Lepra (kreik. lepros ’suomuinen’) eli spitaali tai pitaali (ruots. spitali < lat. hospitale ’hoitolaitos’) on krooninen sairaus, joka aiheuttaa epämuodostumia iholle ja muualle kehoon. Sitä aiheuttava bakteeri on aerobinen, haponkestävä, mykobakteereihin kuuluva sauvabakteeri Mycobacterium leprae. Leprabakteerin löysi norjalainen lääkäri ja tiedemies Gerhard Armauer Hansen vuonna 1873. Tämän takia lepra on saanut tieteelliseksi nimekseen Hansenin tauti.
Historiallisesti lepra tunnettiin rujouttavana ja parantumattomana tautina. Virolainen lääkäri Aleksander Paldrock kokeili 1900-luvun alkupuolella hoidoksi hiilihappolumikäsittelyä.
Nykyään tauti on helposti hoidettavissa monilääkehoidolla, yleensä dapsonin, rifampisiinin ja klofatsimiinin yhdistelmällä. Maailman terveysjärjestö (WHO) on vuodesta 1995 alkaen antanut hoitoon tarvittavia lääkkeitä ilmaiseksi maille, joissa tautia esiintyy endeemisenä.
Taudin aiheuttaa hyvin hitaasti lisääntyvä mykobakteerilaji, joka jakautuu kerran kahdessa viikossa (muut bakteerit voivat jakautua päivittäin tai jopa 20 minuutissa). Se vahingoittaa lähinnä ihoa, hermoja ja limakalvoja. Bakteerin lisääntymistä on tutkittu muun muassa yhdeksänvyövyötiäisillä. Tuberkuloosia aiheuttava Mycobacterium tuberculosis on läheistä sukua bakteerille. Sitä ei ole voitu tutkia soluviljelmillä, koska se on solunsisäinen loinen, jolta puuttuu useita sellaisia geenejä, jotka mahdollistaisivat sen selviytymisen itsenäisesti. Ainutlaatuinen, monimutkainen soluseinämä, joka tekee mykobakteereista vaikeasti voitettavia, on todennäköinen syy myös sen hitaaseen lisääntymiseen.
Lepran tartuntatapa on edelleen epäselvä. Nykyään sen oletetaan useimmiten tarttuvan ihmisestä toiseen pisaratartuntana hengitettäessä. Lepran tarttumiskyky on kuitenkin todettu hyvin heikoksi. Yleisen uskomuksen vastaisesti lepra ei itsessään aiheuta lihan mätänemistä tai raajojen irtoamista, vaan keho pyrkii voittamaan bakteerin, mikä käynnistää tulehdusreaktion, sytokiinien ja makrofagien aktivoitumisen sekä muita mekanismeja. Tämä aiheuttaa kudosten tuhoutumista ja uusiutumista, mikä puolestaan johtaa niiden liikakasvuun ja lopulta irtoamiseen.
Kroonisena tartuntatautina lepra vahingoittaa yleensä ihoa ja ääreishermostoa, mutta se voi ilmetä monin muinkin tavoin. Tautia esiintyy kahdessa muodossa: tuberkuloidina ja lepromaattisena leprana sekä näiden sekamuotona. Tuberkuloidi lepra (kansanomaiselta nimeltään kuiva spitaali) on luonteeltaan vähemmän raju; siinä tyypillisesti esiintyy alkuvaiheessa yksi tai useampia täpliä, jotka ovat muuta ihoa vaaleampia. Lepromaattinen lepra (märkä spitaali) taas aiheuttaa iholle symmetrisiä muutoksia, kyhmyjä, peitteitä ja ohentumia sekä usein vahingoittaa nenän limakalvoa aiheuttaen nenän tukkeutumisen ja verenvuotoa nenästä.
Lepra etenee hyvin hitaasti; lapsena tartunnan saanut voi kehittää oireita vasta aikuisena. Tartunta ei yleensä oleellisesti lyhennä elinikää. Äärimmäisessä muodossa tauti voi lopulta aiheuttaa esimerkiksi tuntoaistin menetyksen tai neliraajahalvauksen.
Perinteisesti on luultu, että ihmisen lisäksi lepra voi tarttua ainoastaan vyötiäisiin. Myöhemmin sitä on kuitenkin havaittu myös mangabiapinoilla, hiirillä (vain jaloissa), kaneilla ja oravilla.
Maailman terveysjärjestön (WHO) tilastojen mukaan 2020-luvun alkupuolella havaitaan vuosittain edelleen 200 000 tapausta.
