Antifasismi

Antifasistinen tunnus.

Antifasismi tarkoittaa fasismin vastustamista sekä siihen liittyvää poliittista ajattelua, liikehdintää ja toimintaa. Antifasismi ei ole yksi yhtenäinen aate tai liike, vaan siihen on eri aikoina liittynyt erilaisia poliittisia ja aatteellisia toimijoita. Niiden käsitykset fasismista, tavoitteet, järjestäytymistavat ja toimintakeinot ovat vaihdelleet.

Antifasismi kehittyi vastauksena fasististen liikkeiden nousuun ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Varhaista antifasistista toimintaa syntyi 1920-luvulla Italiassa ja muualla Euroopassa. Myöhemmin antifasismiin osallistui muun muassa työväenliikkeen, liberaalien ja parlamentaarisen demokratian puolustajien edustajia.

Antifasistisen toiminnan muotoihin ovat kuuluneet poliittinen järjestäytyminen, tiedottaminen ja vaalitoiminta sekä toisaalta mielenosoitukset, boikotit ja muu suora toiminta. Antifasistit katsovat, että fasistiset ryhmät hyödyntävät liberaalin demokratian vapauksia saavuttaakseen valtaa ja poistavat sitten ne muilta. Siksi fasismia on vastustettava ajoissa.

Antifa-nimityksellä tarkoitetaan etenkin militantin antifasismin hajautettuja ryhmiä ja aktivisteja. Antifa ei tarkoita kaikkea antifasismia eikä yhtä keskusjohtoista järjestöä, vaan se on osa laajempaa antifasistista toimijakenttää. Osa militantin antifasismin toimijoista on hyväksynyt myös tilaisuuksien estämisen, omaisuuden vahingoittamisen tai fyysisen voimankäytön. Näitä toimintatapoja ei kuitenkaan voida yleistää kaikkeen antifasismiin tai kaikkiin Antifa-nimitystä käyttäviin ryhmiin.

Antifasismin perusta

Fasismille on ominaista autoritaarinen vallankäyttö sekä vähemmistöjen ja poliittisten vastustajien vainoaminen. Antifasistit katsovat, että fasistiset ryhmät hyödyntävät liberaalin demokratian vapauksia saavuttaakseen valtaa ja kieltävät sitten samat vapaudet muilta. Siksi fasismia on vastustettava ajoissa.

Siinä missä liberaalit ovat ajaneet oikeusvaltioperiaatetta ja yhtäläisiä oikeuksia, fasismi on korostanut eriarvoisuutta ja hylännyt ajatuksen yksilön oikeuksista. Antifasistit eivät kuitenkaan välttämättä ole liberaaleja. Kommunistit vastustivat fasismia myös siksi, että fasistit pyrkivät tuhoamaan työväenliikkeen ja kommunistiset järjestöt.

Yhdysvaltain holokaustimuseossa on esillä Martin Niemöllerin tunnettu lausuma: ”Ensin he tulivat hakemaan sosialistit, enkä minä puhunut mitään, koska en ollut sosialisti. Sitten he tulivat hakemaan ammattiyhdistysväen, enkä minä puhunut mitään, koska en ollut ammattiyhdistysväkeä. Sitten he tulivat hakemaan juutalaiset, enkä minä puhunut mitään, koska en ollut juutalainen. Sitten he tulivat hakemaan minut, eikä ollut enää ketään, joka olisi puhunut puolestani.”

Historia

Italia

Italiassa fasistien hyökkäykset työväenliikettä vastaan johtivat antifasistiseen järjestäytymiseen ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Vuonna 1921 perustettu Arditi del Popolo kokosi aseelliseen vastarintaan anarkisteja, sosialisteja, kommunisteja ja tasavaltalaisia. Sosialistipuolue ei antanut järjestölle virallista tukea ja kommunistipuolue vastusti osallistumista järjestöön. Osa näiden puolueiden kannattajista jatkoi kuitenkin toimintaansa järjestössä. Kesällä 1922 työväenjärjestöjen liitto järjesti fasisminvastaisen yleislakon, joka epäonnistui.

