| Valkotarhakotilo | |
|---|---|
 |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Suomessa: | |
| Tieteellinen luokittelu | |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Nilviäiset Mollusca |
| Luokka: | Kotilot Gastropoda |
| Lahko: | Keuhkokotilot Pulmonata |
| Heimo: | Tarhakotilot Helicidae |
| Suku: | Cepaea |
| Laji: | hortensis |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Cepaea hortensis |
|
| Katso myös | |
|
|
|
Valkotarhakotilo tai valkohuulitarhakotilo (Cepaea hortensis) on tarhakotiloiden heimoon kuuluva maakotilolaji. Se on Euroopassa yleinen, ja sitä tavataan Suomen eteläosissa.
Valkotarhakotilon kuori on 10–17 millimetriä korkea ja 14–20 millimetriä leveä. Kuoren väritys on vaihteleva ja usein näyttävä. Pohjaväri on yleensä keltainen, ja se voi vaihdella vaaleasta kirkkaaseen. Kuoressa on 1–5 tummaa juovaa, mutta se voi olla myös juovaton. Kuoren pinta on kiiltävä ja hieman uurteinen. Kuoren alapinnalla kierteiden keskellä ei ole kuoppaa eli napaa, mutta nuorilla kotiloilla voi olla kapea napa. Kotilon kuoren suun reuna eli huuli on vaalea.
Valkotarhakotilon erottaa lähisukuisesta tummatarhakotilosta lähinnä huulen eli täysikasvuisen kuoren suun reunuksen väristä, joka valkotarhakotilolla on vaalea ja tummatarhakotilolla musta. Lisäksi tummatarhakotilo on vähän suurempi kuin valkotarhakotilo. Myös lehtokotilo voi muistuttaa valkotarhakotiloa, mutta valkotarhakotilon huuli on suora.
Valkotarhakotilo on levinnyt Euroopassa laajalle, ja se on yleinen. Laji on todennäköisesti levinnyt Pohjois-Amerikkaan ihmisen mukana. Suomessa valkotarhakolia tavataan maan eteläosissa. IUCN on luokitellut lajin elinvoimaiseksi. Myös Suomessa laji on elinvoimainen.
Valkotarhakotiloa tavataan puistoissa, pihoilla, puutarhoissa ja muissa kulttuuriympäristöissä sekä lehdoissa ja niityillä.
Valkotarhakotilo syö kasvien vihreitä ja lakastuneita osia. Sille kelpaavat esimerkiksi nokkosen lehdet, joiden polttavat rauhaset eivät satuta kotiloa.
Kotiloita syövät myyrät ja linnut, etenkin rastaat.
