Kiivit

Nykyiset kiivilajit

Kiivilintujen lahkoon (Apterygiformes) kuuluu vain yksi heimo, kiivit (Apterygidae). Kyseiseen heimoon puolestaan kuuluu ainoastaan samanniminen suku, kiivit (Apteryx).

Kiivilajeja on nykykäsityksen mukaan viisi.

• pikkukiivi
• kirjokiivi
• eteläsaarenruskokiivi
• okaritonruskokiivi
• pohjoissaarenruskokiivi

Vielä 1980-luvulle asti kiivilajeja tulkittiin olevan kolme: pikkukiivi, kirjokiivi ja ruskokiivi. Sittemmin DNA-tutkimusten perusteella ruskokiivi on jaettu kolmeen lajiin. Okaritonruskokiivi erotettiin omaksi lajikseen vasta 2003.

Kehityshistoria

Kiivien kehityshistoria tunnetaan huonosti. Nykyään elossa olevien lajien fossiileja on ajoitettu myöhäiseen pleistoseeniin ja holoseeniin, mutta tätä varhaisempia löytöjä on äärimmäisen niukasti. Erään teorian mukaan nykyisten kiivien edeltäjä olisi kehittynyt Eteläsaarella ja päässyt leviämään maateitse Pohjoissaarelle 1,1–1,6 miljoonaa vuotta sitten, kun saarten välillä oli maayhteys. Kiivit ja niiden lähimmät sukulaiset, emut ja kasuaarit, ovat saattaneet kehittyä pienikokoisesta, lentokykyisestä esi-isästä. Joissain lähteissä myös sukupuuttoon kuolleita norsulintuja pidetään kiivien lähimpinä sukulaisina.

Kahdesta sukupuuttoon kuolleesta kiivilajista on tehty fossiililöytö:

• Apteryx littoralis. Löydetty jalan luu vuonna 1998 Pohjoissaarella Martonin pohjoispuolella. Fossiili on arviolta miljoona vuotta vanha eli ajoittuu keskipleistoseeniin. Luun muoto ja mittasuhteet muistuttavat nykyisistä lajeista eniten pohjoissaarenruskokiiviä ja okaritonruskokiiviä. Lajin ulkoasu ja elinympäristö oletetaan olleen samankaltaiset kuin nykyisillä kiiveillä. Sukupuuton syyksi on arveltu Taupō-tulivuoren purkausta 26500 vuotta sitten.
• Proapteryx micromeros. Löydetty osittainen reisiluu ja vaurioitunut leuan luu Eteläsaarella lähellä St Bathans -nimistä paikkakuntaa. Fossiilit ovat arviolta 16–19 miljoonaa vuotta vanhoja eli ajoittuvat varhaiseen mioseeniin. Reisiluu on huomattavasti pienempi kuin millään nykyisellä kiivilajilla. Lajin painoarvioksi on esitetty 280–380 g. Ei tiedetä, oliko laji lentokykyinen vai ei.

Ulkonäkö

Kiivit ovat lentokyvyttömiä, ja niiden siivet ovat surkastuneet. Pyrstöä ei ole. Nokka on pitkä, ja sieraimet sijaitsevat linnuille poikkeuksellisesti sen kärjessä. Jalat ovat vahvat ja kynnet terävät. Höyhenpuku on karkea ja väljä, väritys ruskean tai harmaan sävyinen. Pituus vaihtelee lajista riippuen 30–45 cm välillä ja paino 1150–3300 g välillä. Naaraat ovat kookkaampia kuin koiraat. Pikkukiivi on lajeista pienin ja kirjokiivi suurin. Näiden kahden lajin höyhenpuvussa on vaaleita läikkiä tai poikkisuuntaisia raitoja, kun taas ruskokiiveillä vaihtelevanväriset raidat ovat pitkittäissuuntaisia. Lentokyvyttömille linnuille tyypillisesti kiiveiltä puuttuu rintalastan harja, johon lentämiseen käytettävät lihakset kiinnittyisivät. Muista lentokyvyttömistä linnuista poiketen kiivien jaloissa on neljä varvasta kahden tai kolmen sijaan.

Kiivien näköaisti on ilmeisen heikko. Niillä on kaikista linnuista pienimmät silmät suhteessa ruumiin kokoon ja kapein näkökenttä. Vastaavasti kuulo- ja hajuaisti sekä nokan kärjen tuntoaisti ovat varsin kehittyneet. Kiivit eivät ilmeisesti tarvitse tarkkaa näköaistia ravinnon etsimiseen, sillä luonnosta on tavattu jopa sokeutuneita yksilöitä, mikä on luonnonvaraisilla linnuilla hyvin harvinaista. Uudessa-Seelannissa ei ennen ihmisen saapumista myöskään ollut nisäkäspetoja, joiden havaitsemiseen näköaistia olisi tarvittu. Kyseessä onkin ilmeisesti evolutiivinen sopeuma kiivien poikkeuksellisiin kehitysolosuhteisiin, jossa muut aistit ovat olleet näköaistia tärkeämpiä.

