Genya Ravan

Varhaiset vuodet

Genyusha Zelkowitz syntyi juutalaiseen perheeseen toisen maailmansodan aikana. Hänen vanhempansa ja isosiskonsa vietiin natsien pakkotyöleirille, jossa he valmistivat luoteja. Vastasyntynyt Genyusha Zelkowitz oli erossa heistä — hänen äitinsä piilotti hänet pian syntymän jälkeen toiseen perheeseen. Kaksi hänen veljeään, isovanhempansa ja lukuisat sedät ja tädit kuolivat keskitysleireillä.

Hänen vanhempansa pakenivat lopulta natseja. Kuusivuotias Genyusha yhdistyi vanhempiinsa ja heidät siirrettiin venäläiseen siirtolaisleiriin. ”Muistan, että kerrossängyt olivat kuin eläinten karsinoita,” hän sanoi. ”Muistan jonottamisen ruoan saamiseksi ja juoksemisen kuorma-autolle hakemaan kuolleiden kenkiä.”Vuonna 1947 he onnistuivat pakenemaan. ”Muistan, että äidilläni oli käsi suuni päällä, kun ylitettiin yöllä pelto, jossa ruoho oli minua korkeampaa. Matkalla kohti jotakuta naista, joka auttoi meidät junille.” Venäjältä lähdön jälkeen hän muistaa vain lääkitykset, haastattelut ja sen, että tullissa hänen takkinsa vuorista löydettiin 50 dollaria, jotka oli piilotettu sinne. Raha takavarikoitiin. He nousivat laivaan, jonka määränpää oli epäselvä — yksi suunta oli Israeliin (silloiseen Palestiinaan), toinen Yhdysvaltoihin. He pääsivät Yhdysvaltoihin. "Me menetimme kaikki. Minulla ei koskaan ollut tätiä tai setää, minulla oli kaksi veljeä, he kuolivat. En koskaan tavannut isovanhempiani, oli vain minä, siskoni sekä äitini ja isäni. He tulivat suurista perheistä ja näkivät kaikkien kuolevan. Pakenimme Yhdysvaltoihin laivalla. Olimme pakolaisia ja menimme suoraan Ellis Islandille."

The Escorts

Hän löysi teini-ikäisenä rock-musiikin Yhdysvalloissa ja kesällä 1962, hän pyysi saada laulaa The Escorts -yhtyeen kanssa, joka esiintyi Lollipop Loungessa, Brooklynissa, New Yorkissa. Koelaulu yhtyeen kanssa meni niin hienosti, että pian Zelkowitz harjoitteli yhtyeen kanssa vakituisesti ja hänestä tuli samalla yhtyeen basistin Richard Perryn tyttöystävä. Perry oli myöhemmin tunnettu tuottaja, joka työskenteli mm. Ringo Starrin, Carly Simonin, Leo Sayerin ja Pointer Sistersin kanssa. The Escorts äänitti ja julkaisi muutamia singlejä Zelkowitzin kanssa Coral Recordsille vuosina 1962 ja 1963: "Somewhere" / "Submarine Race Watching", "I Can't Be Free" / "One Hand, One Heart" ja "Something Has Changed Him" / "Back Home Again". The Escorts yhtyeen kaupallinen vaikutus jäi kuitenkin hyvin vähäiseksi.

Goldie & the Gingerbreads

Zelkowitz perusti Goldie & the Gingerbreads -yhtyeen, joka oli täysin naisista koostuva rock-yhtye. He kiersivät uransa alussa Chubby Checkerin lämmittely-yhtyeenä tämän Saksan ja Sveitsin kiertueella. Yhtye saavutti runsaasti huomiota niin Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa kuin Euroopassakin – vaikka he eivät koskaan saavuttaneet ansaitsemaansa suurta kansainvälistä hittisingleä.

