Rappiotaide

Leimaaminen ja puhdistukset

»Kärsivällisyytemme kaikkien niiden kanssa, jotka eivät ole pystyneet käymään yksiin kanssamme on lopussa. … tarvitsisin useita tavarajunia puhdistaaksemme galleriamme tästä roskasta. … Tämä tulee tapahtumaan pian.»

Adolf Ziegler, 1937

Reichskulturkammerin (Valtakunnankulttuurikamarin kuvataideosaston) johtaja

Kansallissosialistinen saksalaisen taiteen liitto perustettiin vuonna 1927. Organisaation tarkoituksena oli pysäyttää ”taiteen korruptio” ja tiedottaa kansalle rodun ja taiteen yhteyksistä. Vuoteen 1933 mennessä sanoja ”juutalainen”, ”rappiollinen” ja ”bolševikki” käytettiin kuvaamaan lähes kaikkea nykytaidetta.

Vuonna 1928 arkkitehti ja natsiaktivisti Paul Schultz-Naumburg julkaisi teoksensa Kunst und Rasse (Taide ja rotu), jossa hän tiivisti sen maailmankatsomuksen, joka oli natsien ”rappiotaidetta” vastaan ​​suunnatun kampanjan taustalla.

Vuoden 1937 alussa julkaistiin erittäin konservatiivisen taidekriitikko Wolfgang Willrichin (1897–1948) teos Säuberung des Kunsttempels. Eine kunstpolitische Kampfschrift zur Gesundung deutscher Kunst im Geiste nordischer Art ("Taidetemppelien puhdistus – taidepoliittinen taistelukirjoitus saksalaisen taiteen tervehdyttämiseksi pohjoismaisen hengen mukaisesti"). Tämän teoksen luettuaan siitä inspiroitunut propagandaministeri Joseph Goebbels ryhtyi järjestämään ”rappiotaiteen” (Entartete Kunst) keskeistä näyttelyä. Hän antoi Preussin kuvataideakatemian ja Valtakunnankulttuurikamarin kuvataideosaston johtaja Adolf Zieglerille tehtäväksi näyttelyn toteuttamisen. Ziegler kokosi viisimiehisen toimikunnan, johon kuuluivat mm. taidehistorioitsija, kreivi Klaus von Baudissin (1891–1961), taidemaalari ja taidekriitikko Wolfgang Willrich, propagandakuvittaja Hans Schweitzer (1901–1980) sekä taideteoreetikko Robert Scholz ja kirjailija Walter Hansen. Nähtävästi myös Joseph Goebbels osallistui toimintaan.

Heinäkuun 1937 alkupuolella 30 museosta valittiin noin 1 100 taideteosta, jotka määrättiin toimitettaviksi Müncheniin. Vain kymmenen päivän aikana komissio kävi läpi 32 kokoelmaa 23 kaupungissa valitakseen taideteoksia, joiden katsottiin uhkaavan natsien pyrkimystä luoda uutta järjestystä. Näyttelyyn tulevista noin 600 työstä Ziegler valitsi itse maalaukset ja hänen varajohtajansa, valtakunnan kuvanveistäjä Arno Breker valitsi veistokset.

Entartete "Kunst" (Rappio "taiteen") -näyttely avattiin 19. heinäkuuta 1937 vain kolmessa viikossa tehtynä Münchenissä pienessä improvisoidussa galleriatilassa Arkeologian instituutin Hofgartenissa sijaitsevassa pylväskäytävässä. Siitä tehtiin kiertonäyttely, joka oli esillä marraskuusta 1937 lähtien yhdessätoista kaupungissa Saksassa (Berliini, Dresden, Leipzig, Düsseldorf, Frankfurt) ja Saksan valtakuntaan juuri liitetyssä Itävallassa Wienissä ja Salzburgissa vuoden 1938 aikana. Näyttelyyn oli pääsy kielletty alaikäisiltä. Näyttely palasi Müncheniin vuonna 1941.

Näyttelyssä oli esillä töitä Paul Kleeltä, Oskar Kokoschkalta, László Moholy-Nagylta, Piet Mondrianilta, Marc Chagallilta, Wassily Kandinskyltä, Pablo Picassolta sekä aikansa kuuluisilta ja arvostetuilta saksalaisilta taiteilijoilta kuten Max Beckmann, Erich Heickel, Emil Nolde, Georg Grosz, Ernst Ludwig Kirchner, Otto Dix, Ernst Barlach sekä Franz Marc. Viimeksi mainitun teos poistettiin ensimmäisen Münchenin näyttelyn jälkeen ensimmäisen maailmansodan sotaveteraanien vaatimuksesta, koska Marc oli ansioitunut Verdunin taistelussa vuonna 1916 kaatunut sankarivainaja.

