Valemuistelmat muodostavat kirjallisen huijauksen lajin, jossa kokonaan tai osittain keksitty omaelämäkerta, muistelmateos tai päiväkirja esitetään totuutena. Joissakin tapauksissa myös teoksen väitetty kirjoittaja on keksitty hahmo.
Huijauksissa usein huijataan "ylhäältä alas": hyvin toimeentuleva, keskiluokkainen henkilö kirjoittaa esim. riippuvuussairaan tai jengijäsenen näkökulmasta. Yksi huijausten laji on kulttuurienväliset huijaukset, joissa valtakulttuurin edustaja esiintyy vähemmistön edustajana. Kirjabisnes vaikuttaa osaltaan asiaan: kun kysyntä ylittää tarjonnan, väärennöksille syntyy markkinat. Huijarilla on valtaa ja kulttuurista pääomaa: hän on usein jo kirjailija ja ymmärtää, miten kustannusala toimii. Marginalisoiduilla tai eksotisoiduilla henkilöillä, kuten etnisten tai seksuaalisten vähemmistöjen edustajilla tai erilaisilla uhreilla, joita huijarit teeskentelevät olevansa, taas on toisenlaista kulttuurista pääomaa ja valtaa, sillä ihmiset haluavat ostaa heidän kirjojaan ja lukea heidän tarinoitaan. Huijari hyödyntää tätä kiinnostusta luodessaan valeidentiteetin ja teeskennellessään olevansa jotain muuta kuin on.
Nykyinen traumaan keskittynyt kulttuuri kannustaa esittelemään traumaansa julkisesti ja laajentamaan sen myyväksi tarinaksi. Kapitalismi kannustaa liioitteluun: suurin, oudoin ja pelottavin saa eniten huomioita. Aihetta tutkinut Christopher L. Miller kirjoittaa teoksessaan ”Impostors: Literary Hoaxes and Cultural Authenticity” (Chicago, 2018), että nykyajassa ”on vaikeaa nähdä hauskuutta petoksessa, kun maailman kohtalo näyttää riippuvan valheiden, ’vaihtoehtoisten faktojen’ ja ’valeuutisten’ vastustamisesta”.
Ihmiset, jotka kuuluvat huijauksen kohteena olevaan yhteisöön tai tuntevat sen hyvin, eivät yleensä havaitse huijausta. Myös heillä on halu uskoa kirjaan: he haluavat menestysteoksia, jotka tulevat heidän yhteisöstään. Kirjoittajan todellisen henkilöllisyyden arvaaminen pelkän tekstin perusteella on vaikeaa.
Useat valemuistelmateokset ovat suurten kustantamoiden julkaisemia. Osa niistä on saanut hyvät arvostelut ja noussut myyntimenestyksiksi. Monet valemuistelmista kuuluvat kurjuuskirjallisuuden genreen, jossa kirjoittajat väittävät selviytyneensä suurista menetyksistä, kuten surusta, hyväksikäytöstä, riippuvuuksista tai köyhyydestä. Useat tekijät ovat myös kertoneet tekaistuja selviytymistarinoita holokaustista.
Joissain tapauksissa ihmiset ovat esiintyneet julkisuudessa uhrina saadakseen huomiota ja taloudellista hyötyä. Osa on solminut kustannussopimuksia suurten kustantajien kanssa. Esimerkiksi Belle Gibson sai tuottoisia sopimuksia Penguinilta ja Simon & Schusterilta ennen kuin hänen tarinansa syövän parantamisesta ruokavaliolla paljastui valheeksi.
Huijausten vuoksi kustantamoille on esitetty vaatimuksia tiukemmasta kirjailijoiden materiaalien taustojen tarkistamisesta ja faktantarkistuksesta.
Huijaukset ovat usein tuottoisia myös paljastumisen jälkeen. Jos kirjat ovat suosittuja, on usein kustantamon ja myös huijatuksi tulleiden lukijoiden edun mukaista jatkaa teeskentelyä, sillä huijatuksi tulemisen myöntäminen olisi kiusallista. Cherokee-orpo Forrest Carterina esiintyneen entisen Ku Klux Klan -jäsen Asa Carterin Pienen puun kasvatus -kirjaa mainostetaan edelleen kustantajan sivuilla aikakautensa klassikkona. James Freyn Miljoonia sirpaleita -kirjaa kuvaillaan verkkokirjakaupoissa ylistetyksi kertomukseksi Freyn kokemuksista vieroitushoidossa. Viisikymppisen mormonin Beatrice Sparksin kirjoittamaa Ruohoa, lunta -kirjaa myydään vieläkin anonyymin, huumeriippuvaisen teinin päiväkirjana.