Liberaalia antifasismia edusti Piero Gobetti, joka arvosteli fasismia Italian poliittisen järjestelmän aiempien puutteiden jatkajana. Filosofi Benedetto Croce tuki aluksi fasistijohtaja Benito Mussolinia. Lehdistönvapauden tukahduttaminen ja sosialistipoliitikko Giacomo Matteottin murha saivat Crocen siirtymään oppositioon. Hänen laatimansa ”Antifasististen intellektuellien manifesti” julkaistiin sanomalehdessä vuonna 1925 vastauksena fasististen intellektuellien manifestiin. Croce puolusti poliittista kilpailua ja vastusti senaatissa yhdistymisvapauden rajoittamista.

Fasistihallinto perusti vuonna 1927 salaisen poliisin verkoston, joka tunnettiin nimellä OVRA. Se keräsi tietoja kansalaisista, valvoi oppositiota ja luovutti epäiltyjä oikeusviranomaisten käsiteltäviksi.

Kansainvälistyminen ja Saksa

Antifaschistische Aktionin tunnus.

Kansainvälinen kommunistijärjestö Komintern perusti vuonna 1923 kansainvälisen antifasistisen kampanjan. Sen toimintakomitea tuotti propagandaa fasismin vastustamiseksi Italiassa ja muualla. 1930-luvun puolivälissä Komintern siirtyi kansanrintamapolitiikkaan, jossa kommunistit pyrkivät yhteistyöhön sosiaalidemokraattien ja porvarillisten puolueiden kanssa. Sosialistiseen työväeninternationaalin kuuluneet sosiaalidemokraatit toimivat Kominternista riippumatta järjestämällä boikotteja ja tukemalla fasismin uhreja.

Saksan kommunistinen puolue käynnisti vuonna 1932 Antifaschistische Aktion -kampanjan, jonka tavoitteena oli koota kommunisteja ja sosiaalidemokraattisia työläisiä yhteiseen antifasistiseen toimintaan puolueiden johdoista riippumatta. Kampanjan alkuperäisessä tunnuksessa oli kaksi punaista lippua. Myöhemmissä muunnelmissa toinen niistä on korvattu mustalla lipulla. Myöhempi Antifa-liikehdintä ei ole organisatorisesti jatkoa Antifaschistische Aktionille, vaikka myöhemmät ryhmät ovat omaksuneet siltä nimen ja sen tunnukseen perustuvaa symboliikkaa.

Britanniassa liberaali antifasismi keskittyi parlamentaarisen demokratian puolustamiseen Euroopan totalitaaristen liikkeiden haastetta vastaan. Liberaalit, konservatiivit, työväenpuolueen poliitikot sekä intellektuellit tekivät yhteistyötä puoluerajat ylittävissä painostusryhmissä. Esimerkiksi poliittinen teoreetikko Ernest Barker osallistui kansalaiskasvatusta edistäviin järjestöihin, joiden tarkoituksena oli torjua demokratian vastaisten käsitysten leviämistä. Historioitsija Andrzej Olechnowicz katsoo, että antifasismin rajaaminen vasemmiston aktiiviseen vastarintaan on jättänyt tällaisen toiminnan liian vähälle huomiolle historiankirjoituksessa.

Espanjan sisällissota ja toinen maailmansota

Alankomaalaisia vastarintaliikkeen jäseniä ja yhdysvaltalaisia sotilaita vuonna 1944.

Espanjan sisällissodassa vuosina 1936–1939 tasavaltalaiset joukot, joihin kuului sosialisteja, kommunisteja ja anarkisteja, puolustivat tasavaltaa Francisco Francon johtamia kapinallisia vastaan. Saksa ja Italia tukivat kapinallisia. Kansainvälisiin prikaateihin liittyi yli 30 000 vapaaehtoista yli 50 maasta. Antifasistien yhteistyötä rajoittivat erimielisyydet yhteiskunnallisesta vallankumouksesta ja sodan tavoitteista, ja vasemmistoryhmien väliset ristiriidat johtivat myös keskinäisiin taisteluihin.

Britanniassa antifasistisesta liikkeestä tuli merkittävä ilmiö, kun fasistiliikkeiden juutalaisvastainen toiminta tuli yhä näkyvämmäksi. Vuonna 1936 fasistipuolue yritti marssia Lontoon juutalaiskortteleiden halki. Fasistien marssia vastusti kymmeniä tuhansia ihmisiä. Cable Streetin taisteluna tunnetusta tapauksesta tuli merkittävä symboli yhteisestä vastarinnasta fasismia vastaan.

