Tizzano Val Parma

Tarut

Nimen ympärille on syntynyt joitakin kansantarinoita, joille ei ole asiakirjoissa tukea. Historioitsija Bonaventura Angelin mukaan linna olisi rakennettu vanhan tornin raunioille, jonka eräs Titus oli pystyttänyt "Julius Caesarin ja Pompeiuksen aikaan", kuten linnan erään salin seinään suurin kirjaimin kirjoitettujen latinankielisten säkeiden kerrottiin todistavan; tämä Titus olisi ollut roomalainen sotapäällikkö Titus Cornelius Balbus, joka olisi vuonna 71 eaa. perustanut seudulle kolme linnoitettua kylää ja antanut kullekin osan nimestään: Tizzano, Corniglio ja Ballone. Paikallisen perimätiedon toisen muunnelman mukaan Titus oli roomalainen sotilas, joka palveluksensa päätyttyä sai muutaman iugerumin maata sen tien varrelta, jota legioonat olivat kulkeneet sodassa liguureja vastaan, ja rakensi sinne maatilansa.

Yhtä perusteeton on oletus, että nimi liittyisi hehkuvan kekäleen (tizzone) väitettyyn löytymiseen linnaa rakennettaessa; tähän taruun viittaa kunnan vaakuna.

Kylien nimet

Myös monet muut kunnan paikannimet ovat latinalaista alkuperää: Isola sanasta insula ("erillinen talo, erillinen tila"), Carobbio sanasta quadrubium ("neljän tien risteys"), Musiara sanasta mus ("hiiri"), Lagrimone ilmauksesta ager montium ("pelto vuorten välissä"), Caio sanasta callis ("kapea, vaikeakulkuinen polku"), Rusino sanasta rus ("maaseutu, tila") ja Selvapiana ilmauksesta silva plana ("tasainen metsä"); pääkylän lähellä sijaitsevan Vertaran nimeä on verrattu hedelmien kypsymistä suojelleen Vertumnus-jumalan nimeen (Vertumni ara, "Vertumnuksen alttari"). Parma-joen kahlaamon luona sijaitsevalle Siolalle (aiemmin Ciola tai Sciola) on esitetty kaksi selitystä: se voisi olla peräisin sanasta sellula, kantotuoli, jolla matkalaiset kannettiin kahlaamon yli (tästä myös Antesica, ante sellula, "kahlaamon edessä"), tai sanasta cellula luostarin sellin tai luostarille kuuluneen tilan merkityksessä.

Esihistoria ja roomalaisaika

Alueella asuttiin jo pronssikaudella, minkä osoittavat löydöt pääkylästä, Femminatichesta (Albazzanon lähellä), Monteremosta ja Ca' Bottazzosta (Moragnanon lähellä). Kaksi Monteremosta löydettyä rautakautista etruskien saviastian palaa viittaa siihen, että paikka sijaitsi Lupazzanoon vievän tien varrella, joka ylitti Parmossan kahlaamon kautta.

Antiikin aikana Parman Apenniinit kuuluivat liguurien alueeseen, jonka Rooma alisti pitkän sotien sarjan jälkeen (238-155 eaa.); vuosina 180 ja 179 eaa. noin 47 000 liguuria siirrettiin Samniumiin. Paikallisen historiankirjoituksen mukaan alueen kautta kulki niin sanottu "sadan mailin tie", joka mainitaan Itinerarium Antonini -teoksessa; se nousi Parmasta Parman laaksoa pitkin, ylitti Monte Caion ja laskeutui Enzan laaksoon ylittääkseen Apenniinit Lagastrellon solassa. Koska roomalaisen sillan jäänteitä ei ole löydetty, oletetaan, että Parma ylitettiin kahlaamossa Antesican ja Siolan välillä. 25 roomalaisen mailin päähän Parmasta, nykyisen Piantalfumon tienoille, sijoitetaan statio eli mansio. Tasavallan ja keisariajan välillä Albazzanon lähelle syntyi pieni asutus; muita roomalaislöytöjä ei tunneta, osin siksi, ettei kohdennettuja tutkimuksia ole tehty.

Varhaiskeskiaika

700- ja 800-luvuilla Ciolan paikka, nykyinen Siola Capoponten lähellä, oli järjestetty curtis-kartanoksi ja kuului Reggio Emilian San Tommason luostarille. Eräässä luettelossa mainitaan kylvö (40 moggiaa viljaa), työkalut, karja, 36 maaorjaa sekä kymmenen alaistilaa, jotka toimittivat viljaa, lampaita, kanoja, munia, päivätöitä ja yksitoista amforaa viiniä.

Tizzanon kylä syntyi varhaiskeskiajalla. Paikannimi mainitaan ensimmäisen kerran maaliskuussa 991 asiakirjassa, jolla rajakreivi Adalbert Atton tytär ja rajakreivi Maginfredin puoliso Prangarda myi talonsa ja tiluksensa Tizzanossa neljästäkymmenestä hopeanaulasta Borgo San Donninon (nykyisen Fidenzan) seurakuntakirkon diakoni Rambaldolle. 22. elokuuta 1004 langobardi Guido, edesmenneen Adamon poika, "de loco qui dicitur Antisica", lahjoitti tulevalle morsiamelleen Richildalle kolme tilaa, joihin kuului kaksitoista iugerumia viinitarhaa ja peltoa sekä kuusi iugerumia metsää Cattabianossa, Cisilianossa ja Tizzanossa. Samoina vuosikymmeninä asiakirjoissa mainitaan myös Carobbio (912), Isola (Insula Vallis Parmae, 10. lokakuuta 999) ja Casola (Casule, 1000), kun taas Albazzanon mainitsevaa vuoden 880 asiakirjaa pidetään väärennöksenä. Vuonna 1016 Parman San Giovanni Evangelistan benediktiineille kuulunut Ciolan Santa Caterinan kappeli mainitaan Antesican Everardon testamentissa; Everardo kuului erääseen Atto-suvun haaraan.