Natsit väittivät, että ”rappiotaide” oli juutalaisten ja bolševikkien tuotosta, vaikka näyttelyssä esillä olleista 112 taiteilijasta vain kuusi oli todellisuudessa juutalaisia. Teokset jaettiin eri huoneisiin kategorioittain: jumalanpilkka taide, juutalaisten tai kommunististen taiteilijoiden teokset, saksalaisia ​​sotilaita arvosteleva taide, saksalaisten naisten kunniaa loukkaava taide sekä taidetta Saksassa opettaneiden professorien taide. Yhdessä huoneessa oli täysin abstrakteja maalauksia, ja se oli nimetty ”hulluuden huoneeksi”. Taiteilijoiden teoksia asetettiin näytteille psykoottisten potilaiden maalausten rinnalle, ja lehdistö pilkkasi niitä rajusti. Useimpiin teoksiin oli liitetty teksti: ”Maksettu saksalaisten työssäkäyvien ihmisten verorahoilla.” (“Bezahlt von der steuergroschen des arbeitenden deutschen volkes”).

Teokset oli laitettu esille huonosti ja niitä ympäröivät seinille kirjoitetut iskulauseet pilkkasivat taideteoksia "hulluiksi hinnalla millä hyvänsä" ja "kuinka sairaat mielet näkivät luonnon". Seinillä oli myös lainauksia Hitleriltä ja Goebbelsilta. Monet teokset jätettiin jopa kehystämättömiksi ja väärin nimetyiksi. Näyttelyissä kävi yhteensä 2–3 miljoonaa kävijää.

Sitä vastoin aivan lähellä järjestettyä, 18. heinäkuuta 1937 avattua Suurta saksalaisen taiteen näyttelyä (Große Deutsche Kunstausstellung) markkinoitiin voimakkaasti, ja se pidettiin Münchenissä tilavassa uudessa Haus der Deutschen Kunstissa. Silti se houkutteli alle 500 000 kävijää.

Nykytaiteen teosten keräämistä jatkettiin. Kesän 1937 loppuun mennessä Saksan museoista ja yksityiskokoelmista oli takavarikoitu 16 000 teosta. Komissio, johon oli sittemmin liittynyt lisää jäseniä, vieraili yli sadassa museossa 74 kaupungissa ja takavarikoi noin 16 000 taideteosta. On myös tietoja siitä, että kevääseen 1938 mennessä oli pakkolunastettu yhteensä 20 000 teosta, myös yksityiskokoelmista, koska uusi laki ei velvoittanut korvaamaan niitä omistajilleen.

Propagandaministeri Joseph Goebbels kirjoitti päiväkirjaansa: ”Toivomme että saisimme tästä roskasta edes vähän rahaa.” Teoksista 700 kappaletta myytiin ulkomaiden museoihin ja keräilijöille. Teoksia myytiin myös natsihallinnon luottamien taidekauppiaiden välityksellä, tai niitä voitiin vaihtaa sellaisiin rodullisesti hyväksyttäviin taideteoksiin, joita oli esillä saksalaisen taiteen näyttelyssä.

Fischer Galleria Sveitsissä huutokauppasi 30. kesäkuuta 1939 Luzernissä Grand Hotellissa yhdellä kertaa 126 Picasson, Braquen, Chagallin, Gauguinin, Van Goghin, Paul Kleen, Henri Matisse, Amedeo Modiglianin ja Piet Mondrianin töitä sekä Otto Dixin, Ernst Ludwig Kirchnerin, Oskar Kokoschkan, Franz Marcin, Max Pechsteinin ja Emil Nolden teoksia Rappiotaiteen näyttelystä. Natsit tuhosivat sen, mikä ei mennyt kaupaksi. He polttivat 5 000 teosta Berliinin paloaseman pihalla 20. maaliskuuta 1939. Puhdistuskampanja loppui heinäkuussa 1941.

Valtion viholliset

Saksalaiset avantgardetaiteilijat leimattiin sekä valtion vihollisiksi että uhkaksi Saksan kansakunnalle. Monet pakenivat maasta ja menettivät maineensa sekä luotettavuutensa. Max Beckmann pakeni Amsterdamiin näyttelyn avajaispäivänä. Max Ernst emigroitui vuonna 1941 Ranskasta Yhdysvaltoihin taidemesenaatti Peggy Guggenheimin auttamana. Ernst Ludwig Kirchner teki itsemurhan Sveitsissä vuonna 1938. Paul Klee asui vuosia pakolaisena Sveitsissä, mutta ei saanut maan kansalaisuutta, koska oli leimattu ”rappiotaiteilijaksi”. Itävaltalaisen taidemaalari Oskar Kokoschkan teokset poistettiin saksalaisista laitoksista, ja hän joutui vuonna 1938 pakenemaan Saksasta Lontooseen.

Lähes 400 kuvanveistäjä Ernst Barlachin veistosta poistettiin saksalaisista museoista, ja hän nimesi vuonna 1937 tehdyn veistoksensa Das Schlimme Jahr (”Kauhea vuosi”) suorana vastauksena Hitlerin ”rappiotaiteen” näyttelylle.

Natsiviranomaiset, jotka tarkkailivat kulttuuria ja taiteita, estivät taiteilijoita, kuten Emil Noldea hankkimasta maalausmateriaaleja. Ne, jotka jäivät Saksaan, joutuivat virkakieltoon ja Gestapon yllätystarkastusten kohteiksi taatakseen sen, että eivät rikkoneet kieltoa taiteen tekemisestä. Ne juutalaista alkuperää olevat, jotka eivät paenneet Saksasta ajoissa, lähetettiin keskitysleireille.