Saksan ja Neuvostoliiton vuonna 1939 solmima hyökkäämättömyyssopimus muutti Kominternin toimintalinjaa. Toisessa maailmansodassa eurooppalaiset vastarintaliikkeet vetosivat antifasismiin. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon myös liittoutuneiden johtajat käyttivät antifasismia sodan päämäärien perusteluissa. Historiantutkija Mark Bray mainitsee sodanaikaisen vastarinnan muotoina aseelliset partisaaniryhmät, maanalaiset verkostot, lehtisten levittämisen ja juutalaisten piilottamisen.

Sodan jälkeinen aika

Antifasismia käytettiin sodan jälkeen eri valtioissa uuden poliittisen järjestelmän ja vallankäytön oikeuttamiseen. Esimerkiksi Itä-Saksa perusteli antifasismilla valtionsa poliittista asemaa. Itä-Saksa nimitti Berliinin muuria antifasistiseksi suojavalliksi.

Länsi-Saksassa 1960-luvun uusi vasemmisto vastusti äärioikeistolaisen kansallisdemokraattisen puolueen nousua. 1970-luvulla antifasismi oli osa kommunististen pienpuolueiden toimintaa. Autonominen eli itsenäisiin ryhmiin perustuva antifasismi kehittyi 1980-luvulla. Ryhmien toiminta laajeni 1990-luvun alun äärioikeistolaisen ja rasistisen väkivallan myötä. Esimerkiksi hampurilaisen jalkapalloseura FC St. Paulin kannattajat tulivat tunnetuksi rasisminvastaisesta toiminnasta.

Britanniassa Anti-Fascist Action perustettiin vuonna 1985 erilaisten vasemmistolaisten ja rasisminvastaisten ryhmien yhteenliittymäksi. Järjestön entisen jäsenen historiakuvauksen mukaan sen tavoitteena oli vastustaa fasismia sekä fyysisesti että poliittisesti ja vähentää fasistien vaikutusvaltaa työväenluokan keskuudessa. Kuvauksen mukaan AFA:n toimintaan kuuluivat katutoiminnan ohella julkaisujen tekeminen, yleisötilaisuudet, varainkeruukonsertit ja karnevaalit.

Yhdysvalloissa 1980-luvulla syntynyt Anti-Racist Action pyrki estämään uusnatsien värväystoimintaa punkmusiikin piirissä sekä suojelemaan konserttien muusikoita ja yleisöä häirinnältä. Se kuului myöhemmän yhdysvaltalaisen Antifa-toiminnan edeltäjiin.

Pohjoismaisen antifasismin historia ulottuu maailmansotien väliseen aikaan, mutta nykyinen Antifa-toiminta on kehittynyt eri maissa eri tavoin. Ruotsissa ja Tanskassa autonominen antifasismi järjestäytyi 1990-luvulta lähtien Antifascistisk Aktion -nimeä käyttäneisiin ryhmiin. Pohjoismaissa toimii lisäksi antifasistisia järjestöjä ja verkostoja, jotka eivät käytä Antifa-nimeä eivätkä kuulu autonomiseen vasemmistoon. Ruotsin Antifascistisk Aktion ilmoittaa muodostuneensa itsenäisten paikallisryhmien verkostoksi. Kuvauksensa mukaan se kuuluu parlamentin ulkopuolella toimivaan vasemmistoon ja pyrkii vastustamaan fasismia aatteellisesti ja fyysisesti.

Antifa-nimeä, kaksilippuista tunnusta ja autonomisen antifasismin toimintatapoja on käytetty myös muualla Euroopassa, Kanadassa, Australiassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Saman nimen tai tunnuksen käyttäminen ei merkitse ryhmien kuulumista yhteiseen organisaatioon.

2010-luvulla eräät länsimaiset antifasistit osallistuivat Syyriassa taisteluihin jihadistijärjestö Isisiä vastaan. Ulkomaiset antifasistit ovat tukeneet autonomista Syyrian Kurdistania, jota kutsutaan usein Rojavaksi.

Toimintamuodot

Antifasistinen mielenosoitus Saksassa.

Fasismia ja äärioikeistolaista toimintaa on vastustettu puolueissa, kansalaisjärjestöissä ja niiden ulkopuolella toimivissa paikallisissa ryhmissä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa Anti-Defamation League ja Southern Poverty Law Center seuraavat viharyhmien toimintaa ja tiedottavat siitä.