Asutus sijaitsi San Pietron pieven (emäseurakunnan kirkon) luona. Kirkko rakennettiin lähes varmasti 900-luvun tienoilla ja rakennettiin uudelleen 1000-luvun lopun ja 1100-luvun alun välillä kolmilaivaiseksi ja apsidein varustetuksi. Kirkko mainitaan ensimmäisen kerran 11. kesäkuuta 1005 Parman piispa Sigifredo II:n asiakirjassa Ordo Archipresbiterorum Plebium; piispan samana päivänä laatiman lahjakirjan todistajien joukossa on "Bonizo archipresbiter Sancti Petri de Ticiano". Kirkon suurta, vuodelta 1272 olevaa kelloa pidetään hiippakunnan vanhimpana. Vuoden 1230 Rotulus decimarum -luettelossa kirkon alaisuuteen kuuluivat Sant'Andrea di Cerreton, San Genesio di Albazzanon, San Maurizio di Carobbion ja San Giorgio di Fontanafreddan kirkot.

Linna ja Terzit

900- tai 1000-luvulla kylän eteläpuolelle rakennettiin linna, joka valvoi Parman laaksoa ja suolatietä; se on dokumentoitu 1000-luvulta alkaen. Epävarmojen tietojen mukaan lääni kuului 1200-luvun alussa Giberto III da Correggiolle; vuonna 1247 keisari Fredrik II antoi sen da Cornazzanon suvulle, Terzien esi-isille. Vuonna 1309 eri kylien asukkaat laativat Tizzanon säännöt, joita läänitysherra ei ollut heille määrännyt.

Vuonna 1364 veljekset Niccolò Terzi vanhempi ja Giberto vannoivat uskollisuutta Bernabò Viscontille Tizzanon ja Belvederen (nykyisen Rocca di Rusinon) linnoista. Vuonna 1386 Gian Galeazzo Visconti vahvisti läänin Niccolòlle ja tämän perillisille ja myönsi Tizzanolle laajempia vapauksia; 19. elokuuta 1387 kuningas Venceslaus Luxemburgilainen korotti Nürnbergissä sinetöidyllä asiakirjalla Tizzanon kreivikunnaksi. Tällöin esiintyy ensimmäisen kerran nimi Reno paikasta, jota siihen asti oli kutsuttu Vaccarizzaksi. Niccolò kuoli Bergamossa tammikuussa 1398, ja hänen jälkeensä jäivät pojat Ottobuono, Giacomo ja Giovanni; Viscontien palveluksessa ollut kondottieeri Ottobuono rakennutti tai rakennutti uudelleen Belvederen linnan vuosina 1395-1405. Vuodelta 1372 on ensimmäinen tieto Albazzanon San Genesion markkinoista, jotka pidettiin elokuussa ja jotka oli vapautettu kaikista maksuista viiniveroa lukuun ottamatta.

Kun Muzio Attendolo Sforza oli 27. toukokuuta 1409 surmannut Ottobuonon väijytyksessä Valverdessa Rubieran lähellä, Fieschin suku valtasi linnan; Parma siirtyi Esten suvulle, joka oli saapunut kaupunkiin 25. toukokuuta. Vuoden 1415 suolaverotuksessa (estimo del sale) Tizzanon lääni vapautettiin suolaverosta kiitokseksi sen tuesta Esteille, lukuun ottamatta Albazzanon, Anzollan, Isolan ja Pietan kyliä. Ottobuonon poika Niccolò, jota kutsuttiin "Soturiksi", sai myöhemmin takaisin Tizzanon kreivin arvonimen ja piti sen Viscontien vallan loppuun asti, jolloin Parma siirtyi Francesco Sforzalle ja Terzit pakenivat Gonzagojen luo Mantovaan.

Pallaviceneista Farneseihin

Sforza läänitti alueen Pietro Ghirasio (tai Girasio) da Contranolle, jota kutsuttiin nimellä Fiasco. Vuonna 1478 hänen poikansa Agolante myi läänin markiisi Gianfrancesco Pallavicinolle sillä aikaa, kun hänen veljensä Anfitrione oli Milanossa puolustautumassa herttuan esittämää syytöstä vastaan; Anfitrione yritti myöhemmin turhaan saada läänin takaisin. 7. huhtikuuta 1495 Ludovico il Moro vahvisti läänityksen Pallavicinolle. 1400-luvun lopulla kylä rakennettiin uudelleen etelämmäksi linnan kukkulalle, ja Madonna del Santo Rosarion kappeli rakennettiin; jo 1. elokuuta 1476 linnaan oli perustettu pyhien Bartolomeuksen ja Yrjön kappeli.

Testamentillaan 29. marraskuuta 1497 Gianfrancesco jakoi omaisuutensa poikiensa kesken, sitoi sen avioliitossa syntyneeseen miespuoliseen sukuhaaraan ja jätti vanhimmalle pojalleen Gasparelle Tizzanon ja Ballonen läänin "kylineen, tiluksineen, myllyineen, niittyineen, laitumineen, kalastusoikeuksineen, majataloineen, tulleineen, erilaisine maksuineen, vuokrineen ja tuloineen". Kun Gaspare kuoli vuonna 1518 ilman perillisiä, alkoi pitkä riita: toisella puolella olivat Rolando Pallavicinon (kuoli 1529) tyttäret Barbara ja Teodora sekä Barbaran puoliso Ludovico Rangoni; toisella Bernardino Pallavicinon pojat, jotka vuonna 1530 vaativat linnoja testamentin määräyksen perusteella, sekä Polidoron tytär Livia ja tämän puoliso Gregorio Casali, joiden oikeudet siirtyivät myöhemmin Novellaran Gonzagoille. Linnan miehittivät ensin Parman joukot ja sitten Pier Luigi Farnesen joukot, ja lääni takavarikoitiin; takavarikon aikana podestàn tilalla toimi herttuan kamarin nimittämä komissaari.