Vuoden 2023 tietojen mukaan Brasilia, Intia ja Indonesia ilmoittivat yli 10 000 uudesta tapauksesta ja 12 muuta maata (Bangladesh, Kongon demokraattinen tasavalta, Etiopia, Madagaskar, Mosambik, Myanmar, Nepal, Nigeria, Filippiinit, Somalia, Sri Lanka ja Tansania) raportoivat kukin 1000–10 000 uudesta tapauksesta.
Avustusjärjestöjen mukaan maailmassa on arviolta 2–4 miljoonaa lepran vammauttamaa ihmistä. Lisäksi on arvioitu, että jopa kolme miljoonaa potilasta elää ilman diagnoosia.
Suomessa on 1950-luvun jälkeen lepratartunta löydetty vain muutamilta Kaukoidästä tartunnan saaneilta.
Leprabasilli ei ole erittäin tarttuva, ja useimmissa tapauksissa se tarttuu ihmisestä toiseen vasta pitkäaikaisen ja läheisen kontaktin kautta (esimerkiksi perheenjäsenten välillä). Miehillä havaitaan lepraa kaksi kertaa useammin kuin naisilla. Naisilla sairauden kesto ensimmäisten oireiden ja diagnoosin tekemisen välillä on paljon pidempi, lähes kaksinkertainen. Ei ole lääketieteellistä näyttöä siitä, että altitus lepralle tartuttaisi miehiä todennäköisemmin kuin naisia. Joissakin yhteyksissä miehet saattavat kuitenkin olla todennäköisemmin tekemisissä laajemman sosiaalisen verkoston kanssa kotitalouden ulkopuolella, ja heillä on siksi suurempi riski saada lepra. Siitä huolimatta on osoitettu, että lepran sairastumisriski on suurempi usein ja intensiivisesti tapahtuvan kontaktin kautta ryhmissä, kuten kotitalouden sisällä. Yhä useammat tutkimukset yhdistävät tämän eron sosiaaliseen sukupuolten epätasa-arvoon.
Noin 95 prosentilla ihmisistä on lepralle luontaista vastuskykyä, mutta joillakin ihmisillä on geneettinen alttius sairastua tautiin. 2000-luvun alussa todettiin että DNA-alue, joka voi altistaa jotkut ihmiset lepralle, sisältää osan kahdesta geenistä, jotka on yhdistetty Parkinsonin taudin kehittymiseen, mikä viittaa siihen, että näillä kahdella sairaudella saattaa olla yhteys biokemian tasolla.
Lepraa sairastavia on historiallisesti kutsuttu (s)pitaalisiksi. Tämä termi on kuitenkin jäämässä pois käytöstä paitsi tautitapausten harvenemisen myös sanan herättämien kielteisten mielleyhtymien takia. Nykyään lepratyössä toimivat tahot käyttävät yleisesti nimitystä "lepratartunnan saaneet".lähde?
Maailmassa on yhä leprasiirtoloita. Intiassa niitä oli vuonna 2007 yli 700. ja Filippiineillä.lähde?
Länsimaiset humanitaariset ja seurakuntien avustusjärjestöt rahoittavat sairaaaloita, tutkimuskeskuksia eri maissa ja tukevat kyläkehityshankkeitaa, joissa tuetaan lepraan sairastuneita heidän arkisissa tarpeissaan, kehitetään toimeentulomahdollisuuksia ja lisätään tietoa leprasta syrjinnän torjumiseksi. Aiemmin ne lähettivät lepratyöhön avustustarpeita kuten leprasiteitä.
Vuonna 2001 Japanin valtiota vastaan nostettiin syyte maan hallituksen ylläpitämistä leprasiirtoloista. Käsittely johti päätökseen, jonka mukaan hallitus oli kohdellut potilaita väärin. Alueoikeus määräsi valtion maksamaan korvauksia entisille potilaille. Vuonna 2002 käynnistettiin virallinen tutkimus siirtoloista, ja maaliskuussa 2005 hallituksen toiminta tuomittiin jyrkästi: ”Japanin ehdottoman eristämisen politiikalla… ei ollut lainkaan tieteellisiä perusteita.” Aina 1950-luvulle saakka siirtoloiden henkilökunta surmasi monia lepraan sairastuneista lapsista.
Ensimmäinen maininta leprasta Suomessa on vuodelta 1355. Tällöin oli testamentattu summa Turun Pyhän Yrjänän hospitaalille. Suomen tunnetuin leprasiirtola oli Seilin saari Turun saaristossa, Rymättylän ja Nauvon välillä. Siirtola perustettiin sinne 1600-luvulla. Potilaat joutuivat tuomaan saarelle mukanaan ruumisarkun tai puutavaraa arkun rakentamista varten, eikä sieltä ollut paluuta. Leprasairaala suljettiin vuonna 1785, kun viimeinen potilas kuoli.
Suomen viimeinen ja pitkään ainoa leprasairaala toimi Orivedellä vuoteen 1953 saakka.
