Antifasismi

Antifasismi tarkoittaa fasismin vastustamista sekä siihen liittyviä poliittisia aatteita, liikkeitä ja toimintaa. Antifasismi ei ole yksi yhtenäinen aate tai liike, vaan siihen on eri aikoina liittynyt poliittisesti ja aatteellisesti erilaisia toimijoita. Niiden käsitykset fasismista sekä tavoitteet, järjestäytymistavat ja toimintakeinot ovat vaihdelleet.

Antifasismi kehittyi vastauksena fasististen liikkeiden nousuun ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Varhaista antifasistista toimintaa syntyi 1920-luvulla Italiassa ja muualla Euroopassa. Antifasismiin osallistui myöhemmin muun muassa työväenliikkeiden, liberaalien ja parlamentaarisen demokratian puolustajien edustajia.

Antifa-nimitystä käytetään etenkin militantin antifasismin hajautetuista ryhmistä ja aktivisteista. Antifa ei tarkoita kaikkea antifasismia eikä yhtä keskusjohtoista järjestöä, vaan se on osa laajempaa antifasistista toimijakenttää. Nykyinen Antifa-liikehdintä ei ole organisatorisesti jatkoa Saksan kommunistisen puolueen vuonna 1932 käynnistämälle Antifaschistische Aktionille, vaikka myöhemmät ryhmät ovat omaksuneet siltä nimeä ja sen tunnukseen perustuvaa symboliikkaa.

Antifasistisen toiminnan muodot ovat vaihdelleet poliittisesta järjestäytymisestä, tiedottamisesta, vaalitoiminnasta ja mielenosoituksista boikotteihin, vastamielenosoituksiin ja muuhun suoraan toimintaan. Osa militantin antifasismin toimijoista on hyväksynyt myös tilaisuuksien estämisen, omaisuuden vahingoittamisen tai fyysisen voimankäytön. Näitä toimintatapoja ei kuitenkaan voida yleistää kaikkeen antifasismiin tai kaikkiin Antifa-nimitystä käyttäviin ryhmiin.

Historia

Kansainvälistyminen ja Saksa

Kansainvälinen kommunistijärjestö Komintern perusti vuonna 1923 antifasistisen toimintakomitean, joka tuotti propagandaa fasismin vastustamiseksi Italiassa ja muualla. 1930-luvulla Kominternin strategia muuttui työväen yhtenäisyyden tavoittelusta kansanrintamiin, joissa yhteistyöhön osallistui myös porvarillisia puolueita. Sosialistisen työväeninternationaalin sosialistit ja sosialidemokraatit toimivat Kominternista riippumatta järjestämällä boikotteja ja tukemalla fasismin uhreja.

Saksan kommunistinen puolue perusti Antifaschistische Aktionin vuonna 1932 pyrkien kokoamaan kommunisteja ja sosialidemokraattisia työläisiä yhteiseen toimintaan sosialidemokraattien puoluejohdon ohi. Järjestön kahden punaisen lipun tunnuksen myöhemmissä muunnelmissa toinen lippu on musta.

Britannian liberaali antifasismi keskittyi parlamentaarisen demokratian puolustamiseen Euroopan totalitaaristen liikkeiden ideologista haastetta vastaan. Historioitsija Andrzej Olechnowiczin mukaan liberaalit, konservatiivit ja työväenpuolueen poliitikot sekä intellektuellit tekivät yhteistyötä puoluerajat ylittävissä painostusryhmissä. Esimerkiksi Ernest Barker osallistui kansalaiskasvatusta edistäviin järjestöihin, joiden tarkoituksena oli torjua demokratian vastaisten käsitysten leviämistä. Olechnowicz katsoo, että antifasismin rajaaminen vasemmiston aktiiviseen vastarintaan on jättänyt tällaisen toiminnan liian vähälle huomiolle historiankirjoituksessa.

Espanjan sisällissota ja toinen maailmansota

Espanjan sisällissodassa vuosina 1936–1939 sosialistit, kommunistit ja anarkistit puolustivat tasavaltaa Francisco Francon johtamia kapinallisia vastaan, joita Saksa ja Italia tukivat. Kansainväliset prikaatit kokosivat tasavallan tueksi yli 30 000 vapaaehtoista yli 50 maasta. Antifasistien yhteistyötä rajoittivat erimielisyydet yhteiskunnallisesta vallankumouksesta ja sodan tavoitteista, ja vasemmistoryhmien väliset ristiriidat johtivat myös keskinäisiin taisteluihin.