Vuoden 1551 Parman sodassa linnassa oli ranskalainen varuskunta; 7. syyskuuta Ferrante Gonzagan keisarilliset joukot pommittivat linnaa, ranskalaiset hylkäsivät sen yöllä, ja kylä ryöstettiin. Herttua Ottavio Farnese kumosi takavarikon 22. huhtikuuta 1569 ja päätti riidan ostamalla läänin osuudet eri perillisiltä: Michele Casalilta 4. toukokuuta 1571, kreivi Giulio Rangonilta 12. marraskuuta 1571 sekä Camillo ja Alfonso Gonzagalta 12. kesäkuuta 1572. Ottavion vuonna 1581 aloittamassa armeijan uudelleenjärjestelyssä Tizzanosta tuli yhden herttuakunnan kymmenestä jalkaväen terzosta päämaja.

Talous ja yhteiskunta uuden ajan alussa

Vuonna 1571 läänin tulot olivat 3458 liiraa. Tärkeimmät erät olivat kylien maksu (576 liiraa, suurin Ballonesta ja pienin Isolasta), viini-, liha-, kauttakulku- ja vaakamaksut sekä San Genesion markkinoiden maksut, seitsemän suuren tilan vuokra sekä Maseren, Groppon ja Pietan herraskaisten myllyjen vuokra, joka maksettiin vehnänä; linnassa asunut podestà sai 120 liiraa vuodessa. Alamaiset olivat velvollisia käyttämään herraskaisia myllyjä ja kunnostamaan myllykanavia korvauksetta. Vuonna 1573 seitsemän tilan vuokraa jatkettiin seitsemällä vuodella; 30. toukokuuta 1582 ne myytiin yhdessä muiden maiden kanssa.

Vuoden 1581 laskennassa läänissä oli 2628 asukasta (alle seitsemänvuotiaita lapsia lukuun ottamatta) 549 perheessä sekä 1845 nautaa ja 4394 lammasta ja vuohta. Talous perustui viljaan, kastanjoihin, viiniin ja hamppuun sekä karjanhoitoon; eräs 1500-luvun komissaari kuvasi seutua "suloiseksi ja hedelmälliseksi, täynnä viinitarhoja, jotka tuottavat erinomaisia viinejä" ja sen asukkaita "rikkaiksi ja kauppaa käyviksi, erityisesti karjalla ja hamppukankaalla". Kausittainen siirtolaisuus oli yleistä: 16-60-vuotiaat miehet lähtivät kylvöjen jälkeen Maremmaan ja Korsikalle ja palasivat pääsiäisen jälkeen; vuonna 1545 kylien väestöstä lähti 20-30 prosenttia, Carobbiosta puolet.

Doriat, Liberati ja Venturat

Vuonna 1650 herttua Ranuccio II Farnese myi läänin genovalaiselle markiisi Domenico Dorialle. 1700-luvun alussa Doriat rakennuttivat Capoponten ja Casolan Archetton myllyt korvaamaan Maseren myllyn, jota Parman tulva oli vaurioittanut. Markiisi Agostino Doria nimitti 1. marraskuuta 1756 laaditulla testamentillaan perijäkseen tyttärensä Maria Maddalenan; lääni annettiin hänelle myötäjäisiksi 2. maaliskuuta 1763, ja hänen puolisonsa kreivi Luigi Onofrio Liberati sai vuonna 1764 Tizzanon markiisikunnan läänityksenä. 16. toukokuuta 1775 Marsilio Ventura, herttua Francesco Farnesen entinen henkilääkäri ja Espanjan hovin ylilääkäri, ja hänen poikansa Troilo saivat vaihtaa Neviano Arduinin lääninsä Tizzanoon. Haltuunottoasiakirjassa kuvataan linna, jossa oli nelikerroksinen torni, vankiloita, kunnan kello, kappeli, kaivo, leivinuuni, talleja, viljavarastoja ja laskusilta; yksikään läänitysherra ei ollut koskaan asunut siellä, vaan se oli podestàn asuinpaikka. Troilo Ventura (1741-1814), herttua Ferdinand Bourbonin ensimmäinen ministeri 1787-1788, oli viimeinen läänitysherra: Napoleonin kesäkuussa 1805 antamat asetukset lakkauttivat läänit 1. tammikuuta 1806 alkaen.

Uudempi aika

Läänin lakkauttamisen jälkeen Tizzanosta tuli kunnan keskus, ja kuntaan liitettiin myös lakkautetun Belvederen läänin alue lukuun ottamatta Lalattaa, Magrettoa, Pignonea, Sansollaa ja Vezzanoa; vuonna 1832 kuntaan kuului kaksikymmentä kylää: Albazzano, Anzola, Capriglio, Carobbio, Carpaneto, Casola, Cozzo, Costa, Groppizioso, Gubinaria, Isola, Madurera, Moragnano, Musiara Inferiore, Musiara Superiore, Pietta, Reno, Rusino, Sternoldo ja Treviglio. Kun herraskaisten myllyjen monopoli päättyi vuonna 1805, syntyi uusia myllyjä; 1800-luvun jälkipuoliskolla toiminnassa oli yli tusina. Venturojen omaisuus siirtyi vuonna 1816 Angelo Pettorelli Lalattalle, joka myi sen; linnan osti Palanzanosta kotoisin ollut Castiglionin suku. 9. huhtikuuta 1855 Monte Caiolta lähtenyt maanvyöry tuhosi Carobbiossa 47 rakennusta, ja 300 ihmistä jäi kodittomaksi.

