Kauluskaija

Kauluskaija
Naaras ja koiras
Uhanalaisuusluokitus
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni:	Aitotumaiset Eucarya
Kunta:	Eläinkunta Animalia
Pääjakso:	Selkäjänteiset Chordata
Alajakso:	Selkärankaiset Vertebrata
Luokka:	Linnut Aves
Lahko:	Papukaijalinnut Psittaciformes
Heimo:	Kaijat Psittaculidae
Suku:	Kaijat Psittacula
Laji:	krameri
Kaksiosainen nimi
Psittacula krameri (Scopoli, 1769)
Kauluskaijan alkuperäinen esiintymisalue
Katso myös
Kauluskaija Wikispeciesissä   Kauluskaija Commonsissa
Infobox OKNimi-testi OKIUCN-testi OK

Kauluskaija (Psittacula krameri) on kaijalaji, joka on myös suosittu lemmikkilintuna. Kauluskaijan entinen virallinen nimi oli aleksanterinkaija. Muita nimityksiä ovat kaulanauhapapukaija, kaulanauhaparakiitti ja sepelpapukaija.

Historia

Isokauluskaijoja pidettiin lemmikkeinä jo Aleksanteri Suuren aikaan (356–322 eaa.). Aleksanteri itse oli ihastunut näihin papukaijoihin ja omisti niitä useampia. Siitä tulee lajin nimitys aleksanterinkaija.

Koko ja ulkonäkö

Kauluskaija on solakka ja pitkäpyrstöinen lintu. Se on väriltään suurimmaksi osaksi vihreä. Niskassa ja selässä on turkoosin vivahteita. Siipien alla on keltaista. Siivet ja pyrstö ovat muuta ruumista tummempia. Koiraan kaulaa kiertää ruusunpunainen, edestä musta rengas, joka ilmestyy sille noin 2–3 vuoden iässä. Naaraalla tätä rengasta ei ole. Nokka on väriltään punainen, jalat ovat harmaat. Poikasen iirikset ovat harmaat ja nokka vaaleamman värinen. Kauluskaija on 40–45 cm pitkä alalajista riippuen (pyrstö on noin puolet pituudesta). Siipikärkiväli noin 35 cm.

Kauluskaija voidaan jakaa neljään alalajiin: afrikankauluskaija (Psittacula krameri krameri), intiankauluskaija (Psittacula krameri manillensis), neumanninkauluskaija (Psittacula krameri borealis) ja abessiniankauluskaija (Psittacula krameri parvirostis)

Levinneisyys

Kauluskaijan alkuperäinen esiintymisalue sijaitsee Afrikan keskiosassa Sahelin alueen eteläpuolella sekä Intian niemimaalla ja Kaakkois-Aasiassa. Karanneet lemmikit ovat muodostaneet elinvoimaisia kaupunkipopulaatioita, Euroopassa muun muassa Isoon-Britanniaan, Belgiaan, Hollantiin, Saksaan, Ranskan Pariisiin ja Espanjan Barcelonaan, Yhdysvalloissa Floridaan, Kaliforniaan ja Havaijille, sekä Aasiassa muun muassa Israeliin, Japaniin ja Teheraniin. Laji on tavattu luonnossa myös Suomessa, mutta havaintojen perusteella vain yksittäisiä karanneita lemmikkilintuja.

Elinympäristö

Kauluskaijan alkuperäistä elinympäristöä ovat trooppiset metsät, lauhkean vyöhykkeen metsät, suot ja mangrovealueet ja asutetut seudut. Karanneista lemmikeistä muodostuneet paikalliset populaatiot elävät pääasiassa kaupunkien puistoissa ja puistokaduilla.

Lisääntyminen

Laji on sukukypsä 2–3-vuotiaana. Pesiminen aloitetaan hyvin varhain, joskus jopa tammikuussa. Naaras munii 3–4 munaa, joita haudotaan 22–26 vrk. Haudonnan aikana koiras syöttää naarasta. Molemmat vanhemmat osallistuvat poikasten hoitoon.

Ravinto

Luonnonvaraiset kauluskaijat syövät hedelmiä, vihanneksia, silmuja, pähkinöitä, siemeniä ja marjoja. Suurina parvina ruokaillessaan ne saattavat aiheuttaa vahinkoa viljelyksille.

Lemmikkinä

Lajin hoito ei eroa juuri lemmikkilintujen perushoidosta. Voidakseen hyvin se tarvitsee omanlajisen tai vähintään samaa sukua olevan lintutoverin, runsaasti tilaa, lajityypillisiä tarpeita tyydyttävän ruokavalion, riittävästi virikkeitä, lintulähtöiset käsittely- ja koulutustavat sekä päivittäistä vapaanaoloa häkistä turvalliseksi tehdyssä sisätilassa.

Kauluskaija on papukaijalajien joukossa harvinaisuus, sillä se ei kuulu mihinkään CITES-liitteeseen: lajilla saa siis käydä kauppaa ja pesittää ilman alkuperätodistusta. Maahantuotaessa sillä on kuitenkin oltava pysyvä tunnistemerkintä ja terveystodistus.

Kauluskaijasta on jalostettu runsaasti värimuunnoksia, ja niistä osaa tavataan myös Suomessa. Näitä ovat esimerkiksi sininen, lutino (keltainen), valkoinen ja harmaa.

Lähteet

• Lemmikkilinnut Kaijuli Ry
• Suomen Papukaijayhdistys
• Kauluskaija Nemo - Psittacula krameri manillensis