Saksan ja Neuvostoliiton vuonna 1939 solmima hyökkäämättömyyssopimus katkaisi Kominternin antifasistisen yhteistyölinjan. Toisessa maailmansodassa antifasismiin vetosivat eurooppalaiset vastarintaliikkeet ja Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon myös liittoutuneiden johtajat. Historiantutkija Mark Bray mainitsee sodanaikaisen vastarinnan muotoina aseelliset partisaaniryhmät, maanalaiset verkostot, lehtisten levittämisen ja juutalaisten piilottamisen.

Toimintamuodot

Antifasistista toimintaa on harjoitettu puolueiden ja kansalaisjärjestöjen kautta sekä niiden ulkopuolella toimivissa paikallisissa ryhmissä. Sosiologi Nils Schuhmacherin mukaan Saksan autonomisten antifasistiryhmien näkemykset ja käytännöt vaihtelevat, eikä niillä ole yhteistä muodollista jäsenyyttä tai sääntöjä. Hänen kuvaamansa pienryhmät perustuvat henkilökohtaisiin suhteisiin ja keskinäiseen luottamukseen ja toimivat ilman muodollisia hierarkioita. Poliittinen toiminta kytkeytyy näissä ryhmissä myös ystävyyssuhteisiin ja paikalliseen nuorisokulttuuriin. Schuhmacherin mukaan fasismin vastustaminen yhdistyy niissä kapitalismin, rasismin ja seksismin arvosteluun.

Schuhmacherin kuvaamiin toimintamuotoihin kuuluvat tiedotustilaisuudet, lehtisten jakaminen, julkiset kampanjat ja mielenosoitukset. Ryhmät keräävät ja julkaisevat tietoja oikeistolaisista toimijoista sekä pyrkivät häiritsemään tai estämään näiden tilaisuuksia. Antifasistisessa suorassa toiminnassa pyritään vaikuttamaan vastustajien toimintaan välittömästi, esimerkiksi valtaamalla kokoontumispaikka ennen tilaisuuden alkua tai keskeyttämällä julkinen esiintyminen. Schuhmacherin mukaan militantti osallistuminen mielenosoituksiin ja saartoihin voi olla väkivallatonta, vaikka siihen liittyy fyysistä läsnäoloa ja henkilökohtaisen riskin ottamista.

Bray arvioi vuonna 2020 yhdysvaltalaista Antifaa käsitelleessä haastattelussa, että valtaosa sen toiminnasta oli tavanomaista aktivismia, kuten tiedotuslehtisten levittämistä ja paikallista järjestäytymistä rasismin vastustamiseksi. Yhdysvaltalaiset Antifa-ryhmät vastustavat fasismin lisäksi uusnatsismia ja valkoista ylivaltaa, ja niiden poliittisiin suuntauksiin kuuluvat anarkismi ja antikapitalismi.

Militantti antifasismi

Militantit antifasistit pyrkivät estämään fasistien järjestäytymistä ja propagandan levittämistä suoran toiminnan avulla ja hyväksyvät myös fyysisen voimankäytön. Bray selittää väkivallan hyväksymistä ennakoivan itsepuolustuksen ajatuksella: militantit antifasistit pitävät fasismia ja sitä lähellä olevaa äärioikeistopolitiikkaa aggressiivisina ja katsovat vastarintaan valmistautumisen tarpeelliseksi ennen niiden vahvistumista. Schuhmacherin mukaan hänen tutkimassaan saksalaisessa Antifa-liikehdinnässä vain osa toimijoista käytti väkivaltaa ja muut toimintamuodot olivat vallitsevia.

