| Muut nimet |
Axel Heiberg Island |
|---|---|
| Sijainti | |
| Saariryhmä | |
| Vesialue | |
| Korkeimmat kohdat |
Outlook Peak (en), 2 210 m |
| Pinta-ala |
43 178 km² |
Axel Heibergin saari (engl. Axel Heiberg Island) on Sverdrupinsaariin kuuluva saari Kanadan Nunavutissa pohjoisarktisella alueella. Saari on Kanadan toiseksi pohjoisin saari ja sillä on pinta-alaa 43 178 km². Saaren löysi norjalainen tutkimusmatkailija Otto Sverdrup vuonna 1899 ja hän nimesi saaren tutkimusmatkaa rahoittaneen kreivi Axel Heibergin mukaan. Ennen eurooppalaisia saarella on ollut asutusta, mutta asutus oli jo kadonnut heidän saapuessaan. Nykyisin saarella sijaitsee McGillin tutkimusasema, mutta se on muuten täysin asumaton.


Axel Heibergin saari sijaitsee pohjoisarktisella alueella Kanadan Nunavutissa ja se on osa Sverdrupinsaaria, joka itsessään on osa Kuningatar Elisabetin saarten saariryhmää. Kanadan saarista se on toiseksi pohjoisin ja matkaa maantieteeliselle pohjoisnavalle saarelta on noin 1 200 km. Saaren pinta-ala on 43 178 km² ja se on noin 380 kilometriä pitkä ja 220 kilometriä leveä. Maastonmuotoja hallitsee Princess Margaret Range -vuorijono. Sen ja saaren korkein kohta Outlook Peak on 2 210 metriä merenpinnan yläpuolella. Rannikolla on kolme suurta lahtea; Whitsunday ja Sand and Good Friday. Rannikolla on myös useita vuonoja, kuten Expedition, Strand, Li, Middle, Skaare, Wolf ja Glacier. Saari on täysin asumaton lukuunottamatta McGillin tutkimusasemaa. Lähin asuttu paikkakunta on Grise Fjord Ellesmerensaarella..
Noin 35 % saaren pinta-alasta on jäätiköiden peitossa. Kaksi suurta saaren lakijäätikköä ovat Steacie ja Müller, joiden lisäksi saarella on esimerkiksi laaksojäätikköjä. Vuonna 2011 julkaistussa tutkimuksessa tutkittiin jäätiköiden kokoa 42 vuoden aikana ja niiden todettiin pienetyneen 15,92 km² eli hieman alle 1 %. Maaperä on ikiroutaista. Ikirouta ulottuu eri paikoin 400–600 metrin syvyyksiin. Axel Heibergin saari on osa Sverdrupin sedimenttiallasta. Sedimenttiallas on muodostunut 318–66 miljoonaa vuotta sitten. Sillä on pituutta 1 000 kilometriä ja leveyttä 350 kilometriä. Sedimenttialtaan muodostuessa alueelle kerääntyi suolaa haihtuneesta merivedestä. Myöhemmän geologisen kehityksen kautta suolaa on noussut pinnalle. Axel Heibergin saarella suolasta on muodostunut diapiireja, joita saarelta tunnetaan 46. Keskittymänä saari on suurin diapiirien esiintymispaikka Iranin ulkopuolella. Suoladiapiirit on usein yhdistetty maaöljy- ja kaasuesiintymiin joita saarelta ei olla kuitenkaan löydetty.
Sään puolesta lähin mittauspaikka sijaitsee Eurekan sääasemalla Ellesmerensaarella, jolla mitatut keskilämpötilat ovat -36,1°C tammikuisin, 5,4°C heinäkuisin ja -19,7°C vuodessa.
Kasvillisuuden ja eläimistön puolesta Axel Heibergin saari on tyypillistä napa-aavikkoa. Kasvillisuus on hyvin vähäistä ja se koostuu enimmäkseen ruohovartisista kasveista ja pensaista. Eri putkilokasveja tunnetaan 137 lajia, joiden ohella sammaleita tunnetaan 131 lajia. Eläimistöstä eri lintulajeja tunnetaan 23 ja niihin lukeutuvat esimerkiksi lumihanhi, tunturihaukka, kiiruna, karikukko, tunturikihu, lapintiira, tunturipöllö ja pulmunen. Maanisäkkäitä tunnetaan kahdeksan ja ja niihin lukeutuvat napajänis, amerikankaulussopuli, arktinen susi, naali, jääkarhu, kärppä, myskihärkä ja peuran (karibu) alalaji R. t. pearyi.

Axel Heibergin saaren itäosassa on niin sanottu fossiilimetsä. Paikalta tunnetaan hyvin säilyneitä puiden fossiileja. Puihin viitataan joskus kivettyneinä mutta saaren fossiilimetsän puut eivät itse asiassa ole kivettyneet, vaan ne sisältävät edelleen orgaanista ainesta. Puufossiilit ovat puunkantoja, joita on ajoitettu noin 40 miljoonaa vuotta vanhoiksi. Kantojen ohella muinaisesta metsästä on jäljellä merkkejä lehtikarikkeesta, kävyistä ja siemenistä, joiden lisäksi jäljellä on meripihkaa. Puut ovat pääasiassa kiinanpunapuita ja kultalehtikuusia. Alkuperäiskansat ja tutkimusmatkailijat ovat tienneet paikasta, mutta siihen kiinnitettiin enemmän huomiota B.D. Rickettsin johtaman geologisen tutkimusretkikunnan myötä vuonna 1985. Nykyisin metsää uhkaa ilmastonmuutos ja eroosio. Muinaisen eläimistön jäänteistä tunnetaan merkkejä esimerkiksi merikilpikonnista ja sarvikuonoja ulkoisesti muistuttaneista Brontotheriidae-heimon eläimistä.
Axel Heibergin saarella on ollut ihmisasutusta ennen eruooppalaisten saapumista, joskin sen asutushistoriaa tunnetaan vain heikosti. Noin 2 500 vuotta sitten seudulla oli Independence II kultturin asutusta. Heidän jälkeensä alueelle levittäytyi Dorsetin kulttuuri 2 500–1000 vuotta sitten. Noin 1 000 vuotta sitten levittäytyi puolestaan Thulen kulttuuri eli inuitien esi-isät. Axel Heibergin saari ja pohjoisarktinen alue jäi kuitenkin asumattomaksi niin sanotun pienen jääkauden aikana 500 vuotta sitten.
Ensimmäinen Axel Heibergin saaren löytänyt, tutkinut ja kartoittanut erooppalainen oli norjalainen Otto Sverdrup tutkimusmatkallaan vuosina 1897–1902. Svedrup löysi saaren vuonna 1899 ja hän antoi saarelle sen nimen tutkimusmatkaa rahoittaneen kreivi Axel Heibergin mukaan. Robert Peary väitti löytäneensä saaren hieman Sverdrupia aikaisemmin jo heinäkuussa 1898, mutta nykytutkimuksen perusteella Pearyn tuolloin havaitsema "saari" oli todellisuudessa osa Ellesmerensaaren länsiosaa.
Saarta tutkittiin verrattain vähän, mutta sen merkitys alkoi kasvaa toisen maailmansodan jälkeen turvallisuuspoliittisista syistä. Vuonna 1960 rakennettiin McGillin tutkimusasema, jonka toiminta jatkuu edelleen saaren ainoana tutkimusasemana. Saari on muuten täysin asumaton.