Persoona on kieliopin kategoria, joka perustuu vuorovaikutustilanteen eri rooleihin (puhuja, puhuteltava, muut osapuolet).
Suomessa ja monissa muissa kielissä persoonajärjestelmän katsotaan perustuvan kolmijakoon: 1. persoona (’minä’, ’me’) viittaa puhujaan (ja hänen viiteryhmäänsä), 2. persoona (’sinä’, ’te’) puhuteltavaan (ja hänen viiteryhmäänsä) ja 3. persoona (’hän’, ’he’) muihin. Lisäksi kielissä saattaa olla persoonakategorioita, jotka voivat viitata useampiin vuorovaikutustilanteen rooleihin. Esimerkiksi suomen kielen passiivi viittaa usein muihin kuin puhetilanteen läsnäolijoihin, mutta sillä voidaan joskus viitata myös puhujaan tai kuulijaan.
Euroopan ulkopuolelta tunnetaan useita kieliä (esimerkiksi mandariinikiina, malagassi, indonesia, maori, evenki ja plains-cree), joissa monikon ensimmäistä persoonaa (’me’) vastaa kaksi erillistä kategoriaa tai ilmausta: inklusiivinen (’minä ja sinä (ja joku muu)’) ja eksklusiivinen (’minä ja joku muu, mutta et sinä’).
Persoonan ilmaukset kielessä liittyvät usein myös muihin merkityspiirteisiin ja kategorioihin. Monissa kielissä persoonan ilmaukset ilmaisevat samalla lukua (esimerkiksi yksikköä tai monikkoa) ja sukua (esimerkiksi mies- tai naissukupuolta). Lisäksi persoonan merkintä saattaa kietoutua yhteen esimerkiksi sijan, määräisyyden, aikamuodon, aspektin tai kiellon kanssa; esimerkiksi australialaisessa wororan kielessä on erillinen sarja persoonapronomineja, joita käytetään kielteisissä lauseissa. Persoonan merkitsimillä voidaan monissa kielissä ilmaista puhetilanteen henkilöiden välisiä esimerkiksi ikä-, sukulaisuus- tai arvostussuhteita.
Persoonaa voidaan merkitä sekä itsenäisillä sanoilla (persoonapronomineilla, kuten suomen minä, sinä, hän, me, te, he), kliittistyneillä (toisen sanan kanssa yhteen sulautuneilla) pronomineilla että taivutusmuodoilla tai -affikseilla (esimerkiksi persoonapäätteillä). Joskus jokin persoonakategoria voi jäädä merkitsemättä; esimerkiksi imperatiivin (käskymuodon) toinen persoona jää useissa kielissä vaille ilmipantua persoonan merkintää.
Monissa kielissä verbeillä on persoonan mukaan taipuvat muodot. Usein persoonataivutuksella merkitään verbin subjektipersoonaa (minä tee-n, sinä tee-t jne.). On myös monia kieliä, joissa verbin taivutusmuodot voivat ilmaista subjektin lisäksi objektin (patientin) persoonaa (suomalais-ugrilaisten kielten tutkimuksessa tämä tunnetaan objektikonjugaationa). Tällainen järjestelmä toimii suomen sukukielistä mordvalaiskielissä, ugrilaisissa kielissä (unkari, hanti, mansi) ja samojedikielissä. Objektikonjugaatio voi ilmaista vain tiettyjä subjekti- ja objektipersoonien yhdistelmiä (esimerkiksi unkarissa on erityinen taivutuspääte -lak/-lek, joka ilmaisee yksikön 1. persoonan subjektin ja 2. persoonan objektin yhdistelmää, esim. szeret-lek ’minä rakastan sinua’) tai periaatteessa kaikkia mahdollisia yhdistelmiä (ersämordvan pala-tan ’minä suutelen sinua’, pala-tadiź ’me suutelemme sinua / he suutelevat sinua’, pala-sak ’sinä suutelet häntä’ jne.).
Persoona voidaan joissakin kielissä merkitä myös substantiiveihin. Useimmissa uralilaisissa kielissä tunnetaan ns. possessiivisuffiksit, joilla, kuten nimitys osoittaa, merkitään omistajan persoonaa (esim. suomen autoni, autosi, automme) mutta myös esimerkiksi infiniittisten verbinmuotojen subjektia (esim. suomen tietääkseni, tullessanne).