Vuonna 1964 he julkaisivat ensimmäisen singlensä "Skinny Vinnie" / "Chew Chew Fee Fi Fum" Spokane Recordsilla, jonka levityksestä vastasi Scepter. Myöhemmin samana vuonna heidät palkattiin esiintymään mallin, näyttelijän ja Andy Warholin tähden Jane Holzerin juhliin, joiden vieraiden joukossa olivat myös Rolling Stonesin jäsenet ja Atlantic Recordsin puheenjohtaja Ahmet Ertegun. Yhtye teki vaikutuksen juhlaväkeen, ja Ertegun solmi heidän kanssaan sopimuksen Atlanticin alaisuudessa toimineen Atco-levymerkin kanssa.

Britanniassa he solmivat sopimuksen Decca Recordsin kanssa Rolling Stonesin suosittelemana. Yhtye pakkasi laukkunsa ja lähti valloittamaan Britannian markkinoita. Goldie & The Gingerbreadsin managerina toimi tuolloin Michael Jeffries, joka työskenteli myös The Animalsin kanssa, minkä seurauksena yhtye esiintyi usein The Animalsin lämmittely-yhtyeenä Euroopassa. Myöhemmin Michael Jeffries tuli tunnetuksi myös Jimi Hendrixin managerina. Britanniassa Rolling Stonesin manageri Andrew Loog Oldham kiinnitti huomiota Zelkowitzin lauluun ja ehdotti yhteistyötä. Zelkowitz levytti ensimmäisen Goldie - nimellä tehdyn soolosinglensä "Going Back" / "Headlines" (1966), ja sen tuotti Andrew Loog Oldham.

Goldie & the Gingerbreads menestyivät hyvin Isossa-Britanniassa ja he esiintyivät usein samoilla keikoilla myös Rolling Stonesin, the Kinksin, the Yardbirdsin ja the Holliesin kanssa. Kun viisumiongelmat pakottivat heidät lähtemään Britanniasta, he löysivät töitä Länsi-Saksassa amerikkalaisten sotilastukikohtien klubeilta ja myöhemmin Hampurin Star Clubin päälavalla. Seuraavaksi he löysivät yleisön Ranskasta.

Vuonna 1965 Goldie & the Gingerbreads julkaisivat singlen "That's Why I Love You" / "What Kind of Man Are You", ja pian sen jälkeen Deccan kautta "Can't You Hear My Heartbeat" / "Little Boy". Jälkimmäinen, jonka tuotti Animalsin kosketinsoittaja Alan Price, nousi Britannian singlelistalla sijalle 25, mutta molemmilla puolilla Atlanttia sen nousu pysähtyi, kun Herman's Hermitsin paremmin markkinoitu versio samasta kappaleesta valtasi markkinat. Seuraavaksi julkaistiin useita singlejä kuten "Think About the Good Times" ja "What Kind of Man Are You?" Vaikka he saivat muiden muusikoiden arvostusta, radio- ja televisiokanavat pitivät heitä lähinnä kuriositeettina heidän täysin naispuolisen kokoonpanonsa vuoksi, ja arvostettujen keikkojen saaminen Yhdysvalloissa oli vaikeaa.

Patsy Cole

Zelkowitz julkaisi yllättäen singlen vuonna 1966 salanimellä Patsy Cole. "Se on ihan oma tarinansa", hän kertoi. "Olin Lontoossa sessiossa laulamassa taustoja Dusty Springfieldille. Kun hän lähti, sessio päättyi. Jäin pianon ääreen ja aloin laulaa Baby Washingtonin & the Heartsin vanhaa kappaletta, ja (tuottaja) Chris Blackwell innostui ja sanoi 'laitetaan nauha pyörimään'. Koska olin sopimuksen alainen, minun piti käyttää eri nimeä, ja tuo single nousi Jamaikalla hitiksi ja taisi päästä ykköseksi. Spencer Davis, Georgie Fame -yhtyeen torvisektio ja Stevie Winwood soittivat sillä singlellä, ja käytin nimeä Patsy Cole."

