisia käsityksiä. Jos moraalitotuudet riippuvat jumalista, ne ovat filosofin mukaan suhteellisia ja toimijakohtaisia jumalien näkökulmasta. Jumalallisen käskyn ongelma esittää, että moraalitotuudet voisivat olla erilaisia, jos jumalat olisivat erilaisia.

Patricia Churchlandin mukaan aivotutkimus on osoittanut, että moraalinen päätöksenteko on monimutkaista eikä perustu yksinkertaiseen sääntöjen noudattamiseen. Aristoteleen tavoin hän katsoo, että moraalisuus vaatii harkintaa ja arvostelukyvyn kehittämistä.
David Humen mukaan järki auttaa arvioimaan toiminnan seurauksia, mutta päätöksentekoa ohjaavat tunteet. Utilitarismi taas on esimerkki moraalijärjestelmästä, joka painottaa harkintaa vaistonvaraisten vastausten sijaan. Utilitaristit ovat laajentaneet moraalisen harkinnan aluetta. He ovat esittäneet, että moraaliyhteisö tulisi ulottaa koko maapallon laajuiseksi, jopa kaikkiin tuntoisiin olentoihin. Tutkija Joshua Greenen mielestä tunteisiin ja harkintaan perustuvat moraalit ovat hyödyllisiä eri tilanteissa.
Ilkka Niiniluodon mukaan arvot ovat ihmisten ylläpitämiä yhteisöllisiä rakenteita, joita ei ole olemassa ilman ihmisen toimintaa. Etiikan periaatteet voidaan nähdä sopimuksina. Niiniluodon mukaan ihmisoikeussopimukset ovat uskonnollisten oppien sijaan hyvä esimerkki laajalti hyväksytyistä eettisistä sopimuksista. Järkiperäisten perustelujen kautta sopimuksille voidaan saada laaja hyväksyntä. Niitä voidaan myös uudistaa, kun yhteiskunta muuttuu.
Eettisten periaatteiden pätevyys voidaan Niiniluodon mukaan ymmärtää sääntöutilitarismin kautta. Voidaan kysyä, millaiset yhteiskunnan säännöt hyväksyttäisiin, jos kukaan ei tietäisi omaa asemaansa yhteiskunnassa. Sääntöjä voidaan arvioida sen perusteella, edistääkö niiden noudattaminen yhteistä hyvää. Tätä ajatuskoetta on käytetty perustelemaan esimerkiksi valtion uskonnollisen puolueettomuuden oikeudenmukaisuutta.

Ateismia on arvosteltu esittämällä, että jumalia tarvitaan kaikkeuden selittämiseen. Richard Swinburnen kaltaiset kristityt filosofit pyrkivät osoittamaan, että jumalan olemassaolo on todennäköisempää kuin jumalan olemattomuus. He yhdistävät perinteisiin jumalatodistuksiin luonnontieteen tuloksia. Pyrkimyksenä on osoittaa, että teismi selittää kaikkeuden, luonnonlakien, elämän ja uskonnollisten kokemusten olemassaolon paremmin kuin ateismi.
Yksi tunnetuimmista kristillisistä uskonpuolustajista on William Lane Craig. Hänen mukaansa ”henkilö, joka seuraa todisteita ja perusteluja minne tahansa ne johtavatkin, jopa epämiellyttävään johtopäätökseen, on älyllisesti hyveellisin ihminen.” Craig on puolustanut luonnosta johdettuja jumalatodistuksia, moraalista todistusta jumalan olemassaolosta ja ihmeiden olemassaoloa.
Tietoisuuden selittämisessä fysikalismi on filosofien enemmistön näkemys, mutta asiasta ei ole yksimielisyyttä. Vuoden 2020 kyselyssä tähän kysymykseen vastanneista filosofeista 52 % kannatti fysikalismia, 32 % ei-fysikalismia ja 16 % muuta kantaa. Keskeinen ei-fysikalistinen käsitys on kaksijakoisuus. Sen mukaan mieli on riippuvainen aineettomasta perusaineksesta. Kaksijakoisuuden on katsottu vastaavan ihmisen arkikokemusta. Jotkut ajattelijat katsovat, että henkisen perusaineksen olettaminen selittää tietoisuuden ja tukee teismiä.
Kaksijakoisuus kohtaa kysymykset, miten aineeton sielu voi vaikuttaa ruumiiseen ja miksi kehon muutokset vaikuttavat mieleen. Eräs vaihtoehto on ajatus, että tietoisuus kuuluisi luonnon koko rakenteeseen. Joidenkin teististen ajattelijoiden mielestä on johdonmukaisempaa olettaa henkinen perusaines. Heidän mukaansa luonnon esitietoisuuden olettaminen näyttää johtavan joko kaksijakoiseen tai henkiseen todellisuuskäsitykseen.