Vuonna 1901 kirjailija Hilaire Belloc kuvasi jalkamatkallaan Roomaan kylää "kokonaan muurien ympäröimäksi, kirkko ja linna keskellä" ja aukiota täynnä markkinoille tuotua karjaa. Vuonna 1903 rakennettiin vesijohto, jota syötti Fontana Gelatan lähde. Vuonna 1913 kuvanveistäjä Ettore Ximenes osti linnan muuttaakseen sen arkkitehti Cusanin suunnitelman mukaan kesäasunnokseen; työt keskeytyivät ensimmäisen maailmansodan vuoksi ja jäivät kesken omistajan kuoltua. 7. syyskuuta 1920 Lunigianan ja Garfagnanan maanjäristys teki Capriglion ja Cerreton kirkot käyttökelvottomiksi. Vuonna 1917 perustettiin Moragnanon maalaiskassa ja vuonna 1919 Piccolo Credito Agricolo Tizzanese senaattori Giuseppe Michelin aloitteesta; niiden kirjat todistavat lainoista niille, jotka joka syksy lähtivät siirtotöihin Ranskaan, Pohjois-Afrikkaan ja Korsikalle. Vuonna 1928 aukiolle vuonna 1791 uudelleen rakennetusta Rukousnauhan kappelista tuli seurakuntakirkko, ja seuraavana vuonna arkkipappi siirsi istuimensa sinne vanhasta kirkosta. 1930-luvulla kunnantalo muutti uuteen rakennukseen; vuosina 1938-1939 valmistui tie Schiaan, jossa pidettiin ensimmäiset murtomaahiihtokilpailut.

Toisen maailmansodan aikana Tizzano oli yksi ulkomaisten juutalaispakolaisten "vapaan internoinnin" paikoista, ja sinne majoitettiin kahdeksantoista juutalaista Balkanilta; joulukuun alussa 1943 heistä yhdeksän pidätettiin ja kuljetettiin Auschwitziin yhdessä neljän Renon kylään tulleen italialaisen juutalaisen kanssa.

1900-luvun jälkipuoliskolla Tizzanosta tuli vuoristolomakohde, jossa on loma-asuntoja ja majoituspaikkoja, ja Monte Caiolle syntyi Schian hiihtokeskus. Useimmat myllyt lopettivat toimintansa sodanjälkeisten vuosien ja 1970-luvun välillä; 1990-luvulla käytöstä poistettu Groppon mylly on kunnostettu alkuperäisine laitteineen.

Vaakuna

Vaakunaselitys: Sinisellä pohjalla luonnonvärinen oikea käsi, joka tulee vasemmasta reunasta ja pitelee hopeista, punaisin liekein palavaa kekälettä. Kunnan ulkoiset koristeet. Kekäle (tizzone) viittaa kunnan nimeen ja paikalliseen taruun, jonka mukaan linnan perustuksista olisi rakennustöiden aikana löytynyt hehkuva kekäle. Kunnan viiri (gonfalone) on valkoinen kangas.

Kunniamerkit

5. lokakuuta 1994 Tizzano Val Parman kunta sai sotilasansioiden pronssimitalin väestönsä uhrauksista ja osallistumisesta partisaanitaisteluun toisen maailmansodan aikana.

Kirkot

San Pietron kirkko

Monte Rotondon huipulle lähes varmasti 900-luvun tienoilla rakennettu kirkko mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1005. 1000- ja 1100-lukujen välillä se rakennettiin uudelleen romaaniseen tyyliin kolmilaivaiseksi basilikaksi, ehkä kreivitär Matilda Canossalaisen toimeksiannosta, ja vuonna 1485 sen sisätilat koristeltiin freskoin. 1400-luvun lopulla sivuapsidit purettiin ja lisättiin eteishalli; 1700-luvun jälkipuoliskolla kirkko muutettiin uusklassiseen tyyliin. Vuosina 1957-1964 se korjattiin perusteellisesti: lähes kaikki 1700-luvun lisäykset poistettiin, ja 1400-luvun freskojen jäänteet siirrettiin Madonna del Santo Rosarion kappeliin; vuosina 2010-2012 kirkko restauroitiin ja sen rakenteita vahvistettiin. Kivikirkossa on kolme laivaa, kussakin kolme sivukappelia, ja epätavallinen julkisivu, jonka edessä on kellotorni (clocher-porche); sen edessä on puolestaan korkea harjakattoinen eteishalli. Kirkon sivuilla on säilynyt jälkiä alkuperäisestä rakennuksesta, kuten pieniä pyörökaari-ikkunoita, osia kaarifriisistä ja sivuportaalin veistetty arkivoltti. Sisällä laivoja, joita kattavat avoimet puiset kattoristikot, erottavat kaaret, jotka lepäävät tukevien, karkeasti veistetyin kuutiokapiteelein varustettujen pylväiden varassa; rapatussa kuorissa on 1700-luvulta peräisin oleva tynnyriholvi. Kirkon esineistöön kuuluvat alttaritaulu ja 1700-luvun kulkuekatos.

