
Unitatis redintegratio on Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen dekreetti ekumeniasta. Se on päivätty vuonna 1964.
Unitatis redintegratio on annettu samana päivänä kuin dogmaattinen konstituutio kirkosta ja dekreetti idän katolisista kirkoista, sillä nämä kolme asiakirjaa ovat läheisesti yhteydessä toisiinsa. Tekstissä ekumenian käsite liittyy Kristuksen toiveeseen, että kaikki hänen seuraajansa olisivat yhtä, mistä johtuen ekumenia soveltuu varsinaisesti vain kristittyjen keskinäisiin suhteisiin.
Ekumenian teologisena perustana on kaste joka yhdistää Kristuksen ruumiiseen ja kirkkoon, vaikkakaan tämä yhteys ei ole katolisesta näkökulmasta täydellistä. Uskosta kasteessa vanhurskautetuilla on oikeus kristityn nimeen ja katoliset tunnustavat heidät veljiksi Herrassa. On olemassa myös ”totuuksien hierarkia”: jotkut opit ovat toisia tärkeämpiä ”sen mukaan minkälaisessa suhteessa ne ovat kristillisen opin perustaan”. (UR 11). Asiakirja luettelee muut kristityt sen mukaan kuinka lähellä he ovat katolista kirkkoa. Lähimpänä ovat idän kirkot, sitten anglikaanit ja protestantit (UR 13).
Sisällys:
»Sitä paitsi monia ja vieläpä tärkeitä niistä aineksista ja tekijöistä, jotka yhdessä antavat Kirkolle kasvun ja elämän, saattaa esiintyä myös katolisen Kirkon näkyvien rajojen ulkopuolella, nimittäin kirjoitettu Jumalan sana, armon elämä, usko, toivo ja rakkaus sekä muita Pyhän Hengen sisäisiä lahjoja ja näkyviä aineksia. Kaikki tämä, mikä saa alkunsa Kristuksesta ja johtaa häneen, kuuluu täydellä oikeudella Kristuksen ainoaan Kirkkoon. (kohta 3)»
»Katolisten uskovien tulee ekumeenisessa toiminnassa epäilemättä tuntea huolta erossa olevista veljistään rukoilemalla heidän puolestaan, keskustelemalla heidän kanssaan kirkollisista kysymyksistä ja ottamalla ensimmäiset askeleet heitä kohti. Ensi sijassa heidän kuitenkin täytyy rehellisesti ja innokkaasti harkita, mitä oman katolisen perheen piirissä on uudistettava ja tehtävä, jotta sen elämä todistaisi uskollisemmin ja selvemmin opista ja instituutioista, jotka se on saanut Kristukselta apostolien välityksellä. Vaikka katolinen Kirkko omistaa koko Jumalan ilmoittaman totuuden ja kaikki armonvälineet, eivät sen jäsenet kuitenkaan käytä niitä elämässään niin innokkaasti kuin pitäisi. Siksi Kirkon kasvot menettävät erossa olevien veljiemme ja koko maailman silmissä osan loistostaan ja Jumalan valtakunnan kasvu hidastuu. -- Välttämättömissä asioissa tulee säilyttää yhtenäisyys, mutta kaikilla on Kirkossa, kullakin saamansa tehtävän mukaisesti, oikeus käyttää asianmukaista vapautta, mitä tulee hengellisen elämän ja ulkonaisen järjestyksen eri muotoihin, erilaisiin liturgisiin riituksiin ja vieläpä ilmoitetun totuuden teologiseen käsittelyyn. Kaikessa heidän tulee kuitenkin vaalia rakkautta. Näin tekemällä he saattavat Kirkon todellisen katolisuuden ja apostolisuuden yhä selvemmin näkyviin. (kohta 4)»
»Ei pidä myöskään jättää huomaamatta, että kaikki se, mitä Pyhän Hengen armo saa aikaan erossa olevien veljiemme keskuudessa, voi edistää meidänkin rakentumistamme. Se, mikä on todella kristillistä, ei näet koskaan ole ristiriidassa aidon uskon kanssa, vaan saattaa aina auttaa käsittämään täydellisemmin itse Kristuksen ja Kirkon salaisuutta. Kristittyjen jakautuneisuus kuitenkin estää Kirkkoa toteuttamasta sille ominaista täydellistä katolisuutta niiden lapsiensa kohdalla, jotka tosin kasteen kautta kuuluvat siihen, mutta jotka ovat erossa sen täydellisestä yhteydestä. Tästä syystä Kirkon itsensäkin on vaikeampaa joka suhteessa ilmaista katolisuuden täyteyttä todellisessa elämässä. (kohta 4)»
»Kirkolliskokous ilmoittaa myös olevansa tietoinen siitä, että tämä pyhä tehtävä, nimittäin kaikkien kristittyjen välisen sovinnon saavuttaminen yhden ainoan Kristuksen Kirkon yhteydessä, ylittää inhimilliset voimat ja kyvyt. Siksi se asettaa toivonsa kokonaan Kristuksen rukoukseen Kirkon puolesta, Isän rakkauteen meitä kohtaan ja Pyhän Hengen voimaan. ”Mutta toivo ei saata häpeään; sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu” (Room. 5:5). (kohta 24)»