Vastaväitteen mukaan ensimmäisen syyn todistus voi osoittaa enintään jonkin alkusyyn, mutta ei tietyn uskonnon jumalaa. Graham Oppyn mukaan teistiset perustelut eivät ole selitysvoimaisempia kuin ei-teistiset naturalistiset perustelut. Selitysvoimainen käsitys selittää mahdollisimman paljon mahdollisimman vähillä lisäoletuksilla. Ilkka Pyysiäisen mukaan uskontojen vertauskuvalliset tulkinnat ovat yrityksiä sovittaa perinteinen uskonto yhteen nykytieteen kanssa. Monet uskonnolliset ajattelijat eivät nykyään puhu maailmassa vaikuttavasta luojajumalasta vaan jostakin kaiken taustalla olevasta periaatteesta.
Sami Pihlströmin mielestä jumalatodistusten uudelleenmuotoilut jäävät epätieteellisiksi ja perusteettomiksi pohdinnoiksi. Hänen mukaansa väitteet jumalallisesta ohjauksesta eivät ole tieteen kannalta merkityksellisiä, koska niitä voitaisiin käyttää selityksenä mille tahansa. Pihlströmin mukaan valistusajattelu ja tieteellinen maailmankuva ovat syrjäyttäneet uskonnon aiemmasta asemastaan. Hän suhtautuu epäilevästi ajatukseen, että uskonnollisia käsitteitä voitaisiin palauttaa tieteeseen. Uskonpuolustukset ja jumalatodistusten uudet versiot voivat pikemminkin kuvata halua palata esitieteellisyyteen. Käsitystä tieteen ja luonnosta saadun jumalallisen ilmoituksen yhteensopivuudesta ei voida pitää tieteellisenä maailmankatsomuksena. Pihlströmin mukaan on vaikea nähdä, miten tiede ja uskonto voisivat olla tiedollisesti sopusoinnussa.
Pyrkimykset sovittaa tiede ja uskonto yhteen ovat Pihlströmin mukaan käsitteellisiä sekaannuksia. Filosofin mielestä usko yliluonnollisiin olentoihin on mahdollista vain uskonnon omien käytäntöjen puitteissa. Hänen mukaansa ei ole tieteellisesti hyväksyttäviä perusteita tuoda jumalaa osaksi aineellista todellisuutta. Yliluonnollisten tarkoitusperien etsiminen tieteellisesti tutkituista ilmiöistä ei ole mielekästä. Tieteellisen ajattelun voi hylätä näkemyksessä, joka asettuu tieteen ulkopuolelle, esimerkiksi nykytiedettä edeltävässä uskonnollisessa ajattelussa. Se ei kuitenkaan ole aitoa tieteellistä kritiikkiä. Jumalatodistuksiin perustuvassa ajattelussa on etsitty ihmiselle yliluonnollista tarkoitusta luonnonhistoriasta. Pihlström pitää tätä ajattelun vinoumana, jonka purkamiseen tarvitaan järjen kritiikkiä. Vaikka jumalia olisi olemassa, ihmisellä olisi edelleen vapaus valita omat tavoitteensa.

Monet ajattelevat, että uskonnoissa yhteisöllinen toiminta on tärkeämpää kuin uskomukset. Monille ihmisille uskonto antaa elämälle merkitystä ja tarjoaa rakenteita, jotka vahvistavat yhteisöllisyyttä. Siksi uskonnollisten väitteiden osoittaminen epätosiksi ei välttämättä vähennä uskontojen suosiota.
Konservatismin oppi-isänä tunnettu Edmund Burke painotti uskonnon merkitystä yhteiskunnan vakaudelle. Järjen sijaan Burke korosti historiallista perinnettä. Uskontoa on kuvattu mielen viruksena. Kielikuvaa on arvosteltu, koska uskonnollinen vakaumus voi tukea yksilön hyvinvointia. Uskontoa voisi pikemminkin kuvata kulttuuriseksi yhteiseläjäksi.
Uskonnot tarjoavat moraaliohjeita ja yhteisöllistä tukea. Uskonto voi tuoda merkityksen tunnetta, koska se tarjoaa vastauksia kysymyksiin siitä, mikä on elämän tarkoitus ja miksi kärsimystä on olemassa. Uskonnollinen yhteisö voi tarjota mahdollisuuden pohdiskeluun ja hiljentymiseen. On sanottu, että osa ihmisistä on hyötynyt uskonnollisesta palkkio- ja rangaistusmoraalista. Toisaalta monet uskovat eivät tee hyviä tekoja rangaistuksen pelossa tai palkkion toivossa. He ovat omaksuneet uskonnon kautta esimerkiksi myötätunnon, hyväntekeväisyyden ja uhrautuvuuden.