Vuonna 1967, Goldie & The Gingerbreads julkaisivat singlen "Walking in Different Circles" / "Song of the Moon", joka oli kunnianhimoinen sekoitus soulia, psykedeelistä rockia ja tyttöyhtyesoundia – mutta se ei päässyt listoille. Tuolloin yhtyeen kokoonpano alkoi hajota kaupallisen menestyksen puutteen ja Zelkowitzin tiukan johtotyylin vuoksi. Vuonna 1968 yhtye hajosi. Gingerbreadsin jälkeen Zelkowitz perusti Ten Wheel Drive -yhtyeen ja otti käyttöön uuden taiteilijanimensä Genya Ravan.

Ten Wheel Drive

Vuonna 1968, sen jälkeen kun naisten rock-yhtye Goldie and the Gingerbreads hajosi, Genya Ravan etsi uutta yhtyettä, hänestä oli tullut musiikillisesti kunnianhimoinen ja hän halusi mukaan vain sellaisia muusikoita, jotka osasivat lukea nuotteja. Vuonna 1969, hänen johtama Ten Wheel Drive alkoi esiintyä säännöllisesti ja sai osakseen myönteisiä arvioita. Samaan aikaan Polydor Records perusti amerikkalaisen osaston. Sen uusi johtaja, Jerry Schoenbaum, teki sopimuksen Ten Wheel Driven kanssa, ja tuottaja Walter Raimin kanssa yhtye julkaisi ensimmäisen albuminsa Construction #1.

Ten Wheel Driven ensimmäinen suuri esiintyminen oli vuonna 1969 New Yorkin, Fillmore Eastissa. Ravan aiheutti kohua riisumalla läpikuultavan takkinsa ja jatkamalla esiintymistä rinnat paljaana. Vuonna 1970 Ten Wheel Drive julkaisi toisen albuminsa Brief Replies.

Ravanin kunnianhimoisesta suhtautumisesta musiikkiin kuvasti esiintyminen Carnegie Hallissa vuonna 1971, jolloin yhtye esitti rock-ooppera, joka pohjautui Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historiaan. Mukana oli American Symphony Orchestra, sekä kuoro. Samana vuonna ilmestyi myös yhtyeen kolmas albumi Peculiar Friends. Tämän jälkeen Ravan päätti jättää yhtyeen ja aloittaa soolouransa. Tehtyään kolme albumia Polydorille, vuosina 1969–1971, Ravan erosi yhtyeestä ennen heidän viimeistä Capitolille julkaistua levyään vuonna 1973.

Sooloura

Sen jälkeen hän siirtyi soolouralle ja löysi itsensä punk- ja new wave -kentiltä, tehden duettoja muun muassa Lou Reedin ja Ian Hunterin kanssa. Hän solmi levytyssopimuksen Columbian kanssa, mutta Ravan ajautui erimielisyyksiin levy-yhtiön johtajan Clive Davisin kanssa. Hänen ensimmäinen sooloalbuminsa Genya Ravan julkaistiin Columbialla vuonna 1972, ja seuraava albumi They Love Me, They Love Me Not ilmestyi Dunhill-levymerkillä vuonna 1973. Hän käytti jälleen nimeä Goldie Zelkowitz vuonna 1974 ilmestyneellä Goldie Zelkowitz -albumilla, (Janus Records), jonka tuotti Rolling Stones -tuottaja Jimmy Miller.

Hän palasi käyttämään nimeä Genya Ravan, kahdella seuraavalla albumilla, jotka julkaistiin 20th Century Fox Recordsilla: Urban Desire (1978) ja sitä seurannut ...And I Mean It! (1979). Ravan otti uransa omiin käsiinsä ja tuotti omat sooloalbuminsa. "Kirjoitin suurimman osan materiaalista ja sain itse tuottaa ne. Ne olivat myös myyntimenestyksiä minulle." Molemmat albumit saivat myös hyviä arvosteluja, mutta levyjen myynti ei vastannut levy-yhtiön odotuksia. Ravan syytti asiassa levy-yhtiön huonoa markkinointia. Vuonna 1979, hän teki musiikkia myös Walter Hillin ohjaamaan elokuvaan Soturit (The Warriors). Hän työskenteli uudelleen tuottaja Jimmy Millerin kanssa vuonna 1986 julkaisemattomilla Buddy Guyn äänityksillä, joilla soittivat myös Nils Lofgren, sekä Aerosmithin kitaristi Joe Perry.