Madonna del Santo Rosarion kappeli

Uuteen Tizzanon kylään 1500-luvun alussa rakennetun kappelin rakensi uudelleen vuonna 1791 Rukousnauhan veljeskunta, ja seuraavina vuosina siihen lisättiin kellotorni; vuoden 2008 maanjäristyksen vaurioiden jälkeen kappeli restauroitiin kokonaan vuosina 2010-2012. Yksilaivaisessa rakennuksessa on yksinkertainen suorakaiteen muotoinen kivijulkisivu ja sen vieressä tukeva nelikerroksinen kellotorni. Kolmeen holvattuun osaan jaetussa salissa on viisi 1400-luvun lopun irrotettua freskoa San Pietron kirkosta; kuorissa on monumentaalinen uusklassinen alttarilaite ja nykyaikainen Rukousnauhan Madonna ja Lapsi -patsas.

San Genesion kirkko, Albazzano

Ensimmäisen kerran vuonna 1230 mainittu alkuperäinen kappeli tuhoutui vuonna 1500 yhdessä Albazzanon kylän kanssa maanvyöryssä. Ylemmäs uudelleen rakennetusta kirkosta tuli itsenäinen seurakunta vuonna 1564; sitä laajennettiin 1600-luvun puolivälin tienoilla, ja 1700-luvun lopulla se sai kellotornin ja uuden uusklassisen julkisivun. Sisätilat uudistettiin ja koristeltiin 1800-luvun jälkipuoliskolla, ja vuonna 1950 kirkko restauroitiin kokonaan. Yksilaivaisessa, kaksi sivukappelia käsittävässä rakennuksessa on päätyjulkisivu, jossa on neljä lisenaa ja kolmiopäätykolmio. Empire-tyylisin stukkokoristein koristellussa salissa on Walter Madoin vuonna 1970 maalaama Pietà-fresko; kuorissa ja kappeleissa on muita arvokkaita teoksia.

Santi Giovanni Battista e Maurizion kirkko, Anzolla

Ensimmäisen kerran vuonna 1230 mainittu Anzollan kappeli yhdistettiin vuonna 1367 Antognolan kappeliin; vuonna 1564 siitä tuli itsenäinen seurakunta, ja 1600- ja 1700-lukujen välillä se rakennettiin kokonaan uudelleen barokkityyliin; sisätilat uudistettiin vuonna 1829. Yksilaivaisessa rakennuksessa on kummallakin puolella yksi kappeli ja rapattu julkisivu, jossa on tukevat pilasterit ja pieni päätykolmio. Laivassa, jossa on tynnyriholvi, on maalattu puinen barokkialttari ja viisitoista pientä maalausta vuodelta 1664.

San Michelen kirkko, Capriglio

Ensimmäisen kerran vuonna 1230 mainitusta Capriglion kappelista tuli itsenäinen seurakunta vuonna 1564, mutta seurakunta siirrettiin vuonna 1612 Casagalvanan vanhaan kappeliin. Vuonna 1622 uudelleen rakennettu Casagalvanan kirkko sortui vuoden 1920 maanjäristyksessä; vuosina 1930-1935 Caprigliossa rakennettiin uusi uusromaaninen kirkko, ja kellotorni lisättiin vuonna 2002. Yksilaivaisessa rakennuksessa on kummallakin puolella yksi kappeli ja kokonaan kivellä verhoiltu päätyjulkisivu, jossa on portaali ja kolme syvää pyörökaari-ikkunaa. Tynnyriholvatussa salissa on vuodelta 1520 oleva öljymaalaus Madonna kirkkaudessa Lapsen, enkelien sekä pyhien Mikaelin, Rocchuksen ja Sebastianin kanssa, joka on luettu Michelangelo Anselmin tekemäksi.

San Maurizion kirkko, Carobbio

Ensimmäisen kerran vuonna 1230 mainittu Carobbion alkuperäinen kappeli yhdistettiin vuonna 1564 Casolan Santa Giustinan kirkon kanssa yhdeksi seurakunnaksi, ja vuonna 1621 siitä tuli täysin itsenäinen. 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä uudelleen rakennettu kirkko tuhoutui maanvyöryssä vuonna 1855, ja se rakennettiin kokonaan uudelleen uusklassiseen tyyliin vuosina 1861-1866; kellotorni lisättiin vuonna 1924, ja kirkko restauroitiin vuonna 1964. Yksilaivaisessa rakennuksessa on kolme kappelia vasemmalla puolella ja neljän doorilaisen lisenan jäsentämä julkisivu päätykolmioineen; lisenoin ja kaarin jäsennellyssä salissa on joitakin arvokkaita teoksia.

Sant'Andrea Apostolon kirkko, Carpaneto

Ensimmäisen kerran vuonna 1230 Cerreton paikalla mainitusta alkuperäisestä kappelista tuli itsenäinen seurakunta vuonna 1564. 1700-luvun alussa uudelleen rakennettu kirkko tuhoutui voimakkaassa maanjäristyksessä vuonna 1920; se rakennettiin uudelleen Carpanetoon vuosina 1926-1928, ja kellotorni lisättiin vuonna 1962. Yksilaivaisessa kirkossa on kummallakin puolella yksi kappeli ja symmetrinen, kaksikerroksinen kivinen päätyjulkisivu, jonka kruunaa kolmiopäätykolmio. Lisenoin jäsennelty sali päättyy apsidilliseen kuoriin, ja siinä on joitakin vanhasta kirkosta peräisin olevia arvokkaita teoksia.

Santa Giustinan kirkko, Casola

Ensimmäisen kerran vuonna 1230 mainittu Casolan alkuperäinen kappeli yhdistettiin vuonna 1564 Carobbion San Maurizion kirkon kanssa yhdeksi seurakunnaksi, ja vuonna 1621 siitä tuli täysin itsenäinen. 1600-luvun puolivälin jälkeen hylätyn kappelin tilalle rakennettiin vuosina 1660-1661 uusi barokkikirkko. Yksilaivaisessa rakennuksessa on kummallakin puolella yksi kappeli ja rapattu, uusgoottilaistyylinen päätyjulkisivu; ristiholvein katettu sali on koristeltu doorilaisin lisenoin, ja siinä on joitakin arvokkaita teoksia.

