Varsovan ghetto

Varsovan ghetto oli natsi-Saksan holokaustin aikana perustamista juutalaisten ghetoista suurin. Ghetto eli juutalaisille sallittu kaupunginosa oli toiminnassa 16. lokakuuta 1940 – 16. toukokuuta 1943, jolloin Varsovan suuri synagoga tuhottiin. Holokaustin aikana nälkä, taudit ja kuljetukset keskitysleireille pudottivat gheton väkimäärän murto-osaan alkuperäisestä. Aluksi asukkaita oli arviolta 400 000–450 000, lopuksi noin 30 000–37 000.

Varsovan ghetossa tapahtui Varsovan gheton kansannousu, joka oli ensimmäisiä kansannousuja natseja vastaan Euroopassa.

Gheton muodostus

Suunnitelmia Varsovan ja sen lähialueiden juutalaisen väestön sulkemisesta ghettoon oli olemassa heti saksalaisten miehitettyä Puolan syyskuussa 1939. Tuolloin saksalainen hallinto ei ollut vielä järjestäytynyt. Näissä olosuhteissa juutalaisten neuvosto (Judenrat), jota johti Adam Czerniaków, kykeni lykkäämään gheton muodostusta vuodella vetoamalla juutalaisten tärkeyteen työvoimana.

Varsovan ghettoa alettiin käyttää viimein 16. lokakuuta 1940. Alussa gheton väkimäärän arvioitiin olleen 380 000 henkeä, josta noin 30 % oli varsovalaisia. Natsit sulkivat gheton ja eristivät sen ulkomaailmasta kolme metriä korkeilla piikkilangan kattamilla muureilla 16. marraskuuta 1940. Ghettoon tuotiin vielä lisää juutalaisia lähialueen pienemmistä kaupungeista ja kylistä, mutta taudit ja nälkäkuolleisuus pitivät asukasluvun melko vakaana.

Kaikkien Varsovan juutalaisten oli siirryttävä ghettoalueelle 15. marraskuuta 1940 mennessä. Getto suljettiin kyseisenä päivänä. Yhteensä 113 000 ei-juutalaista puolalaista joutui muuttamaan niin kutsutulle ”arjalaiselle puolelle”, ja heidän tilalleen tuli 138 000 juutalaista pääkaupungin muista osista. Ghetto saavutti suurimman asukasmääränsä huhtikuussa 1941. Sen muurien sisäpuolella asui 395 000 juutalaistaustaista varsovalaista sekä 50 000 ihmistä, jotka oli siirretty Varsovan alueen länsiosasta, 3 000 itäosasta ja 4 000 Saksasta. Kaikki siirrot tapahtuivat vuoden 1941 alkukuukausina. Asukkaita oli yhteensä noin 460 000, joista 85 000 oli alle 14-vuotiaita lapsia.

Enimmillään Varsovan ghetossa oli vangittuna noin 460 000 juutalaista 3,4 neliökilometrin laajuisella alueella. Tästä seurasi äärimmäinen väestötiheys, noin 146 000 ihmistä neliökilometrillä. Ghetto käsitti 2,4 % Varsovan kokonaispinta-alasta, mutta siellä asui noin 30 % kaupungin väestöstä. Yhdessä huoneessa asui keskimäärin 7–10 ihmistä.

Gheton tuho

Tammikuussa 1942 pidetyssä Wannseen konferenssissa natsit päättivät poistaa juutalaiskysymyksen päiväjärjestyksestä tuhoamalla järjestelmällisesti koko miehitettyjen alueiden juutalaisväestön. Tämän "lopullisen ratkaisun" ensimmäinen askel oli operaatio Reinhard, jolla pyrittiin tuhoamaan Puolan juutalaiset suurissa tuhoamisleireissä. Ensimmäistä leiriä, Treblinkaa, alettiin rakentaa toukokuussa 1942. Kun leiri saatiin valmiiksi heinäkuussa, alkoi myös Varsovan gheton väestön suunnitelmallinen likvidointi.