Tuottajana

Ravan oli yksi ensimmäisistä naisista, joka tuotti merkittäviä miespuolisia artisteja. Tuottajana hän muistetaan erityisesti Dead Boys -yhtyeen Young, Loud and Snotty (1977) ja Ronnie Spectorin Siren (1980) albumeista. Dead Boysin kohdalla Ravan huomasi heidän varusteidensa olevan täynnä hakaristejä. Hän ilmoitti heti, ettei voisi työskennellä heidän kanssaan, elleivät he poistaisi niitä. ”Olen juutalainen, holokaustista selvinnyt,” hän sanoi heille. Yhtye poisti hakaristit. Genya Ravanin tuottamaa Dead Boysin ensimmäistä singleä "Sonic Reducer" pidetään yleisesti yhtenä punk-rockin suurista klassikoista ja se on yksi arvostetuimmista Sire Recordsin julkaisuista.

Ronnie Spectorille hän tuotti Siren-albumin ja ehdotti, että Spector tekisi coverin Ramonesin kappaleesta Here Today, Gone Tomorrow. Aluksi Ronnie Spector suhtautui epäillen, mutta kappaleesta tuli hänen singlensä. Myöhemmin Ramonesin jäsenet kertoivat, että he olivat kirjoittaneet kappaleen juuri Ronnie Spector mielessään. Ravan huomasi riitelevänsä usein levy-yhtiön johtajien kanssa ja vitsaili Ronnie Spectorille, että heidän pitäisi antaa albumin nimeksi "Who Do I F*** to Get Off This Label?"

Ravan uran suurimpia pettymyksiä oli punk-yhtye Miamisin ennenaikainen hajoaminen, sillä Ravan panosti huomattavasti aikaa heidän uransa edistämiseen. Miamsin levytyksiä julkaistiin myöhemmin kokoelmalla We Deliver: The Lost Band of the CBGB Era (1974–1979) vuonna 2016. Ravan tuotti myös Joy Riderin, Long John Baldreyn, Kool & the Gangin ja Tiny Timinkin levyjä. Hänen näkyvyytensä laulajana jäi ajoittain varjoon hänen valtavan tuotantotyönsä vuoksi.

Myöhemmät vuodet

Vuonna 2001 Genya Ravan julkaisi For Fans Only -kokoelman kappaleista, joita oli nauhoitettu vuosien varrella ja joita oli saatavilla vain hänen verkkosivujensa kautta. Hän on toiminut sekä taidemaalarina ja uuden vuosituhannen alussa hän kirjoitti kirjan Lollipop Lounge: Memoirs of a Rock and Roll Refugee elämästään musiikkiteollisuudessa.

Vuonna 2021 Ace Records kokosi lähes kaikki Goldie & the Gingerbreads -yhtyeen levytykset kokoelmaksi Thinking About the Good Times 1964–1966.

Hänen nykyinen päätyönsä on juontaa kahta radio-ohjelmaa SiriusXM:llä: Chicks and Broads (naismuusikoiden musiikkia) ja Goldie’s Garage (julkaisemattomien yhtyeiden musiikkia). Ravan sanoo, että uusi albumikin saattaa vielä syntyä: ”Olen ollut laiska. Mulla on kaikki kappaleet valmiina, mutta tarvitsen ympärilleni taas muusikoita...”

Goldie & the Gingerbreads

• Thinking About the Good Times: Complete Recordings 1964–1966 (2021)

Ten Wheel Drive

• Construction #1 (1969)
• Brief Replies (1970),
• Peculiar Friends (1973)
• Best of Ten Wheel Drive, (1995, Kokoelma)

Soololevyt

• Genya Ravan, (1972)
• They Love Me, They Love Me Not, (1973)
• Goldie Zelkowitz, (1974)
• Urban Desire, (1978)
• ...And I Mean It! (1979)
• For Fans Only! (2003)
• Genya Ravan Live (2006)
• Undercover (2010)
• Cheesecake Girl (2013)
• Icon (2019)
• Genya Live at CBGB (2020)