Sosiologi Nils Schuhmacherin mukaan Saksan autonomisten antifasistiryhmien näkemykset ja käytännöt vaihtelevat, eikä niillä ole yhteistä muodollista jäsenyyttä tai sääntöjä. Hänen kuvaamansa pienryhmät perustuvat henkilökohtaisiin suhteisiin ja keskinäiseen luottamukseen ja toimivat ilman muodollisia hierarkioita. Poliittinen toiminta kytkeytyy näissä ryhmissä myös ystävyyssuhteisiin ja paikalliseen nuorisokulttuuriin. Schuhmacherin mukaan fasismin vastustaminen yhdistyy niissä kapitalismin, rasismin ja seksismin arvosteluun.

Schuhmacherin kuvaamiin toimintamuotoihin kuuluvat tiedotustilaisuudet, lehtisten jakaminen, julkiset kampanjat ja mielenosoitukset. Ryhmät keräävät ja julkaisevat tietoja äärioikeistolaisista toimijoista sekä pyrkivät häiritsemään tai estämään näiden tilaisuuksia. Antifasistisessa suorassa toiminnassa pyritään vaikuttamaan vastustajien toimintaan välittömästi, esimerkiksi valtaamalla kokoontumispaikka ennen tilaisuuden alkua tai keskeyttämällä julkinen esiintyminen. Schuhmacherin mukaan militantti osallistuminen mielenosoituksiin ja saartoihin voi olla väkivallatonta, vaikka siihen liittyy fyysistä läsnäoloa ja henkilökohtaisen riskin ottamista.

Mark Bray arvioi vuonna 2020, että valtaosa yhdysvaltalaisen Antifa-liikkeen toiminnasta oli tavanomaista aktivismia, kuten tiedotuslehtisten levittämistä ja paikallista järjestäytymistä rasismin vastustamiseksi. Yhdysvaltalaiset Antifa-ryhmät vastustavat fasismin lisäksi uusnatsismia ja valkoista ylivaltaa. Monien ryhmien poliittisiin suuntauksiin kuuluvat anarkismi ja antikapitalismi.

Militantti antifasismi

Militantissa antifasismissa pyritään estämään fasistien järjestäytymistä ja propagandan levittämistä suoran toiminnan avulla. Osa militantin antifasismin toimijoista hyväksyy myös fyysisen voimankäytön. Mark Brayn mukaan väkivallan hyväksymistä perustellaan ennakoivan itsepuolustuksen ajatuksella. Militantit antifasistit pitävät fasismia ja sitä lähellä olevia äärioikeistoliikkeitä uhkana, joka edellyttää vastarintaan valmistautumista jo ennen niiden vahvistumista.

Suomen sisäministeriön vuoden 2020 tilannekatsauksessa mainittiin Ruotsissa ja Saksassa toimivia militantteja antifasistiryhmiä. Katsauksen mukaan ryhmien toimintaan liittyi suunnitelmallisia pahoinpitelyjä ja uhkailua, jotka kohdistuivat äärioikeistolaisina pidettyihin henkilöihin. Nils Schuhmacherin mukaan hänen tutkimassaan saksalaisessa Antifa-liikehdinnässä vain osa toimijoista käytti väkivaltaa ja muut toimintamuodot olivat vallitsevia.

Antifasismia tutkinut historioitsija Nigel Copsey huomauttaa, että katuyhteenottojen voittojen vaikutus voi heikentyä fasistien muuttaessa taktiikkaansa. Hän pitää antifasismin pelkistämistä katutaisteluksi historiallisesti virheellisenä.

Tunnettuja antifasisteja

Fyysikko Albert Einstein vastusti julkisesti Saksan kansallissosialismia. Natsien noustua valtaan vuonna 1933 hän erosi Preussin tiedeakatemiasta ja luopui Saksan kansalaisuudestaan. Hän luopui myös ehdottomasta pasifismistaan ja hyväksyi aseellisen puolustautumisen natsi-Saksaa vastaan. Britanniassa fyysikko Ernest Rutherford oli puheenjohtaja järjestössä, joka auttoi natsi-Saksassa poliittisista tai rodullisista syistä erotettuja tutkijoita jatkamaan työtään muualla. Yhdysvaltalainen fyysikko Robert Oppenheimer avusti Saksasta paenneita tutkijoita ja Espanjan tasavaltaa tukeneita järjestöjä 1930-luvulla.