Ruohoa, lunta (suom. 1974, "Go Ask Alice", 1971) kertoo huumeriippuvaisesta itsetuhoisesta 15-vuotiaasta tytöstä. Päiväkirjamuotoisen teoksen väitettiin olevan nimeämättömän teini-ikäisen päähenkilön editoitu päiväkirja. Julkaisun aikaan 56-vuotiasta mormoninaista Beatrice Sparksia pidetään nykyään yleisesti tämän fiktiivisen dokumentin kirjoittajana. Sparks kirjoitti useita väitettyihin teini-ikäisten päiväkirjoihin perustuvia teoksia.
Enkeli-Elisa oli Minttu Vettenterän keksimä koulukiusattu, itsemurhan tehnyt 15-vuotias ja Vettenterän huijauksen keskushahmo. Vettenterä piti blogia Elisan vanhempina esiintyen ja kirjoitti romaanin Jonakin päivänä kaduttaa (2012) väärentämiensä Elisan päiväkirjojen pohjalta. Tapaus sai paljon julkisuutta kunnes paljastui, että Elisaa ja tämän vanhempia ei ollut olemassa.
Forrest Carterin muistelmateos Pikku puun kasvatus (suom. 1996, The Education of Little Tree, 1976) kertoo nuoresta cherokee-orvosta, jonka hänen isovanhempansa kasvattivat. Siitä tuli bestseller ja Amerikan alkuperäiskansojen kulttuuria tuntevat kriitikot ylistivät sitä. Kirjaa myytiin intiaanireservaateissa ja sitä opetettiin lukioissa ja korkeakouluissa. Vuonna 1991 historioitsija Dan Carter (ei sukua), paljasti, että Forrest Carter oli todellisuudessa Asa Carter, entinen Ku Klux Klanin jäsen. Asa Carter oli jo kuollut, mutta hänen kirjaansa oli myyty yli puoli miljoonaa kappaletta.
Yi-Fen Chou oli Michael Derrick Hudsonin pseudonyymi. Vuonna 2015 Hudson sai runojaan “The Best American Poetry” -antologiaan nimellä Yi-Fen Chou. Hudson kertoi tarjonneensa runoa 40 kertaa omalla nimellään; kiinalaisen naisen nimellä se meni läpi yhdeksännellä yrityksellä.
Misha Defonsecan (oik. Monique de Wael) ja haamukirjoittaja Vera Leen kirjoittama valemuistema Susilapsi (Misha: A Mémoire of the Holocaust Years, 1997) kertoo, kuinka juutalaisena esiintynyt Defonseca selvisi holokaustista: hän vaelsi lapsena halki Euroopan, tuli susilauman kasvattamaksi ja etsi natsien karkottamia vanhempiaan. Mitään kirjassa kuvatuista tapahtumista ei ollut tapahtunut.
Michael Gambinon (oik. Michael Pelligrino) The Honored Society -teoksen (Simon & Schuster, 2001) luultiin olevan mafioso Carlo Gambinon pojanpojan kirjoittama. Se kuvasi Gambinon elämää gangsterina. Kun Carlo Gambinon oikea poika, Thomas Gambino, paljasti petoksen, kustantaja veti kirjan pois markkinoilta.
Max Gallon haamukirjoittama Kaikkien rakkaitteni puolesta (suom 1972, "Au nom de tous les miens", 1971) julkaistiin holokaustiselviytyjä Martin Grayn nimissä. Holokaustihistorioitsija Gitta Sereny piti Grayn kirjaa väärennöksenä vuonna 1979 New Statesman -lehdessä julkaistussa artikkelissa. Hän kirjoitti, että Gray'n teos oli haamukirjoittaja Max Gallon teos: "Sunday Timesin Grayn työtä koskevan tutkimuksen aikana M. Gallo ilmoitti minulle viileästi, että hän 'tarvitsi' pitkän luvun Treblinkasta, koska kirja vaati jotain vahvaa lukijoiden houkuttelemiseksi. Kun itse kerroin Graylle, 'kirjailijalle', ettei hän selvästikään ollut koskaan käynyt Treblinkassa eikä paennut sieltä, hän lopulta kysyi epätoivoisesti: 'Mutta onko sillä väliä?'" Eikö Treblinkan ainoa merkitys ollut se, että siitä pitäisi kirjoittaa ja että joidenkin juutalaisten tulisi osoittaa olleen sankarillisia?'"
