Otto Dix

Otto Dix
Otto Dix vuonna 1955.
Otto Dix vuonna 1955.
Henkilötiedot
Koko nimi Wilhelm Heinrich Otto Dix
Syntynyt2. joulukuuta 1891
Untermhaus (nyk. Gera)
Kuollut25. heinäkuuta 1969 (77 vuotta)
Singen, Länsi-Saksa
Kansalaisuus Saksa
Ammatti taidemaalari, graafikko
Taiteilija
Aktiivisena 1922—1960
Taidesuuntaus ekspressionismi, Dada, uusasiallisuus
Kuuluisimpia töitä Der Krieg etsaus-sarja (1924); Der Schützengraben (1920–1923); Metropolis triptyykki (1928); Der Krieg triptyykki (1929–1932)
Palkinnot
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Otto Dix, synt. Wilhelm Heinrich Otto Dix (2. joulukuuta 1891 Untermhaus, Saksan keisarikunta – 25. heinäkuuta 1969 Singen am Hohentwiel, Länsi-Saksa) oli saksalainen taidemaalari ja graafikko, joka on tunnettu varsinkin sodan kauhujen kuvaajana. Hän on yksi Weimarin tasavallan merkittävimmistä taiteilijoista.

Suku, nuoruus ja koulutus

Rautavalimotyöläinen Ernst Franz Dixin (1862–1942) ja ompelijatar Pauline Louise Amannin (1863–1953) poika Otto Dix varttui työväenluokkaisessa kodissa, jossa oli sosiaalidemokraattisia taipumuksia. Hänen nuorempi sisarensa Hedwig Dix Wolfgang (s. 1898) oli myös taidemaalari. Otto kävi kansakoulua vuosina 1898–1906 ja työskenteli lapsena mallina äitinsä serkulle, taidemaalari Fritz Amannille (1878–1969). Toimittuaan koristemaalarin oppipoikana Carl Senff -yrityksessä Gerassa vuosina 1906–1910 hän opiskeli koriste- ja maisemamaalausta, figuuripiirustusta ja figuratiivista koristemaalausta Dresdenin kuninkaallisessa taideteollisuuskoulussa (Königliche Kunstgewerbeschule in Dresden) elokuuhun 1914 asti muun muassa Richard Guhrin (1873–1956) johdolla. Dresdenin museoissa ja gallerioissa hän tutustui vanhojen mestareiden, Vincent van Goghin ja paikallisten ekspressionistien, erityisesti taiteilijaryhmä Die Brücken teoksiin.

Taiteilija-ura

Aluksi impressionistina toiminut taiteilija kokeili modernin taiteen eri suuntauksia, kunnes löysi purevan omaleimaisen tyylin – painajaismaisen näkemyksen aikansa yhteiskunnallisesta todellisuudesta.

Dix lähti vapaaehtoisena rintamalle heti ensimmäisen maailmansodan alussa vuonna 1914. Dix palveli ensimmäisessä maailmansodassa vuodesta 1915 alkaen etulinjassa ja taisteli länsirintamalla Sommen taistelussa. Vaikka hän oli innokas sotilas, joka sai palveluksestaan vuonna 1916 ​​toisen luokan rautaristin, sodan kokemukset vaikuttivat häneen syvästi. Sodan aikana hän teki yli 300 piirrosta rintamaolosuhteista. Ne olivat pohjana hänen 1920-luvulla tekemilleen maalauksille ja grafiikkatöille, jotka kuvasivat sodan kauhuja hätkähdyttävän groteskilla tavalla.

Hän opiskeli maisterin tutkintoa varten Max Feldbauerin (1869–1948) ja Otto Gussmannin (1869–1926) johdolla Dresdenin valtion taideakatemiassa. Dresdenin kaupungin taidekokoelmien johtaja Paul Ferdinand Schmidt (1878–1955) tuki häntä muun muassa ostamalla hänen vuonna 1914 tekemänsä Nietzsche-rintaveistoksensa, joka on nykyisin kadonnut. Vuonna 1922 Dix muutti Düsseldorfiin, jossa hänestä tuli Heinrich Nauenin (1880–1940) ja Wilhelm Herberholzin (1881–1956) mestariopiskelija Taideakatemiassa. Hän liittyi taiteen mesenaatti ja galleristi Johanna Eyn (1864–1947) ympärille muodostuneeseen taiteilijaryhmään "Das junge Rheinland" (Nuori Reininmaa).

