Vetyatsidi

Vetyatsidi
Tunnisteet
CAS-numero 7782-79-8
PubChem CID 24530
Ominaisuudet
Molekyylikaava HN3
Moolimassa 43,038 g/mol
Ulkomuoto Väritön neste
Sulamispiste n. –80 °C
Kiehumispiste 35,7 °C
Tiheys 1,126 g/cm3
Liukoisuus veteen Liukenee veteen

Vetyatsidi (HN3) on vedyn ja typen muodostama melko pysymätön epäorgaaninen yhdiste.

Ominaisuudet

Vetyatsidin rakenteessa typpiatomit ovat lähes täysin lineaarisesti toisiinsa nähden. Sen rakennetta voidaan kuvata kahdella resonanssimuodolla ja sidosten kertaluvut ovat 1½ ja 2½ ja pituudet vastaavasti 1,24 Å ja 1,13 Å.

Vetyatsidin resonanssimuodot

Vetyatsidi on herkästi haihtuva neste, joka on epästabiili ja hajaantuu helposti typeksi ja vedyksi. Se liukenee veteen ja liuos on heikosti hapan, vetyatsidin happovakion arvo on 1,2·10-5, joka on lähellä etikkahapon happovakion arvoa ja nämä ovat siis suunnilleen yhtä happamia. Vetyatsidi reagoi emästen kanssa muodostaen suoloja, atsideja. Vesiliuokset, joissa vetyatsidia on noin 10 massaprosenttia, ovat suhteellisen pysyviä, mutta 20-prosenttiset liuokset voivat hajaantua jopa räjähdysmäisesti.

Vetyatsidi on pistävänhajuinen ja erittäin myrkyllinen yhdiste. Jopa alle miljoonasosan konsentraatiot ilmassa voivat olla vaarallisia.

Valmistus

Ensimmäisen kerran vetyatsidia valmisti Theodor Curtius vuonna 1890 hapettamalla hydratsiinia typpihapokkeella. Hapettimena voidaan käyttää myös esimerkiksi typpihappoa tai vetyperoksidia.

Nykyään yhdistettä valmistetaan tyypillisimmin käsittelemällä natriumatsidia rikkihapolla.

2 NaN3 + H2SO4 → 2 HN3 + Na2SO4

Lähteet

  1. 1 2 3 E. M. Karamäki: Epäorgaaniset kemikaalit, s. 136. Kustannusliike Tietoteos, 1983. ISBN 951-9035-61-3
  2. 1 2 3 4 5 6 7 8 N.N. Greenwood & A. Earnshaw: Chemistry of the Elements, s. 433. (2nd Edition) Butterworth Heinemann, 1992. ISBN 0-7506-3365-4 (englanniksi)
  3. 1 2 3 4 5 Egon Wiberg, Nils Wiberg, Arnold Frederick Holleman: Inorganic chemistry, s. 624. Academic Press, 2001. ISBN 978-0-12-352651-9 Kirja Googlen teoshaussa Viitattu 30.04.2012. (englanniksi)
  4. 1 2 3 Geoff Rayner-Canham & Tina Overton: Descriptive Inorganic Chemistry, s. 377. (5. painos) W. H. Freeman and Company, 2006. ISBN 978-1-4292-2434-5 (englanniksi)
  5. 1 2 Horst H. Jobelius & Hans-Dieter Scharff: Hydrazoic Acid and Azides, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2000 Teoksen verkkoversio Viitattu 30.4.2012
Tämä kemiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.