Ranskalainen kirjailija Jean-Paul Sartre vastusti fasismia ja antisemitismiä kirjoituksissaan ja toiminnassaan. Saksan miehityksen aikana hänen näytelmänsä käsittelivät vapautta, vastuuta ja sortoa. Saksalainen kirjailija Thomas Mann arvosteli kansallissosialismia julkisesti ja lähti Saksasta Hitlerin valtaannousun jälkeen. Vuosina 1940–1945 hän äänitti Yhdysvalloissa natsihallintoa vastustavia radiopuheita, joita Britannian yleisradioyhtiö BBC lähetti Saksaan. Englantilainen kirjailija George Orwell taisteli Espanjan sisällissodassa tasavaltalaisten puolella.

Charles Chaplin pilkkasi Adolf Hitleriä ja Benito Mussolinia elokuvassaan Diktaattori (1940). Elokuva arvosteli myös diktatuuria ja antisemitismiä. Orson Welles ohjasi vuonna 1937 William Shakespearen Julius Caesar -näytelmän sovituksen, jonka tapahtumat sijoittuivat fasistista Italiaa muistuttavaan ympäristöön. Wellesin teatteri- ja radiotöitä on tutkittu antifasismin poliittisina vertauskuvina. Pablo Picasso vastusti Francon hallintoa. Hän maalasi teoksen Guernica vuonna 1937 samannimisen kaupungin pommituksen jälkeen.