Britanniassa Anti-Fascist Action perustettiin vuonna 1985 erilaisten vasemmistolaisten ja rasisminvastaisten ryhmien yhteenliittymäksi. Järjestön entisen jäsenen historiakuvauksen mukaan sen tavoitteena oli vastustaa fasismia sekä fyysisesti että poliittisesti ja vähentää fasistien vaikutusvaltaa työväenluokan keskuudessa. Kuvauksen mukaan AFA:n toimintaan kuuluivat katutoiminnan ohella julkaisujen tekeminen, yleisötilaisuudet, varainkeruukonsertit ja karnevaalit.

Ruotsin Antifascistisk Aktion ilmoittaa muodostuneensa vuonna 1993 itsenäisten paikallisryhmien verkostoksi. Oman kuvauksensa mukaan se kuuluu parlamentin ulkopuolella toimivaan vasemmistoon ja pyrkii vastustamaan fasismia ideologisesti ja fyysisesti. Verkosto kertoo ryhmien päättävän omasta toiminnastaan ja vaihtavan tietoja sekä koordinoivan yhteisiä mielenosoituksia ilman keskushallintoa.

Suomen sisäministeriön vuoden 2020 tilannekatsaus kuvasi Ruotsissa ja Saksassa toimivien militanttien antifasistiryhmien toimintaan kuuluvia suunnitelmallisia pahoinpitelyjä ja uhkailua, jotka kohdistuivat äärioikeistolaisiksi profiloituneisiin henkilöihin. Copsey huomauttaa, että katuyhteenottojen voittojen vaikutus voi heikentyä fasistien muuttaessa taktiikkaansa. Hän pitää antifasismin pelkistämistä katutaisteluksi historiallisesti virheellisenä.

Antifasismi Suomessa

Anarkistisessa Kapinatyöläinen-lehdessä vuonna 2000 julkaistun historiakuvauksen mukaan Antifa-nimisiä ryhmiä perustettiin Turkuun vuonna 1992 ja Helsinkiin vuonna 1994. Kirjoitus kuvaa Turun ryhmää eurooppalaisten suoran toiminnan ryhmien mallia seuranneeksi ja kertoo Helsingin ryhmän lopettaneen vuonna 1999. Kirjoituksen mukaan Helsingissä toimi tämän jälkeen AFA-ryhmä, ja myös Vaasassa ja Joensuussa oli antifasistista toimintaa vuonna 2000.

Varisverkosto kuvaa itseään paikalliseen toimintaan perustuvaksi antifasistiseksi verkostoksi, jonka tavoitteena on järjestäytyneen fasismin ja sen yhteiskunnallisten edellytysten poistaminen. Verkoston oman kuvauksen mukaan sillä ei ole keskusjohtoa tai edustajia, ja paikalliset toimijat vaihtavat tietoja ja kokemuksia sekä järjestävät yhteisiä hankkeita. Sen ilmoittamia toimintamuotoja ovat mielipidevaikuttaminen, keskustelut, tapahtumien järjestäminen ja suora toiminta parlamentaarisen politiikan ulkopuolella. Aurora Helsinki määrittelee itsensä autonomiseksi vasemmistolaiseksi ryhmäksi, jonka periaatteisiin kuuluvat kommunismi, antifasismi, feminismi ja kansainvälisyys. Ryhmä kertoo toimivansa ulkoparlamentaarisesti ja järjestäytyvänsä suoran demokratian periaatteiden mukaisesti.

Helsinki ilman natseja -mielenosoitus järjestettiin Helsingissä itsenäisyyspäivänä 2025. Seitsemän puolueen nuorisojärjestöt, joiden joukossa olivat kokoomusnuoret ja vasemmistonuoret, ilmoittivat helmikuussa 2020 yhteisessä kannanotossaan vastustavansa fasismia ja kieltäytyvänsä yhteistyöstä fasistisiksi julistautuvien henkilöiden ja järjestöjen kanssa. Järjestöt perustelivat kantaansa liberaalin demokratian ja ihmisoikeuksien puolustamisella.

