| Vjatkanhevonen | |
|---|---|
| Alkuperä ja nimet | |
| Alkuperämaa: | |
| Esiintyminen ja käyttö | |
| Käyttötarkoitus: | harrasteratsu, työhevonen |
| Globaali esiintyminen: | vaarantunut |
| Tärkeimmät alueet: | Kirovin alue, Udmurtia |
| Ominaisuudet | |
| Korkeus: | keskimäärin 140 cm |
| Paino: | keskimäärin 400 kg |
| Värit: | hallakko tai rautiaan- tai ruunikonpäistärikkö, joskus ruunikko |
Vjatkanhevonen on vaarantunut hevosrotu, joka on peräisin entiseltä Vjatkan, nykyisin Kirovin alueelta Venäjältä. Vjatkanhevosia on lähinnä Kirovin ja Udmurtian alueilla.
Vjatkanhevonen on monipuolinen, sisukas ja kestävä rotu. Sitä käytetään ratsastukseen, ajoon ja kevyeen työhön. Rotu on luonteeltaan aulis ja rehellinen sekä helppo käsitellä.
Vjatkanhevosella on pieni pää ja paksu, vahva kaula. Lavat ovat voimakkaat, runko syvä ja lautaset lihaksikkaat. Jouhet ovat tuuheat ja talviturkki paksu. Väri on yleisimmin hallakko tai rautiaan- tai ruunikonpäistärikkö, joskus ruunikko. Keskikorkeus on 140 cm ja keskipaino 400 kg. Vuonna 1917 rotu oli jo sukupuuton partaalla, ja Venäjän vallankumouksen jälkeen tehtiin joitain yrityksiä sen pelastamiseksi. Vuonna 2003 vjatkanhevosia oli noin 560, ja vuonna 2007 se mainittiin FAO:n vaarantuneiden eläinrotujen luettelossa.
Vjatkahevosen kehittymiseen ovat vaikuttaneet Kirovin, Udmurtian ja läntisen Permin alueiden maasto ja ilmasto. Rodun ulkomuotoon ovat ehkä vaikuttaneet Novgorodin siirtolaisten 1300-luvulla Pohjois-Venäjälle tuomat eestinhevoset ja klepperit sekä myöhemmin Uralin kaivoksille tuodut eestinhevoset. Vjatkanhevonen oli tunnettu työhevosominaisuuksistaan, kestävyydestään, nopeudestaan ja taloudellisuudestaan. 1800-luvun alkupuolella sitä käytettiin usein vetämään troikkaa, ja joitakin yksilöitä vietiin Vjatkasta muun muassa Puolaan. Myös konikponien uskotaan vaikuttaneen vjatkanhevoseen.