Dix teki sodan alkamisen kymmenvuotispäiväksi Der Krieg ("Sota") -nimisen erittäin realistisen 50-osaisen etsaussarjan vuonna 1924. Hänen suuttumuksensa haavoittuneiden ja vammautuneiden veteraanien kohtelua kohtaan Saksassa heijastuu ekspressionistisissa maalauksissa, kuten vuosina 1920–1923 valmistuneessa suuressa teoksessa Der Schützengraben ("Juoksuhauta"), joka kuvaa mätäneviä ruumiita saksalaisten joukkojen juoksuhaudassa.

Hän kuvaili sotakokemuksiaan ​​näin:

"Näin vuosia jatkuvasti unia, joissa jouduin ryömimään tuhoutuneiden rakennusten halki käytäviä pitkin, joista en päässyt läpi. Raunioita oli unissani aina."

Otto Dix vuonna 1929.

Toimiessaan opettajana Düsseldorfissa noin vuosina 1922–1925 hän loi merkittäviä maalauksia ja piirustuksia, kuten Parittaja ja tyttöjä sekä Kapitalismin kaksi uhria, jossa on kuvattuna groteski prostituoitu ja kasvoiltaan silvottu entinen sotilas. Hänen kuuluisassa vuonna 1928 maalatussa triptyykissään Metropolis asetetaan vastakkain prostituoitujen ympäröimä, raajarikko sotaveteraani Berliinin punaisten lyhtyjen alueella ja varakkaat asiakkaat, jotka tanssivat amerikkalaistyylisessä jazzklubissa.

Vuonna 1925 Dix oli viileällä ja tarkalla piirustustyylillään keskeinen hahmo Mannheimin taidemuseon uusasiallisen taiteen näyttelyssä. Hänen lukuisat muotokuvansa kuvaavat aikakauden avainhenkilöitä, kuten tanssija Anita Berberiä (1899–1928), toimittaja Sylvia von Hardenia (1894–1963), taidekauppias ja taiteenkerääjä Alfred Flechtheimia (1878–1937) ja kirjailija, taidekriitikko Theodor Däubleria (1876–1934).

Vuodesta 1927 lähtien Otto Dix toimi professorina Dresdenin taideakatemiassa sekä Preussin taideakatemian jäsenenä vuodesta 1931 alkaen. Hän menetti työnsä Adolf Hitlerin valtaannousun jälkeen vuonna 1933 uusien vallanpitäjien leimattua hänet ”rappiotaiteilijaksi”. Perusteena oli, että hän oli maalauksillaan syyllistynyt ”saksalaisen kansan moraalisen tunnon loukkaamiseen ja sen taisteluhengen murentamiseen”.

Sotaan liittyvien aiheiden lisäksi Dix kuvasi sodanjälkeisen Saksan sosiaalisia ongelmia: sotainvalideja, kerjäläisiä, rikollisia ja prostituoituja. Hän ei ollut poliittisesti aktiivinen, vaan piti itseään puolueettomana vallitsevien olosuhteiden kuvaajana. Tyylillisesti Dix aloitti ekspressionistina ja dadaistina, mutta kehittyi myöhemmin saksalaisen taidesuuntauksen uusasiallisuuden tyypilliseksi edustajaksi. Hänen teoksiaan oli esillä tärkeissä kansainvälisissä näyttelyissä, kuten Dresdenin kansainvälisessä taidenäyttelyssä (1926), Carnegie-instituutissa Pittsburghissa (1927), New Yorkin Modernin taiteen museossa (1931) sekä 16. ja 17. Venetsian biennaalissa (1928 ja 1930).

Dixin järkyttävät sotakuvaukset olivat jyrkässä ristiriidassa vuonna 1933 valtaan nousseen Adolf Hitlerin militaristisen arvomaailman kanssa. Vuoteen 1934 mennessä Dixiltä oli kielletty maalaaminen Saksassa, ja vuonna 1936 hän muutti Sveitsiin, missä hän rajoitti aihepiirinsä lupauksensa mukaisesti harmittomiin maisemiin.