Katso myös

Lähteet

  1. 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 Copsey, Nigel: Von Rom nach Charlottesville: Eine sehr kurze Geschichte des globalen Antifaschismus. Aus Politik und Zeitgeschichte, 13.10.2017, 67. vsk, nro 42–43, s. 29–34. Bundeszentrale für politische Bildung. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 1.10.2026. (saksaksi)
  2. 1 2 3 Olechnowicz, Andrzej: Liberal Anti-Fascism in the 1930s: The Case of Sir Ernest Barker. Albion, talvi 2004, 36. vsk, nro 4, s. 636–660. doi:10.2307/4054585 (englanniksi)
  3. 1 2 3 Kenny, Miles: Antifa Encyclopædia Britannica. Viitattu 21.10.2026. (englanniksi)
  4. 1 2 3 4 Copsey, Nigel & Merrill, Samuel: Violence and Restraint within Antifa: A View from the United States. (erityisesti s. 125) Perspectives on Terrorism, 2020, 14. vsk, nro 6, s. 122–138. Terrorism Research Initiative. JSTOR:26964730 Artikkelin verkkoversio. Viitattu 1.10.2026. (englanniksi)
  5. 1 2 3 4 5 6 7 Schuhmacher, Nils: ”Küsst die Faschisten”. Autonomer Antifaschismus als Begriff und Programm. Aus Politik und Zeitgeschichte, 13.10.2017, 67. vsk, nro 42–43, s. 35–41. Bundeszentrale für politische Bildung. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 1.10.2026. (saksaksi)
  6. ↑ Biscontini, Tyler: Anti-fascism EBSCO Research Starters. 2023. Viitattu 2.10.2026. (englanniksi)
  7. ↑ Pelikan, Egon & Pirjevec, Jože & Ramet, Sabrina P.: Introduction: What is Anti-Fascism? Its values, its Strength, its Diversity. Teoksessa Anti-fascism in European History. From the 1920s to Today, s. 2–3. Studies in Political Radicalization: Historical and Comparative Perspectives. Budapest: Central European University Press, 2023. doi:10.7829/jj.4032515.4 ISBN 978-963-386-658-0 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  8. ↑ Illing, Sean: How fascism works (Internet Archive) Vox. 19.10.2018. Arkistoitu 19.9.2018. Viitattu 7.5.2026. (englanniksi)
  9. 1 2 3 4 5 6 7 Bray, Mark: Antifa. The Anti-Fascist Handbook. Brooklyn: Melville House, 2017. ISBN 978-1-61219-703-6 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  10. ↑ Martin, James: Piero Gobetti’s agonistic liberalism. History of European Ideas, 2006, 32. vsk, nro 2, s. 205–222. doi:10.1016/j.histeuroideas.2005.09.002 Artikkelin verkkoversio. Viitattu 30.9.2026. (englanniksi)
  11. ↑ Cingari, Salvatore: Croce e il fascismo Croce e Gentile. 2016. Istituto della Enciclopedia Italiana. Viitattu 30.9.2026. (italiaksi)
  12. 1 2 3 4 Stout, James: A Brief History of Anti-Fascism Smithsonian Magazine. 24.6.2020. Viitattu 2.10.2026. (englanniksi)
  13. ↑ 1985-2001: A short history of Anti-Fascist Action (AFA) Libcom.org. 12.9.2006. Viitattu 30.9.2026. (englanniksi)
  14. 1 2 3 Caffrey, Cait: Antifa EBSCO Research Starters. 2020. Viitattu 1.10.2026. (englanniksi)
  15. ↑ Braskén, Kasper & Copsey, Nigel & Lundin, Johan A. (toim.): Anti-fascism in the Nordic Countries. New Perspectives, Comparisons and Transnational Connections. London: Routledge, 2019. ISBN 978-1-138-04163-9 (englanniksi)
  16. ↑ Presentation Antifascistisk Aktion. Viitattu 1.10.2026. (ruotsiksi)
  17. ↑ Vysotsky, Stanislav: What – or who – is antifa? The Conversation. 9.6.2020. Viitattu 2.10.2026. (englanniksi)
  18. 1 2 Beauchamp, Zack: Antifa, explained. Vox, 8.6.2020. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 30.9.2026. (englanniksi)
  19. ↑ Väkivaltaisen ekstremismin tilannekatsaus 2020. Arvio väkivaltaisen ekstremismin tilanteesta Suomessa vuonna 2019 ja kehityksen suunta, s. 21–22. Sisäministeriön julkaisuja 2020:8. Helsinki: Sisäministeriö, 2020. ISBN 978-952-324-621-8 Teoksen verkkoversio (PDF) Viitattu 30.9.2026.
  20. ↑ Nazi backlash and coming to America Encyclopaedia Britannica. Encyclopaedia Britannica. Viitattu 5.10.2026. (englanniksi)
  21. ↑ Archive of the Society for the Protection of Science and Learning Bodleian Archives & Manuscripts. University of Oxford. Viitattu 5.10.2026. (englanniksi)
  22. ↑ Bird, Kai & Sherwin, Martin J.: American Prometheus. The Triumph and Tragedy of J. Robert Oppenheimer. New York: Vintage Books, 2006. ISBN 978-0-375-72626-2 (englanniksi)
  23. ↑ Freedom, Resistance, and Responsibility: The Philosophy and Politics of Jean-Paul Sartre 16.4.2021. The National WWII Museum. Viitattu 5.10.2026. (englanniksi)
  24. ↑ Mann, Thomas: Thomas Mann’s Antifascist Radio Addresses, 1940–1945. Listen, Germany! (Toimittaneet ja kääntäneet Jeffrey L. High, Elaine Chen ja Hans Rudolf Vaget) Rochester, New York: Camden House, 2026. doi:10.1017/9781805437079 ISBN 978-1-80543-707-9 (englanniksi)
  25. ↑ Chislett, William: How Spain’s Civil War defined George Orwell politically 26.6.2023. Real Instituto Elcano. Viitattu 5.10.2026. (englanniksi)
  26. ↑ Hiatt, Willie: Slapstick Diplomacy: Charlie Chaplin’s The Great Dictator and Latin American Theatres of War. Journal of Latin American Studies, 2018, 50. vsk, nro 4, s. 777–805. doi:10.1017/S0022216X18000750 (englanniksi)
  27. ↑ Denning, Michael: ”The Politics of Magic: Orson Welles’s Allegories of Anti-Fascism”, The Cultural Front. The Laboring of American Culture in the Twentieth Century. London & New York: Verso, 2010. ISBN 978-1-84467-464-0 (englanniksi)
  28. ↑ Ashton, Dore: Picasso as Anti-Fascist The Brooklyn Rail. marraskuu 2006. Viitattu 5.10.2026. (englanniksi)
  29. ↑ Guernica Museo Nacional Centro de Arte Reina Sofía. Museo Nacional Centro de Arte Reina Sofía. Viitattu 5.10.2026. (englanniksi)

Kirjallisuutta

Aiheesta muualla