Ida Gerhardi (2. elokuuta 1862 Hagen - 29. kesäkuuta 1927 Lüdenscheid) oli saksalainen, tyyliltään postimpressionistinen taidemaalari. Gerhardi ei saanut aktiivivuosinaan taidelehdiltä ja kriitikoilta hyviä arvosteluja. Ansaitsemiaan tunnustuksia taiteelleen hän alkoi saada vasta aivan viimeisinä elinvuosinaan.
Ida Gerhardi syntyi lääkäri August Gerhardin tyttäreksi. Isä kuoli yllättäen vuonna 1869. Perheessä oli tuolloin lapset Ida ja Karl August. Äiti Mathilde oli tuolloin viimeisillään raskaana eikä tytär Lilli nähnyt koskaan isäänsä. Taidemaalariksi tulemisesta Gerhardi haaveili jo lapsena.
Gerhardi ryhtyi opiskelemaan taidetta 28-vuotiaana Münchenissä Damenakademiessa, joka oli naisille taideopetusta antanut oppilaitos. Siellä häntä opetti Tina Blau. Opintojaan hän jatkoi tuon ajan Euroopan taidepääkaupungissa Pariisissa. Oppilaitoksena oli yksityinen Académie Colarossi, joka otti myös naisia opiskelemaan toisin kuin valtiolliset oppilaitokset. Tämän lisäksi se salli myös naisten piirtää alastonmallia. Samaan aikaan siellä opiskelivat myös Käthe Kollwitz, Maria Slavona ja Jelka Rosen. Viimeisenä mainitun kanssa syntyi läheisin ystävyyssuhde ja naiset viettivät kesiä yhdessä taiteillen.
Gerhardi oli varma kyvyistään ja lahjoistaan. Siksi hän päätti elättää itsensä ainoastaan maalauksillaan. Hän ryhtyi maalaamaan ulkona julkisilla paikoilla, kuten miestaiteilijatkin. Pariisissa hän ajaa pitkiä matkoja polkupyörällä, mitä Saksassa pidettiin siihen aikaan naisille sopimattomana.
1890- luku oli Gerhardille onnellisen taiteilijaelämän aikaa. Hän viettää aikaa Rosenin ja tämän tulevan aviomiehen, säveltäjä Frederick Deliuksen kanssa maaseutuhuvilassa lähellä Pariisia. Lisäksi hän tekee kolme kuukautta kestäneen maalausmatkan Bretagneeen, jolla on suuri vaikutus hänen taiteeseensa. Värit kirkastuivat ja siveltimen vedot levenivät, impressionistinen tyyli vahvistui. Monet maisemamaalauksia ostavat asiakkaat olisivat halunneet yksityiskohtaisempia maalauksia ja Gerhardi ei saanut kovinkaan montaa työtään myytyä. Pariisissa ollessaan hän viettää iltojaan Café du Dômessa muiden saksankielisten taiteilijoiden kanssa. Hän ihaili suuresti Auguste Rodinia, jonka hän näki kaupungilla liikkuessaan.
Pariisin yöelämä ja puolimaailman elämä baareineen ja ravintoloineen oli Gerhardista kiehtovaa. Sinne hän houkutteli mukaansa myös Käthe Kollwitzin. Gerhardi maalasi yöelämää käsitelleen sarjan maalauksia vuosina 1903- 1906. Asia oudoksutti tuona aikana, sillä aihetta olivat käsitelleet vain miestaiteilijat. Ostajia nämä maalaukset eivät löytäneet ja taiteilija arveli, että yleisö pitää niitä moraalittomina. Nykyään niitä pidetään sekä taiteellisesti että kulttuurihistoriallisesti arvokkaina.
Ranskan taidemaailma oli lopulta Gerhardille pettymys. Se ajoi naiset ja varsinkin itsemäiset naiset, kuten Gerhardin sivuraiteelle. Gerhardi oli korostetun itsenäinen ja sanoi kerran: "Haluan olla ankka. Ankka joka ui yksin". Häntä ei innostanut myöskään kotimaan, Saksan, kulttuuri-ilmapiri. Hän piti sitä konservatiivisena ja jopa taantumuksellisena. Gerhardi maalasi kaupunkinäkymiä ja jälki-impressionistisia maisemia, mutta niille ei juuri ostajia löytynyt. Koko uransa ajan hän maalasi myös omakuvia. Niissä hän esiintyy aina sovinnaisen porvarillisena. Poliittisesti hän oli Saksan kulttuuri-ilmapiirin moittimisestaan huolimatta konservatiivi; hän ei pitänyt sosiaalidemokraateista eikä nousevasta naisliikkeestä.
Toimeentulovaikeuksiensa vuoksi Gerhardi ryhtyi maalaamaan muotokuvia. Hänen malleikseen tulivat muun muassa kapellimestari Arthur Nikisch ja säveltäjä Ferruccio Busoni. Muotokuvia maalatessaan hän tosin tunsi pettävänsä omaa tyyliään ja taiteellisia päämääriään. Muotokuvatilauksetkaan eivät riittäneet kattamaan Gerhardin menoja. Sen vuoksi hän ryhtyi järjestämään taidenäyttelyitä Müncheniin, Berliiniin ja Pariisiin.
Vuonna 1912 Gerhardilla todettiin keuhkosairaus. Hän katsoi viisaammaksi palata Saksaan ja asettui asumaan veljensä luo. Seuraavana vuonna hän Saksassa Reininmaan taideyhdistykseltä ensimmäisen palkinnon. Tunnustusta tulee myös vähän ennen poismenoa: kriitikko Fritz Stahl kirjoittaa Gerhardin vuonna 1925 maalaamasta omakuvasta, että se on "..upean hienovaraisesti maalattu, herkkä ja samalla vahva." Sama kriitikko oli vuonna 1907 Gerhardin Saksan näyttelyn jälkeen arvioinut hänen töitään, että tekijällä on lahjakkuutta, mutta ihmishamot näyttävät "vesiruumiilta":
Gerhardin viimeiset ajat olivat erittäin kivuliaita. Hän kertoi sairaudestaan avoimesti kirjeissään läheisilleen. Gerhardin säilyneet kirjeet antavat paljon tietoa kirjoittajastaan; hänet poliittisista mielipiteistään, taideuran vaikeuksista ja terveydentilasta. Kaikki kirjoitettu rauhalliseen sävyyn.
| Kansainväliset | |
|---|---|
| Kansalliset | |
| Taiteenala | |
| Henkilöt | |
| Muut | |