Assunzione di Maria Verginen kirkko, Isola

Ensimmäisen kerran vuonna 1015 mainittu Isolan alkuperäinen kappeli rapistui 1400-luvulla; myöhemmin se korjattiin, ja vuonna 1583 siitä tuli itsenäinen seurakunta. Vuonna 1930 uudelleen rakennettu kirkko kunnostettiin kokonaan vuosina 2018-2023. Pienessä yksilaivaisessa rakennuksessa on yksinkertainen päätyjulkisivu, jonka keskellä on kellopääty.

Santa Giulianan kirkko, Lagrimone

Alun perin tallina käytetyn Lagrimonen rakennuksen lahjoitti vuonna 1964 Demetrio Scaccaglia, ja se muutettiin kirkoksi vuosina 1970-1972; sisätilojen uudistusten (1984-1986) jälkeen tehtiin kattotöitä vuosina 1996-2001 ja pääjulkisivun töitä vuonna 2016. Yksilaivaisessa rakennuksessa on kivellä verhoiltu päätyjulkisivu, jonka keskellä on kahden pilarin varassa oleva katos. Avoimen puisen kattoristikon kattamaan saliin tulee valoa suurista sivuikkunoista; hieman koholla olevaa kuoria ympäröi osittain apsidia jäljittelevä puoliympyrän muotoinen muuri, ja sen keskellä on vuonna 1986 lisätty terrakottainen pääalttari.

Santa Giulianan kirkko, Moragnano

Todennäköisesti 800- tai 900-luvulla rakennettu, mutta vasta vuonna 1230 mainittu pieni, puoliympyrän muotoisella apsidilla varustettu Moragnanon kappeli laajennettiin romaaniseen tyyliin vuonna 1340. Vuonna 1564 siitä tuli itsenäinen seurakunta; 1500-luvulla se sai eteishallin ja 1600-luvulla barokkisen sisustuksen. Toisessa maailmansodassa vaurioitunut kirkko kunnostettiin sen jälkeen; sali uudistettiin vuosina 1970-1980, ja kirkko restauroitiin kokonaan vuosina 2007-2009. Yksilaivainen rakennus, jossa on kaksi kappelia oikealla ja yksi vasemmalla, on ulkoa verhottu epäsäännöllisillä hiekkakivilohkareilla; kahdessa vanhassa portaalissa on reliefein koristellut lunetit. 1100-luvulta peräisin oleva apsidi on koristeltu konsolien varassa olevalla kaarifriisillä, ja sen molemmilla puolilla on noin 2000 piirrosta, jotka on raaputettu seiniin 1100- ja 1600-lukujen välillä. Rapatussa, stukkokoristeisessa sisätilassa on joitakin arvokkaita teoksia, muun muassa Pietro Melchiorre Ferrarin 1600-luvulla maalaama öljymaalaus.

San Giorgion kirkko, Musiara Inferiore

Ensimmäisen kerran vuonna 1230 mainitusta Fontanafreddan alkuperäisestä kappelista tuli seurakunta vuonna 1564, ja vuonna 1613 se erotettiin Musiara Superioren San Roccon kappelista. 1600-luvun lopulla huonokuntoisena hylätty kirkko rakennettiin myöhemmin uudelleen Musiara Inferioreen barokkityyliin. Yksilaivaisessa rakennuksessa on kummallakin puolella yksi kappeli ja yksinkertainen, kokonaan kivellä verhoiltu suorakaiteen muotoinen julkisivu; rapattu, tynnyriholvattu sali on jaettu kolmeen osaan lisenoilla, jotka ovat kiertävän reunalistan alla.

San Roccon kirkko, Musiara Superiore

Ensimmäisen kerran vuonna 1491 mainitusta Musiara Superioren kappelista, joka oli pitkään yhdistetty Musiara Inferioren San Giorgion kirkkoon, tuli itsenäinen seurakunta vuonna 1613 kyläläisten pyynnöstä. Yksilaivaisessa rakennuksessa on yksi kappeli vasemmalla ja kokonaan kivellä verhoiltu päätyjulkisivu, jonka keskellä on pieni katos; oikealla kohoaa uusgoottilainen kellotorni. Rapattu sali avautuu kuoriin, jossa on Giovanni Tebaldin 1800-luvulla maalaama alttaritaulu.

San Lorenzon kirkko, Pratolungo

Ensimmäisen kerran vuonna 1230 mainittu Madureran pieni alkuperäinen kappeli oli vuoteen 1354 asti yhdistetty Moragnanon Santa Giulianan kappeliin. 1500-luvun alkupuoliskolla uudelleen rakennetusta kirkosta tuli itsenäinen seurakunta vuonna 1646; pahoin rapistuneena se hylättiin vuonna 1925, ja sen tilalle rakennettiin uusi uusromaaninen kirkko läheiseen Pratolungoon. Kuorin alueen maaperän painumisen jälkeen kirkko kunnostettiin noin vuonna 1950 ja uudelleen vuonna 1985, kun katto oli sortunut runsaan lumen painosta. Yksilaivaisessa rakennuksessa on rapattu, porrastettu julkisivu, jossa on päätykolmio portaalin yläpuolella ja ylhäällä suuri sokea kolmoisikkuna.