Anthony Godby Johnson on vuonna 1993 julkaistun muistelmateoksen A Rock and a Hard Place: One Boy's Triumphant Story oletettu kirjoittaja. Myöhemmät tutkimukset viittaavat siihen, että Johnson oli adoptioäitinään esiintyneen Vicki Johnsonin luoma kirjallinen hahmo. Tony oli 14-vuotias kirjailija, jolla oli sydäntäsärkevä tarina: hän oli kuolemaisillaan kuppaan ja AIDSiin, hänen jalkansa oli amputoitu, ja hän oli kärsinyt 54 luunmurtumaa biologisten vanhempiensa ja muiden väkivallan seurauksena. Tonyn dramaattinen tarina oli mm. osa ABC:n vuonna 1997 esittämää About Us: The Dignity of Children ohjelmaa, jonka juonsi Oprah Winfrey. Ohjelma oli ehdolla Emmy-palkinnon saajaksi ja käsitteli lasten selviytymiskykyä. Tonya esitti ohjelmassa näyttelijä, mutta tarinan kertojana kuultiin hänen oma äänensä.
Norma Khourin Kunniamurhan (suom. 2003, "Forbidden Love", 2003) väitettiin kertovan kirjailijan jordanialaisesta ystävästä Daliasta. Tämä rakastui kristittyyn sotilaaseen. Dalian isälle ei kerrottu suhteesta, ja kun isä lopulta sai tietää, hän puukotti Dalian kuoliaaksi kunniamurhassa. Kirja paljastui huijaukseksi, kun Sydney Morning Heraldin kirjallisuustoimittaja paljasti, että Khouri ei ollut kolmen viikon oleskelua kirjansa tutkimiseksi lukuun ottamatta asunut Jordaniassa varhaislapsuutensa jälkeen.
Ernest Lalor Malley oli kuvitteellinen australialainen runoilija, jonka loivat 1940-luvun alussa kaksi nuorta kirjailijaa, Harold Stewart ja James McAuley. Stewart ja McAuley halusivat huijata Max Harrista, australialaisen Angry Penguins -kirjallisuuslehden toimittajaa. He pitivät perinteisestä runoudesta ja heidän mielestään Harrisin julkaisema modernistinen runous oli teeskentelevää. He kirjoittivat päivässä kuusitoista runoa sekä keskeneräisen, "Ern Malleyn" kuolinvuoteellaan kirjoittaman runon, ja lähettivät Harrisille. Saatteeksi he laittoivat kirjeen, jonka väittivät olevan Malleyn sisarelta Etheliltä. Huijaus meni läpi ja sen sanotaan hidastaneen modernistista liikettä Australiassa useita vuosikymmeniä.
Lobsang Rampa oli Cyril Henry Hoskinin salanimi. Hän oli englantilainen kirjailija ja putkimies, joka kirjoitti kirjoja paranormaalista ja okkultismista. Hänen tunnetuin teoksensa on Kolmas silmä (suom. 1957, "The Third Eye" 1956). Kirjan väitettiin kertovan Rampan kokemuksista tiibetiläisessä luostarissa sen jälkeen kun hänet lähetettiin sinne seitsemänvuotiaana. Kirjan nimi on johdettu Rampalle väitetysti tehdystä trepanaatiota muistuttavasta leikkauksesta, jossa hänen otsaansa porattiin pieni reikä kolmannen silmän herättämiseksi ja selvänäköisyyden parantamiseksi.
B. Wongar
(s. 1932 nimellä Sreten Božić]) on serbialais-australialainen kirjailija. Suuri osa hänen kirjallisesta tuotannostaan käsittelee Australian aboriginaaleja. Hänen novellikokoelmansa The Track to Bralgu (1978) sai ylistäviä arvioita – osin, koska kustantamo Little, Brown antoi ymmärtää Wongarin olevan aboriginaalitaustainen. Myöhemmin paljastui, että Wongar olikin serbialainen siirtolainen, ja hänen elämäntarinassaan ilmenneet ristiriitaisuudet johtivat kiistaan sekä syytöksiin kirjallisesta huijauksesta ja kulttuurisesta omimisesta.
Vuonna 1991 yhdysvaltalaisille kirjallisuuslehdille lähetettiin kuolleen ja tuntemattoman Araki Yasusadan runoja. Yasusadalla oli kiinnostava tarina: hän oli Hiroshiman selviytyjä, jonka runot kertoivat pommituksista ja elämästä niiden jälkeen. Tunnetut lehdet julkaisivat ja ylistivät Yasusadan runoja. Yasusadaa ei kuitenkaan ollut olemassa. Koko hänen elämäkertansa oli fiktiota, jonka oletettiin olevan tuntemattoman japanilaisen kääntäjän Tosa Motokiyun laatima. Mutta Motokiyuakaan ei ollut. Yasusadan runot johtivat Kent Johnsoniin, keski-ikäiseen valkoiseen runoilijaan Illinoisista.