Uskonnon katsotaan auttavan ihmisiä hyväksymään elämän vaikeudet ja epävarmuudet. Tutkimusten mukaan uskonnollisilla ihmisillä voi olla vähemmän masennusta ja ahdistusta sekä parempia henkisiä selviytymiskeinoja. Uskonnollisuus on monissa tutkimuksissa liittynyt pienempään itsemurhariskiin. Nämä vaikutukset saattavat johtua yhteisöllisestä tuesta ja merkityksen tunteesta, joita uskonnolliset yhteisöt voivat tarjota. Uskonnon merkitys riippuu yksilöstä ja kulttuurista. Ateistit voivat pitää uskontoa vain osin toimivana selviytymiskeinona, koska se voi sekä lisätä että vähentää pelkoa.

Tutkijat ovat kehittäneet malleja, joilla he selventävät uskonnon eri puolia. Uskontoon kuuluvat uskomukset ja niitä tukevat kertomukset. Toinen uskonnon piirre on yhteenkuuluvuus: uskonto liittää ihmisen johonkin häntä suurempaan. Tähän liittyy usein kunnioittavan ihmetyksen tunne. Uskonnolliset toimitukset liittyvät tähän uskonnon ulottuvuuteen. Uskonnon tärkeä osa on myös sen vaikutus käyttäytymiseen. Uskontoihin liittyy arvoja ja sääntöjä, jotka usein tukevat yhteisön järjestystä ja epäitsekästä toimintaa.
Uskonnoissa on ilmaistu arkiset rajat ylittävää yhteenkuuluvuutta esimerkiksi taiteen ja yhteisöllisten menojen kautta. Kokemus omasta pienuudesta jonkin suuren edessä voi vahvistaa tällaista tunnetta. Uskonnollisten rakennusten arkkitehtuurilla on usein pyritty herättämään sama tunne, jonka ihminen voi kokea luonnossa.
Uskonto ymmärretään usein uskona yliluonnolliseen. Monille uskoville uskonnollisten käsitysten merkitys ei kuitenkaan rajoitu niiden tiedolliseen sisältöön. Yliluonnolliset uskomukset vaikuttavat arvoihin ja tunnekokemuksiin. Tätä kokonaisuutta voidaan kutsua hengellisyydeksi. Uskonnollista uskoa voidaan tarkastella väitteiden totena pitämisen sijaan tunteena. Uskontoon liittyy sekä uskominen että kokemus elämän merkityksellisyydestä. Joidenkin käsitysten mukaan uskonnon tai hengellisyyden ensisijainen tehtävä on auttaa ihmistä käsittelemään elämän vaikeita kysymyksiä.
Ateistit arvostelevat merkityksen sitomista yliluonnollisiin uskomuksiin, jotka kriitikoiden mukaan vaihtelevat mielivaltaisesti ja ovat irrallaan merkityksen kysymyksestä. Ihmismielellä on taipumus liittää merkityksellisyys laajempiin kertomuksiin. Buddhalaisuuden ei-yliluonnollisissa tulkinnoissa korostetaan asioiden hyväksymistä sellaisina kuin ne ovat. Tätä asennetta on verrattu tieteelliseen ajatteluun. Goethe sanoi: ”Jolla on tiede ja taide, sillä on myös uskonto. Se, joka ei omista niitä, tarvitsee uskonnon.” Ateistit voivat puhua uskon sijaan tutkimuksesta. Heille henkisyys voi tarkoittaa kokemuksellisuutta ja hyväksymistä ilman yliluonnollisia oletuksia.

Ateismin arvostelijat ovat viitanneet kommunistivaltioiden harjoittamaan uskontojen tukahduttamiseen ja väkivaltaan. Ranskan vallankumouksen pappisvaltaa vastustavia toimia on pidetty varhaisena esimerkkinä uskonnonvastaisesta sorrosta.
Historioitsija T. A. Howard luokittelee sekularismin kolmeen lajiin. Ensimmäisessä muodossa puolueeton valtio ei edistä uskontoa eikä vastusta sitä. Toinen muoto, taisteleva sekularismi, liittyy tilanteeseen, jossa valtion ja uskonnon välillä on kiista julkisen vallan käytöstä. Kolmannessa muodossa tavoitteena on uskonnon hävittäminen. Howardin mukaan sekä uskonto että uskonnottomuus ovat heijastaneet ihmisluonnon eri puolia.