San Nicolòn kirkko, Reno

Ensimmäisen kerran vuonna 1230 mainittu Renon alkuperäinen kappeli, josta tuli itsenäinen seurakunta vuonna 1564, tuhoutui maanvyöryssä noin vuonna 1765. Uusklassinen kirkko rakennettiin uudelleen Reno di Sopraan vuosina 1768-1773; sen julkisivu restauroitiin vuonna 1909 ja uudelleen noin vuonna 1960. Yksilaivaisessa rakennuksessa on kummallakin puolella kaksi kappelia ja rapattu, porrastettu julkisivu, jossa on neljä lisenaa kolmiopäätykolmion alla; lisenoin jäsennellyssä salissa on joitakin arvokkaita maalauksia.

Beata Vergine della Neven kirkko, Rusino

Rusinon barokkikirkko, joka rakennettiin 1500-luvulla kappeliksi, tuli seurakuntakirkoksi vuonna 1692. Liittoutuneiden pommitukset vaurioittivat sitä toisessa maailmansodassa, ja sodan jälkeen se rakennettiin uudelleen alkuperäiseen asuunsa; kirkko on ulkoa verhottu kivellä, ja sen kuorin tynnyriholvissa on freskoja.

San Maurizion kappeli, Antognola

Ensimmäisen kerran vuonna 1230 mainittu Antognolan kappeli yhdistettiin vuonna 1367 Anzollan kappeliin; vuonna 1564 siitä tuli Anzollan kirkon sivukirkko, ja vuonna 1680 se rakennettiin uudelleen barokkityyliin. Pienessä yksilaivaisessa rakennuksessa on kivellä verhoiltu julkisivu kahden lisenan välissä ja katkaistu, kaareva päätykolmio; tasakattoinen laiva päättyy tynnyriholvattuun kuoriin.

San Bartolomeon kappeli, Groppizioso

Groppiziosoon noin vuonna 1660 Anzollan kirkkoherra Bartolomeo Dannin aloitteesta rakennettu barokkikappeli tuhoutui maanvyöryssä 1800-luvun lopulla ja rakennettiin myöhemmin uudelleen; vuodesta 1947 se on ollut Capriglion kirkon sivukirkko, ja se restauroitiin kokonaan 2000-luvun alussa. Pienessä yksilaivaisessa rakennuksessa on kivinen päätyjulkisivu, jonka keskellä on kellopääty.

San Michelen kappeli, Pietta

Ensimmäisen kerran vuonna 1230 mainittu Pietan alkuperäinen kappeli oli vuosina 1299-1564 yhdistetty Vezzanon kappeliin, minkä jälkeen siitä tuli Vezzanon seurakuntakirkon sivukirkko. Kun maanjäristys oli vuonna 1898 tuhonnut kappelin kokonaan, se rakennettiin uudelleen vuonna 1904 uusromaaniseen tyyliin; vuoden 1983 maanjäristyksen vaurioiden jälkeen se kunnostettiin. Vuonna 2014 kappeli julistettiin maanvyöryn vuoksi käyttökelvottomaksi; se restauroitiin ja avattiin uudelleen jumalanpalveluksille vuonna 2018. Pienessä yksilaivaisessa rakennuksessa on yksinkertainen kivinen päätyjulkisivu; salia kattaa rapattu tynnyriholvi.

Linnoitukset

Linna

Todennäköisesti 900- tai 1000-luvulla rakennettu linna kuului 1200-luvun alussa ehkä Giberto III da Correggiolle. Vuonna 1364 se annettiin yhdessä Rocca di Belvederen kanssa veljeksille Niccolò Terzi vanhemmalle ja Gibertolle, ja Ottobuono Terzin murhan jälkeen vuonna 1409 Fieschit valtasivat sen. Myöhemmin Filippo Maria Visconti antoi sen Niccolò Terzille, "Soturille"; vuonna 1449 Francesco Sforza takavarikoi sen ja läänitti sen Pietro Ghirasio da Contranolle. 1400-luvun lopulla se myytiin Gianfrancesco Pallavicinolle, ja 1500-luvulla sen hankki herttua Ottavio Farnese. Vuoden 1551 Parman sodassa Ferrante Gonzagan tykit vaurioittivat sitä pahoin; vuonna 1650 se annettiin Domenico Dorialle ja viimeisen jälkeläisen Maria Maddalenan kuoltua 1700-luvun lopulla Troilo Venturalle, kunnes feodaaliset oikeudet lakkautettiin vuonna 1806. Myöhemmin linnan hankki Castiglionin suku, ja se sortui suurelta osin maanjäristyksessä vuonna 1834. Vuonna 1913 sen osti Ettore Ximenes, joka aikoi restauroida sen arkkitehti Lamberto Cusanin suunnitelman mukaan; ensimmäisen maailmansodan puhkeamisen vuoksi siitä ei tullut mitään. Vuonna 1930 täysin hylätty ja raunioitunut linna siirtyi vuonna 1961 Tizzano Val Parman kunnalle; vuonna 2002 se restauroitiin osittain, ja vuodesta 2014 sitä on käytetty esitysten ja kulttuuritapahtumien paikkana. Kokonaan kivestä rakennetusta linnasta ovat säilyneet ympärysmuurit, tornin tynkä ja pohjakerroksen tynnyriholvattu huone; katoton yläkerros on saavutettavissa kulkusiltoja pitkin.