Kaksi Otto Dixin maalausta Rappiotaiteen näyttelyn luettelossa vuonna 1937–1938. Ylempänä Kriegskrüppel ("Sotainvalidit") 1920 ja alla Der Schützengraben ("Juoksuhauta") 1920–1923.

Dixin maalauksista 260 takavarikoitiin ja noin 20 niistä oli esillä vuosina 1937–1938 pidetyssä Rappiotaiteen kiertonäyttelyissä eri puolilla Saksaa ja Itävaltaa. Osa Dixin sodanvastaisista maalauksista määrättiin tuhottavaksi. Yksi vedos hänen etsaus-sarjastaan Der Krieg, Radierungen ("Sota", etsauksia) vuodelta 1924 poltettiin todennäköisesti noin 5 000 muun muitten taiteilijoiden taideteosten ohella Berliinin paloaseman pihalla maaliskuussa 1939. Kadonnutta maalausta Der Schützengraben ("Juoksuhauta", 1920–1923) luultiin myös poltetuksi. Uusien tietojen mukaan maalaus oli olemassa vielä vuonna 1940, jolloin se myytiin taidekauppiaalle.

Vuonna 1938 hän osallistui Lontoossa New Burlington Galleryn järjestämään näyttelyyn vastalauseena natsien ”rappiotaiteen” näyttelylle, jossa oli ollut esillä myös hänen teoksiaan. Dix vangittiin vuonna 1939 syytettynä osallisuudesta Adolf Hitleriä vastaan ​​suunnattuun Georg Elserin organisoimaan salaliittoon, mutta vuonna 1945 hänet värvättiin 53-vuotiaana kotirintaman Volkssturm puolustusjoukkoihin. Ranskalaiset joukot ottivat hänet vangiksi mutta vapauttivat hänet helmikuussa 1946. Toisen maailmansodan jälkeen Dix suuntautui uskonnolliseen mystiikkaan, mistä esimerkkeinä ovat teokset Saul ja Daavid (1945) ja Ristiinnaulitseminen (1946).

Otto Dix palasi pysyvästi kotimaahansa vasta rauhan tultua. Hän asui vuoteen 1966 asti Dresdenissä. Toisen maailmansodan jälkeen Dix sai tunnustusta sekä Länsi- että Itä-Saksassa, mutta ei pystynyt enää saavuttamaan taiteessaan sotaa edeltävää menestystä.

Suhteet, avioliitto ja lapset

Otto Dix meni naimisiin vuonna 1923 kulta- ja hopeaseppä Martha Lindnerin (1895–1985) kanssa. Heille syntyi kolme lasta: kirjailija ja taidemaalari Nelly Dix (1923–1955); entisöijä Ursus Dix (1927–2002) ja kultaseppä Jan Dix (1928–2019).

Otto Dixillä oli vuodesta 1927 lähtien suhde Käthe Königin (1902–1981) kanssa. Heille syntyi vuonna 1939 tytär, kultaseppä Katharina König.

Lähteet

  1. ↑ Otto Dix Britannica.com. Viitattu 30.10.2022. (englanniksi)
  2. 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 Otto Dix | Expressionist, Weimar Republic, War Paintings | Britannica www.britannica.com. 21.7.2026. Viitattu 31.8.2026. (englanniksi)
  3. 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 Deutsche Biographie: Dix, Otto - Deutsche Biographie www.deutsche-biographie.de. Bayerische Staatsbibliothek. Viitattu 1.9.2026. (saksaksi)
  4. 1 2 3 4 5 6 Otto Dix - Biography Kallir Research Institute. Viitattu 31.8.2026. (englanniksi)
  5. 1 2 3 4 Otavan Iso tietosanakirja, osa 2, palsta 496. Helsinki: Otava, 1962.
  6. 1 2 3 4 5 Tate: Five things to know: Otto Dix Tate. Viitattu 31.8.2026. (englanniksi)
  7. 1 2 Otto Dix Holocaust Encyclopedia. Viitattu 1.9.2026. (englanniksi)
  8. 1 2 Gallery finds art by Nazi-branded "degenerate" Dix TODAY.com. 31.8.2011. Viitattu 1.9.2026. (englanniksi)
  9. ↑ Tate: Lost Art: Otto Dix Tate. Viitattu 1.9.2026. (englanniksi)

Aiheesta muualla