Tutkijoiden mukaan neuvostoateismi ei edustanut länsimaisen vapausajattelun sekularismia, koska se ei hyväksynyt valtion puolueettomuutta uskonnon suhteen. Neuvostovallan näkökulmasta uskonto ja kirkko muodostivat kilpailevan valtajärjestelmän. Historioitsija Victoria Smolkinin mukaan kommunistinen puolue kiinnitti ateismiin vähän huomiota. Uskonto oli poliittinen kysymys, väline vallankumouksen heikentämiseksi. Leniniläinen ateismi oli valtion ohjaamaa. Kommunistimaissa ei opetettu länsimaisen analyyttisen filosofian tarkoittamaa tieteellistä ateismia.
Monet ateistifilosofit katsovat, että yksinvaltaiset aatteet muistuttavat uskontoja, koska niissä uskomukset tai johtajat asetetaan arvostelun ulkopuolelle. Useat tutkijat ovat luonnehtineet kommunismin kaltaisia aatteita poliittisiksi uskonnoiksi. Politiikan pyhittämisellä tarkoitetaan sitä, että jokin asia nostetaan yhteisön ehdottomaksi perustaksi ja korkeimmaksi arvoksi. Tällainen pyhitetty kohde voi olla esimerkiksi kansa tai valtio. Julian Bagginin mukaan tällainen uskonnonkaltainen pyhitys on vierasta ateismin valtavirralle.
Ilkka Niiniluodon mukaan kommunismissa valistus muuttui omaksi vastakohdakseen. Filosofi Karl Popper arvosteli suljettuja järjestelmiä. Popperin mukaan kommunismissa uskottiin virheellisesti historian lakien olemassaoloon. Tällöin tosiasioiden ja arvojen ero hämärtyi. Avoimessa yhteiskunnassa päätöksiä on voitava muuttaa samaan tapaan kuin käsityksiä avoimessa maailmankuvassa. Niiniluodon tiivistyksen mukaan valistuksen ihanteita on toteutettava valistunein keinoin.

Julian Bagginin mielestä useimmat ateistit haluavat sekulaarin valtion, joka jättää uskonnon yksilönvapauden piiriin. Valtio puuttuu uskontoon vain silloin, kun toiminta uhkaa kansalaisten vapautta. Tutkija Teemu Tairan mukaan väitteet ateismin hirmuteoista ovat usein vaikuttamispuhetta. Puhtaasti ateismin nimissä on lähinnä arvosteltu uskontoja.
Tutkija Phil Zuckermanin mukaan länsimainen ateismi yleistyy muun muassa yksilönvapauden, vaurauden ja koulutuksen myötä. Hänen mukaansa vahvasti uskonnottomat, ei-kommunistiset yhteiskunnat menestyvät monilla mittareilla. Näitä ovat esimerkiksi koettu onnellisuus, kansalaisvapaudet sekä henkirikosten ja lahjonnan vähäisyys. Maallistuneet valtiot ovat sijoittuneet korkealle YK:n inhimillisen kehityksen mittauksessa. Monet heikommin sijoittuneet valtiot ovat vahvasti uskonnollisia.
Filosofi Eerik Lagerspetzin mukaan vapaus kuuluu valistuksen perintöön. Vapautta on silti haluttu rajoittaa myös valistuksen nimissä. Lagerspetzin mukaan vapauden suurin nykyinen uhka liittyy kuitenkin valistuksen vastaisiin ajattelutapoihin. Jo valistuksen aikana syntyi vastavalistus, joka asetti tunteet, myytit ja kansalliset arvot järjen ja yleismaailmallisten arvojen vastakohdiksi. Lagerspetzin mukaan nykyiset yksinvaltaisuuden ja poliittisen väkivallan muodot liittyvät kansalliseen tai uskonnolliseen kiihkoiluun.
Uskonnot ovat vaikuttaneet historiaan ja kulttuuriin. Matti Kamppisen mielestä uskontopohjaisilla perusteluilla yhteiskunnallisille päätöksille on ollut aikansa, mutta niitä on myös käytetty esimerkiksi epätasa-arvon oikeuttamiseen. Kamppisen mukaan uskontojen toiminnan tunnustaminen historiassa ei tarkoita, että kaikki väitteet olisivat yhtä perusteltuja nykyisin. Yhteiskuntien tulisi rakentua järkeen ja tutkimukseen perustuville käsityksille.