Gheton juutalaisneuvostolle ilmoitettiin 22. heinäkuuta 1942, että kaikki juutalaiset, jotka eivät työskennelleet saksalaisissa tehtaissa, sairaaloissa, poliisivoimissa tai juutalaisneuvostossa kuljetettaisiin itään. Juutalainen poliisi sai määräyksen toimittaa joka päivä 6 000 henkeä Umschlagplatzille (”lastauspaikka”), josta junakuljetukset lähtivät. Käskyn noudattamatta jättäminen johtaisi satojen panttivankien teloitukseen, joiden joukossa oli Judenratin johtaja Adam Czerniakówin vaimo Felicja. Yritettyään turhaan saada saksalaiset muuttamaan mieltään tai ainakin säälimään orpolapsia Adam Czerniaków teki epätoivoisena itsemurhan seuraavana päivänä. Samana päivänä kokoontuivat juutalaisen vastarintaliikkeen jäsenet, jotka päättivät olla nousematta vastarintaan uskoen, että juutalaiset todella vietäisiin työleireille, ei tapettaviksi.

Määräysten mukaisesti suuret joukkokuljetukset alkoivat, ja seuraavien 52 päivän aikana noin 265 000–300 000 ihmistä vietiin 80 kilometrin päähän Treblinkan tuhoamisleirille. Noin 35 000 ihmistä tapettiin gheton sisällä. Aluksi kuljetuksista vastasi juutalainen ghettopoliisi, mutta elokuussa saksalaiset ottivat itse toimintaan enemmän osaa vauhdittaakseen sitä. Viimeiset kuljetukset tapahtuivat syyskuun kuudennen ja kymmenennen päivän välissä, jolloin 35 885 ihmistä vietiin juniin, 2 648 ammuttiin itse paikalla ja 60 teki itsemurhan. Ghettoon jäi vielä noin 55 000–60 000 juutalaista, jotka työskentelivät saksalaisten omistamissa tehtaissa tai piilottelivat. Lokakuussa 1942 saksalaiset suorittivat uuden väestönlaskennan; ghetossa oli jäljellä enää 35 639 ihmistä – noin kymmenen prosenttia saman vuoden heinäkuussa rekisteröidystä määrästä. Todellisuudessa jäljellä olevien asukkaiden määrä oli kuitenkin huomattavasti suurempi, sillä ghetossa asui vielä 30 000 juutalaista, joita ei ollut kirjattu ylös.

Seuraavan puolen vuoden aikana muodostettiin kaksi juutalaista vastarintaliikettä: ŻOB (Żydowska Organizacja Bojowa), johon kuului 220–500 henkeä, ja 250–450 henkeä käsittänyt ŻZW (Żydowski Związek Walki). Järjestöjen jäsenillä ei ollut harhakuvitelmia saksalaisten aikeista, ja he halusivat kuolla taistellen. Aseistus koostui suurimmaksi osaksi käsiaseista, itse valmistetuista räjähteistä ja Molotovin cocktaileista. ŻZW oli paremmin aseistautunut, koska sillä oli yhteyksiä gheton ulkopuoliseen vastarintaliikkeeseen.

Kansannousu ja gheton hävittäminen

Pääartikkeli: Varsovan gheton kansannousu

Saksalaiset aloittivat toisen kuljetusten aallon 18. tammikuuta 1943 ja saivat ensimmäistä kertaa kokea aseellista vastarintaa. Saksalaiset onnistuivat kuljettamaan pois noin 5 000 ihmistä, mutta juutalaistaistelijoiden vastarinta pakotti heidät perääntymään. Juutalaisilla taistelijoilla oli jonkin verran menestystä: kuljetukset lakkasivat neljän päivän kuluttua ja ŻOB sekä ŻZW ottivat gheton hallintaansa lujittaen asemiaan. Ghetossa valmistauduttiin puolustautumaan viimeiseen mieheen asti.

Gheton tyhjennys alkoi pesah-juhlan aattona 19. huhtikuuta 1943. SS-kenraali Jürgen Stroopin johtamat saksalaiset palasivat vahvoin voimin takaisin ja tukahduttivat vastarinnan raa’asti noin kuukaudessa. Juutalaiset partisaanit ampuivat saksalaisia ja heittivät käsikranaatteja kujilta, viemäreistä ja talojen ikkunoista. Natsit vastasivat tuhoamalla talot kranaattitulella kortteli korttelilta ja tappamalla jokaisen juutalaisen jonka saivat käsiinsä. Merkittävä vastarinta lakkasi neljän päivän kuluttua, mutta kansannousu päättyi vasta 16. toukokuuta. Kansannousun aikana kuoli noin 7 000 juutalaista, ja 6 000 paloi elävältä tai kaasutettiin bunkkereihinsa. Jäljelle jääneet vietiin tuhoamisleireille, enimmäkseen Treblinkaan.