Sisäministeriön vuonna 2020 julkaistu tilannekatsaus käsitteli anarkistista ja antifasistista radikaaliliikehdintää väkivaltaista ulkoparlamentaarista äärivasemmistoa koskevassa osiossa. Vuoden 2019 tilannetta arvioivan katsauksen mukaan liikehdintä näkyi ensisijaisesti äärioikeistoa vastustavissa mielenosoituksissa, joissa yksittäiset henkilöt pyrkivät väkivaltaisiin yhteenottoihin. Ministeriö arvioi radikaalien antifasistien toiminnan painottuvan verkkovaikuttamiseen: äärioikeistolaisia henkilöitä, tapahtumia ja tapahtumapaikkoja koskevia tietoja julkaistiin toiminnan paljastamiseksi ja henkilöiden painostamiseksi luopumaan siitä. Katsauksen mukaan äärioikeistolaisiksi profiloituneisiin henkilöihin kohdistuneet väkivaltaiset hyökkäykset olivat Suomessa harvinaisia.

Suojelupoliisi kuvasi vuonna 2026 verkkosivuillaan Suomen äärivasemmistolaista liikehdintää pääosin väkivallattomaksi ja sen toimintaa kurditoimijoiden tukemiseen sekä radikaaliin antifasismiin keskittyväksi. Suojelupoliisi totesi samalla joukkoon kuuluvan yksittäisiä henkilöitä, jotka ovat valmiita käyttämään väkivaltaa. Väkivalta kytkeytyy arviossa erityisesti mielenosoituksiin, ja sen kohteina ovat vastustajiksi koetut tahot, kuten äärioikeisto ja viranomaiset.

Tunnettuja antifasisteja

Albert Einstein vastusti julkisesti Saksan kansallissosialismia. Natsien noustua valtaan vuonna 1933 hän erosi Preussin tiedeakatemiasta, luopui Saksan kansalaisuudestaan eikä palannut Saksaan. Hän luopui myös ehdottomasta pasifismistaan ja hyväksyi aseellisen puolustautumisen natsi-Saksaa vastaan. Ernest Rutherford oli vuonna 1933 perustetun Academic Assistance Councilin ensimmäinen puheenjohtaja. Järjestö auttoi natsi-Saksassa poliittisista tai rodullisista syistä erotettuja tutkijoita jatkamaan työtään muualla. J. Robert Oppenheimer avusti Saksasta paenneita tutkijoita ja Espanjan tasavaltaa tukeneita järjestöjä 1930-luvulla.

Jean-Paul Sartre vastusti fasismia ja antisemitismiä kirjoituksissaan ja julkisessa toiminnassaan. Saksan miehityksen aikana hänen näytelmänsä käsittelivät vapautta, vastuuta ja sortoa. Thomas Mann arvosteli kansallissosialismia julkisesti ja lähti Saksasta Hitlerin valtaannousun jälkeen. Vuosina 1940–1945 hän piti BBC:n välittämiä, Saksaan suunnattuja radiopuheita natsihallintoa vastaan.

George Orwell taisteli Espanjan sisällissodassa tasavaltalaisten puolella Francon joukkoja vastaan. Hän kirjoitti kokemuksistaan teoksen Katalonia, Katalonia.

Charles Chaplin pilkkasi Adolf Hitleriä ja Benito Mussolinia elokuvassaan Diktaattori (1940). Elokuva arvosteli myös diktatuuria ja antisemitismiä. Orson Welles sijoitti vuonna 1937 ohjaamansa Caesarin tapahtumat fasistista Italiaa muistuttavaan ympäristöön. Michael Denning on käsitellyt Wellesin teatteri- ja radiotöitä antifasismin poliittisina vertauskuvina. Pablo Picasso tuki Espanjan tasavaltaa ja vastusti Francon hallintoa. Hän maalasi Guernican vuonna 1937 Guernican pommituksen jälkeen.

Katso myös

• Kriittinen teoria
• Intersektionaalisuus

Lähteet

Kirjallisuutta

• Birchall, Sean, Beating The Fascists: The Untold Story of Anti-Fascist Action (London: Freedom Press, 2010) ISBN 978-1-904491-12-5
• Dauvé, Gilles, Kun kapinat kuolevat alkup. Quand Meurent les Insurrections (ADEL, Paris, 1998)

Aiheesta muualla

• Mark Bray - Antifa: the Anti-fascist Handbook (englanniksi)
• Beating The Fascists: The Untold Story of Anti-Fascist Action (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
• 1985-2001: Anti-Fascist Action (AFA) (englanniksi)
• Antifa.net (englanniksi)