Torre dei Cadonici, Lagrimone

Keskiajalla rakennetun ja Morello da Belvederelle kuuluneen Lagrimonen tornin sytytti tuleen vuonna 1509 Jacopo di Maso. Myöhemmin uudelleen rakennettua tornia muutettiin useaan kertaan; sen hankki Basettin suku, ja noin vuonna 1903 se uudistettiin perusteellisesti julkisivua myöten. Tällöin siihen tehtiin useita aukkoja, muun muassa pohjakerrokseen näyteikkuna kauppaa varten; kauppatila toimi myöhemmin varastona. Kivellä verhoiltu puolustusrakennus seisoo korkean, viistetyn sokkelin päällä. Pääjulkisivun keskellä, leveän varastoaukon yläpuolella, on suuri parvekeovi pienine parvekkeineen; sitä kehystää vanha, veistetystä hiekkakivestä tehty pyörökaariportaali, joka on peräisin Moragnanon bastiasta (linnoituksesta). Yläkerrassa avautuu kolmella pikkupylväällä jaettu ikkuna rustikoidun kaaren alla; sen esikuvana on Vairon Palazzo Basettin ikkuna.

San Genesion markkinat, Albazzano

Albazzanon vuotuiset markkinat 24. ja 25. elokuuta, jotka mainitaan jo vuonna 1309 ja jotka on omistettu pyhälle Genesiukselle ja karjalle, sääteli 1400-luvun lopulla Tizzanon kreivi Gianfrancesco Pallavicino; vaikka piispa Alessandro Sforza di Santa Fioran johtaman synodin asiakirjat kielsivät ne vuonna 1564, markkinoita pidettiin edelleen, ja ne houkuttelivat kävijöitä myös naapurivaltioista. 1900-luvun alussa markkinat siirrettiin Madonen paikalta Chiastrellaan, mutta ne palasivat myöhemmin alkuperäiselle paikalleen; muutaman vuoden tauon jälkeen ne elvytettiin vuodesta 1989 alkaen musiikin, leikkien ja paikallisten tuotteiden maistiaisten kera.

San Matteon juhla, Monte Caio

Apostoli Matteukselle omistettu perinteinen loppukesän juhla pidetään joka vuosi 21. syyskuuta San Matteon erakkomajalla, joka sijaitsee Monte Caion metsissä 1344 metrin korkeudessa ja jonne pääsee Schiasta useita polkuja pitkin. Palanzanon kunnan alueella sijaitseva rakennus, joka tunnettiin keskiajalla nimellä Monastero de Caliis, mainitaan ensimmäisen kerran vuoden 1015 asiakirjassa ja uudelleen Parman hiippakunnan vuoden 1230 Capitulum seu Rotulus Decimarum -luettelossa San Giovanni Evangelistan luostarin omistusten joukossa, vaikka se sijaitsi Tizzanon seurakunnan alueella. Juhla, johon kuuluvat messu ja paikallisista tuotteista valmistettu ateria, houkuttelee kävijöitä naapurikunnista.

Kirjallisuutta

• Ireneo Affò: Storia della città di Parma. (Osa I) Parma: Stamperia Carmignani, 1792. (italiaksi)
• Bonaventura Angeli: La historia della città di Parma, et la descrittione del fiume Parma. Parma: Erasmo Viotto, 1591. (italiaksi)
• Ugo Bragazzi (toim.): Tizzano e il suo territorio dal XV al XX secolo. Tizzano Val Parma. Määritä julkaisija! (italiaksi)
• Guglielmo Capacchi: Castelli parmigiani. Parma: Artegrafica Silva, 1979. (italiaksi)
• Guglielmo Capacchi: Dizionario Italiano-Parmigiano. (Osa II (M-Z)) Parma: Artegrafica Silva, 1993. ISBN 978-8877650481 (italiaksi)
• Giorgio Chittolini: Infeudazioni e politica feudale nel ducato visconteo-sforzesco. (Quaderni storici) Milano: il Mulino, 1972. (italiaksi)
• Giuseppe Cirillo, Giovanni Godi: Guida artistica del Parmense. (Osa II) Parma: Artegrafica Silva, 1986. (italiaksi)
• Paolo Cont: I Terzi di Parma, Sissa e Fermo. 2. painos painos. Parma: Deputazione di Storia Patria per le Province Parmensi, 2019. ISBN 978-88-941135-5-6 (italiaksi)
• Italo Dall'Aglio: La Diocesi di Parma. (Osat I-II) Parma: Scuola Tipografica Benedettina, 1966. (italiaksi)
• Enrico Dall'Olio: Itinerari turistici della provincia di Parma. (Osa I) Parma: Artegrafica Silva, 1975. (italiaksi)
• Marco Fallini, Mario Calidoni, Caterina Rapetti, Luigi Ughetti: Terra di pievi. Parma: MUP Editore, 2006. ISBN 88-7847-021-X (italiaksi)
• Giuliano Gasca Queirazza, Carla Marcato, Giovan Battista Pellegrini, Giulia Petracco Sicardi (toim.): Dizionario di toponomastica. Milano: Garzanti, 1996. ISBN 9788811305002 (italiaksi)
• Lorenzo Molossi: Vocabolario topografico dei Ducati di Parma, Piacenza e Guastalla. Parma: Tipografia Ducale, 1832-1834. (italiaksi)
• Pasquale Passarelli (toim.): Emilia-Romagna. (Comuni d'Italia, osa 6) Acquaviva d'Isernia: Istituto Enciclopedico Italiano, 2001. ISBN 9788887983081 (italiaksi)
• Angelo Pezzana: Storia della città di Parma continuata. (Osat I, II ja V) Parma: Ducale Tipografia, 1837-1859. (italiaksi)
• Relazione di inquadramento archeologico con schede di sito e segnalazioni (PDF) 7/2013. Comune di Tizzano Val Parma. Arkistoitu (italiaksi)
• Girolamo Tiraboschi: Dizionario topografico-storico degli stati estensi. (Osa II) Modena: Tipografia Camerale, 1825. (italiaksi)
• Domenico Vera (toim.): Storia di Parma. (Osa II: Parma romana) Parma: Monte Università Parma, 2009. ISBN 978-88-7847-293-8 (italiaksi)