Terveysmaantiede yhdistää paikkatietoa ja terveystietoja tutkiakseen sairauksien ja terveyden maantieteellisyyttä. Terveysmaantiede tutkii siis samankaltaisia asioita kuin epidemiologia, mutta alueellisesta näkökulmasta.
Terveysmaantieteellinen tutkimus voidaan jakaa osiin. Näitä osia ovat esimerkiksi sairauden (kuolleisuuden) alueellisuuden tutkimus, terveydenhuollon alueellisen tarjonnan ja saatavuuden tutkimus sekä sairauksien sosioekonomisten taustatekijöiden ja niiden alueellisuuden tutkimus. Terveysmaantiede hyödyntää tutkimuksessa geoinformatiikkaa. Potilastietojen yhdistäminen sijaintitietoihin luo paikkatietoaineiston, joka mahdollistaa aineiston analysoinnin alueellisesta näkökulmasta.
Ihmiset ovat pitkään ymmärtäneet sijainnin ja terveyden yhteyden. Jo antiikin kreikkalainen lääkäri Hippokrates käsitteli teoksessaan Ilmoista, vesistä ja paikoista (noin 400 eaa.) terveysmaantieteellisiä kysymyksiä.
Moderni terveysmaantiede syntyi 1700-luvun lopulla teollistumisen myötä. Nopea kaupunkien kehitys ja heikko jätteiden kierrätys johtivat laajoihin terveysongelmiin, mikä vauhditti sairauksien kartoittamista alueellisesti. Alan uranuurtajana pidetään saksalaista lääkäriä Leonhard Ludvig Finkeä ja hänen kaksiosaista teostaan Versuch Einer Allgemeinen Medizinish Praktischer Geographie (1792–1794). Finke jakoi maailman terveysmaantieteellisiin vyöhykkeisiin. Brittiläinen John Snow löysi vuoden 1854 Broad Streetin koleraepidemian lähteen kartoitettuaan sairastuneiden sijoittuvan Broad Streetin kaivon ympäristöön, jonka lopulta todettiin sisältävän saastunutta vettä.
Yhtenä alan merkkiteoksista pidetään August Hirschin vuosina 1881–1886 julkaisemaa teosta Historisch Geographise Pathologie, jossa käsiteltiin sairauksien esiintyvyyden ja ilmaantuvuuden alueellista vaihtelua.