Geton likvidoinnin yhteydessä vangittiin lähes 50 000 juutalaista, joista 7 000 kuljetettiin suoraan Treblinkaan, 42 000 Poniatowan ja Trawnikin työleireille ja Lubliniin Majdanekin keskitysleiriin. Noin 7 000 juutalaista sai surmansa taisteluissa tai piiloutuneina kaupungin raunioihin.

Elämä ghetossa

Gheton arkielämän ankaruudesta huolimatta juutalaisneuvosto onnistui muodostamaan ghettoon erilaisia järjestöjä asukkaiden kurjien olosuhteiden helpottamiseksi. Suurimmat huolenaiheet olivat liikakansoitus, nälkä ja asukkaiden toimettomuus.Vastauksena ongelmiin juutalaisneuvosto järjesti yhteisasutuksen – keskimäärin seitsemän ihmistä huonetta kohden – ja hyväntekeväisyysjärjestöt organisoivat ilmaisia keittoaterioita. Nämä soppakeittiöt tarjosivat ruokaa jopa kahdelle kolmasosalle gheton väestöstä. Neuvosto sai myös luvan perustaa neljä alkeisopetuskoulua lyhyeksi aikaa gheton lapsille. Tämän lisäksi ghetossa toimi laaja maanalainen koulujärjestö, joka tarjosi jopa yliopistotason luentoja. Juutalaisneuvosto oli vastuussa myös gheton sairaaloista ja orpokodeista.

Lokakuun 1940 ja heinäkuun 1942 välisenä aikana noin 92 000 gheton juutalaista asukasta kuoli nälkään, tauteihin ja kylmyyteen. Tämä muodosti lähes 20 % koko väestöstä.

Ghetossa toimi vilkas lehdistö kolmella kielellä: jiddišiksi, puolaksi ja hepreaksi. Järjestettiin myös kulttuuri- ja uskonnollista toimintaa, johon sisältyi muun muassa kirkko katolisiksi kääntyneille juutalaisille, luentoja, konsertteja sekä teatteri- ja taidenäytöksiä. Monissa tapauksissa esiintyjät olivat puolalaisen kulttuurielämän eturivin edustajia.

Eräs huomattavimmista gheton asukkaiden ponnistuksista oli historioitsija Emmanuel Ringelblumin ja hänen Oyneg Shabbos -ryhmänsä pyrkimys kerätä talteen mahdollisimman paljon aineistoa gheton elämästä. On arvioitu, että näin onnistuttiin keräämään noin 50 000 dokumenttia eri-ikäisiltä ja eri asemissa toimivilta juutalaisilta. Aineisto sisälsi kirjoituksia, päiväkirjoja, muistelmia, taideteoksia, maanalaisia lehtiä, piirroksia, koulutöitä, julisteita, luentomuistiinpanoja ja muuta sen kaltaista materiaalia, ja se piilotettiin kolmeen eri paikkaan. Näistä kaksi on sittemmin löydetty, ja ne tarjoavat verrattoman arvokasta tietoa gheton arjesta. Kolmannen kätkön uskotaan olevan nykyisen Kiinan suurlähetystön alla Varsovassa, mutta sitä ei ole löydetty etsinnöistä huolimatta.

Varsovan gheton kansannousun muistomerkki pystytettiin gheton alueella olevaan puistoon vuonna 1948. Muistomerkin kivi oli hankittu Ruotsista arkkitehti Albert Speerin vuonna 1942 suunnittelemaa Hitlerin voiton monumenttia varten. Puiston keskellä sijaitsee vuonna 2013 valmistunut Puolan juutalaisten historian museo, jonka on suunnitellut kilpailuvoiton pohjalta suomalainen arkkitehti Rainer Mahlamäki.

Elokuva Pianisti

Vuonna 2002 Roman Polański ohjasi Varsovan gheton tapahtumista elokuvan Pianisti, joka palkittiin kolmella Oscarilla. Elokuva perustuu sotavuosina ghetossa eläneen puolanjuutalaisen Władysław Szpilmanin muistelmiin.

Lähteet

Aiheesta muualla

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Varsovan ghetto.

• Documents and information about the Warsaw Ghetto
• Tapani Kärkkäinen: Sankarimatkailijan Varsova. Like, 2006.
• (Arkistoitu – Internet Archive) Tapani Kärkkäisen Minun Puolani -sivuston Varsova-osiossa laaja esitys Varsovan ghetosta ja sen alueen nykytilasta