Max Ernst

Pariisi

Dada-ryhmä hajosi vuonna 1922 Ernstin muuttaessa Pariisin Montparnasseen. Hänestä tuli kaksi vuotta myöhemmin yksi surrealistien – taiteilijoista ja kirjailijoista koostuvan ryhmän, jonka teokset kumpusivat alitajunnan herättämistä mielikuvista – perustajajäsenistä.

Kannustaakseen alitajunnastaan ​​nousevien kuvien virtaa Ernst alkoi vuonna 1925 hyödyntää frottage-tekniikkaa (ransk. frotter, hieroa) eli jäljennösten tekemistä lyijykynällä hankaamalla esimerkiksi puun syitä, kangasta tai lehtiä ja dekalkomaniaa eli tekniikkaa, jossa maalia siirretään pinnalta toiselle painamalla pinnat vastakkain. Tarkastellessaan näiden menetelmien synnyttämiä sattumanvaraisia ​​kuvioita ja tekstuureja hän antoi vapaan assosiaation johdattaa itseään kohti kuvia, joita hän myöhemmin käytti piirrossarjassa Histoire naturelle ("Luonnollinen historia", 1926) sekä useissa maalauksissa, kuten teoksissa Der grosse Wald ("Suuri metsä", 1927) ja Pyhän Antoniuksen kiusaus (1945). Nämä laajat, suomaiset maisemat juontavat juurensa saksalaisten romantikkojen luontomystiikan perinteeseen.

Vuonna 1926 hän suunnitteli yhdessä espanjalaisen taiteilija Joan Mirón kanssa muotoilua avantgardistisen Ballet russes'n johtaja Sergei Djagileville. Mirón kanssa Ernst kehitti grattage-tekniikan, jolla surrealistit raapivat maalia pois maalauskankaasta.

Vuonna 1926 Ernst herätti huomiota maalauksellaan The Virgin Spanking The Christ Child Before Three Witnessess: André Breton, Paul Éluard and The Painter ("Neitsyt läimäyttelee Kristus-lasta kolmen todistajan: André Bretonin, Paul Éluardin ja Taidemaalarin edessä"). Hän oli Montparnassessa keskeisessä osassa, kun André Breton halusi sulkea Ernstin ystävän, surrealistirunoilija Paul Éluardin taiteilijapiirin ulkopuolelle.

Vuonna 1929 Ernst palasi kollaasitekniikan pariin ja loi teoksen "Nainen, jolla on sata päätä" (La Femme 100 têtes). Se oli hänen ensimmäinen ”kollaasiromaaninsa” – kuvitussarja, joka oli koottu 1800- ja 1900-luvun painotuotteista; kyseisen muodon kehittäjänä pidetään juuri häntä. Pian sen jälkeen hän loi kollaasiromaanit Rêve d'une petite fille qui voulut entrer au carmel) ("Pieni tyttö uneksii nunnaksi vihkimisestä", 1930) ja Une Semaine de bonté ("Viikko hyväntahtoisuutta", 1934).

Vuoden 1934 jälkeen Ernstin toiminta keskittyi yhä enemmän kuvanveistoon, ja vietti aikaa sveitsiläisen kuvanveistäjä Alberto Giacomettin kanssa. Hän käytti tässäkin taidemuodossa improvisoituja tekniikoita aivan kuten maalaustaiteessakin. Esimerkiksi teos Oidipus II (1934) valettiin pinosta epävakaasti tasapainotettuja puuämpäreitä, jolloin lopputuloksena oli hyökkäävän oloinen, fallinen hahmo.

Yhdysvallat

Ernst lähti toista maailmansotaa pakoon Yhdysvaltoihin, minne hän pääsi yhdessä taidemesenaatti ja keräilijä Peggy Guggenheimin kanssa vuonna 1941 yhdysvaltalaisen journalistin Varien Fryn avulla.

Muiden sotaa paenneiden taiteilijoiden ja ystäviensä Marcel Duchampin ja Marc Chagallin ohella Ernst auttoi luomaan abstraktia ekspressionismia. Ernst pysytteli pääosin Yhdysvalloissa, asui New Yorkin Long Islandilla ja vuodesta 1946 lähtien Arizonan Sedonassa. Hän keskittyi veistoksiin, kuten afrikkalaisvaikutteita ilmentävään teokseen Kuningas leikkii kuningattaren kanssa (1944). Hän kirjoitti vuonna 1948 tutkielman ”Beyond Painting”. Julkisuuden myötä hän alkoi menestyä myös taloudellisesti.

Ranska

Vuonna 1953 Ernst ja neljäs aviovaimo, taidemaalari Dorothea Tanning muuttivat pieneen kylään Etelä-Ranskassa, missä he jatkoivat työskentelyä. Pariisin Galeries Nationales du Grand-Palais julkaisi täydellisen katalogin hänen töistä. Hänen työnsä muuttui vähemmän kokeilevaksi: hän käytti paljon aikaa muovailutekniikkansa hiomiseen perinteisillä kuvanveistomateriaaleilla.

Hänelle myönnettiin vuonna 1954 Venetsian biennaalin Grand Prix maalaustaiteesta.