Tunnus on affiksi, joka ilmaisee kieliopillista (morfologista) kategoriaa.
Suomalaisessa kielioppiperinteessä sidonnaiset morfeemit (yleensä: suffiksit) on ollut tapana jakaa johtimiin, tunnuksiin, päätteisiin ja liitteisiin. Johtimilla muodostetaan uusia sanoja, tunnuksilla ja päätteillä taas saman sanan eri taivutusmuotoja. Tunnuksen ja päätteen eronteon toi suomalaiseen kieliopinkirjoitukseen E. N. Setälä vuonna 1886 ilmestyneessä saksankielisessä tutkimuksessaan. Tunnusten, joista hän käytti saksankielisestä kirjallisuudesta ottamaansa termiä Charakter, hän selitti sekä merkitykseltään että sijainniltaan olevan johtimen ja taivutuspäätteen välillä. Tunnukset muokkaavat sanavartalon merkitystä, mutta eivät kuitenkaan tee siitä uutta eri sanaa. Tunnuksiin Setälä luki monikon, tempuksen ja moduksen suffiksit sekä ”sisäisen ja ulkoisen paikallisuuden” ilmaisimet eli paikallissijojen suffikseissa esiintyvät s- ja l-ainekset.
Auli Hakulisen ja Fred Karlssonin mukaan tunnukset muodostavat sanan vartalosta alivartaloita. Niiden tehtävä on lauseopillisempi kuin johtimien sikäli, että ne vaikuttavat lauseen rakenteeseen (esimerkiksi subjektina olevan nominin monikon tunnus pakottaa verbinkin monikkoon), mutta vähemmän lauseopillinen kuin päätteillä, jotka suoraan ilmaisevat esimerkiksi nominin aseman lauseenjäsenenä.
Suomalaisessa kielioppiperinteessä tunnuksen ja päätteen ero yksinkertaisimmillaan on määritelty siten, että päätteet erotukseksi tunnuksista ovat sananloppuisia taivutussuffikseja. Esimerkiksi muodossa tutu-i-lle on monikon i-tunnus ja allatiivin pääte -lle, muodossa autta-isi-tte on konditionaalin tunnus -isi- ja monikon 2. persoonan pääte -tte. Iso suomen kielioppi on osaksi luopunut tästä eronteosta ja käyttää termiä ”tunnus” periaatteessa kaikista taivutussuffikseista, joskin sijan ja persoonan suffikseja voidaan nimittää myös päätteiksi.
Unkarilaisessa kielioppiperinteessä on József Szinnyein kieliopista lähtien (johon ilmeisesti vaikuttivat Setälän ajatukset) tehty samantapainen erottelu kuin suomen kieliopeissa tunnusten (jel) ja päätteiden (rag) välille.