Ääntely

Kiivien ääntelyllä on kaksi tarkoitusta: ilmoittaa reviirin rajoja ja pitää yhteyttä lajitovereihin. Ääntely on aktiivisinta pari tuntia auringonlaskun jälkeen ja ennen aamunkoittoa. Koiraan ääni on kimeä, puhdas nouseva vihellys. Naaraan ääni on matalampi ja käheä. Ääni toistuu 8–25 kertaa.

Elinympäristö

Kiivit elävät metsissä, pensaikoissa, mättäiköillä ja näiden läheisellä viljelysmaalla aina merenpinnan tasolta puurajaan saakka. Uuden-Seelannin alkuperäisten metsien pääasiallisia puulajeja ovat etelänpyökit ja podokarpukset. Kiivi esiintyy myös istutetuissa metsissä. Näissä yleisin puulaji on montereynmänty.

Ravinto

Koska kiivit elävät monenlaisissa ympäristöissä, niiden ruokavaliokin on monipuolinen. Valtaosa ravinnosta koostuu selkärangattomista, etenkin madoista. Lisäksi kiivit syövät marjoja, siemeniä ja joidenkin kasvien lehtiä. Yleensä kiivit saavat tarvitsemansa nesteen ravinnosta. Ne voivat kuitenkin tarpeen tullen juoda kastamalla nokan veteen ja kallistamalla päätä taaksepäin.

Kiivit ovat yöaktiivisia. Ruokaa etsiessään kiivit luottavat heikon näköaistin sijaan erinomaiseen haju- ja tuntoaistiin. Kävellessään ne tunnustelevat maata nokallaan ja nuuhkivat samalla äänekkäästi. Madon löydettyään ne työntävät nokan maahan ja tarvittaessa laajentavat koloa vääntämällä nokkaa vipumaisesti. Ruokailutavan vuoksi kiivit suosivat elinympäristöjä, joissa maaperä ei ole paksulti lehtien peitossa tai kovaksi tallautunut.

Lisääntyminen

Koiraat valtaavat ensin reviirin, jota ne puolustavat joskus jopa raivokkaasti kilpailijoita vastaan. Reviirin rajoja ilmoitetaan myös ääntelemällä. Reviirin koko vaihtelee lajin ja ympäristön mukaan 2–100 hehtaarin välillä. Pesimäaika on yleensä kesäkuun ja maaliskuun välisenä aikana, jolloin ravinnon saatavuus on parhaimmillaan. Koiraan soidinkäyttäytyminen koostuu lähinnä naaraan seuraamisesta ja perässä röhkimisestä. Mikäli naaras ei ole kiinnostunut, se voi juosta pois tai ajaa koiraan tiehensä. Mikäli taas naaras on kiinnostunut, seuraa parittelu, jonka aikana naaras laskeutuu maahan ja koiras nousee tasapainottelemaan sen selän päälle. Kiivit ovat yksiavioisia, ja parien tiedetään pysyneen yhdessä yli 20 vuotta. Stewartinsaarella esiintyvällä eteläsaarenruskokiivin populaatiolla on poikkeuksellinen perhedynamiikka, jossa aikaisempien vuosien poikaset jäävät reviirille vuosiksi ja osallistuvat nuorempien sisarustensa hoitoon.

Kiivit kaivavat pesäkoloja rinteisiin tai törmiin jo parikin kuukautta ennen munintaa. Yleensä kolot vuorataan lehdillä, ruoholla ja sammalella. Pesään mennessään kiivi usein vetää kasvillisuutta suuaukon eteen naamiointi- tai lämmöneristystarkoituksessa. Kiiveillä voi olla reviirillään kymmeniä koloja eri tarkoituksia varten. Päiväpiiloksi soveltuu myös esimerkiksi ontto puu, kivenkolo tai tiheä kasvillisuus. Kirjokiivi kaivaa useiden metrien mittaisia tunneliverkostoja, joissa voi olla useita sisäänkäyntejä.

Kiivin muna on linnun kokoon nähden poikkeuksellisen suuri, jopa kuusi kertaa suurempi kuin muilla samankokoisilla linnuilla. Tyypillinen pituus on 12 cm ja halkaisija 8 cm. Näin ison munan muodostaminen kestää noin 30 vrk ja vaatii naaraalta ravinnonsaannin kolminkertaistamista. Suuri muna vaikeuttaa kävelyä, ja juuri ennen munimista naaras joutuu paastoamaan muutaman päivän, koska ruoalle ei ole tilaa. Tyypillisesti kiivit munivat kerrallaan vain yhden munan lukuun ottamatta pohjoissaarenruskokiiviä, joka munii tyypillisesti kaksi munaa. Toinen muninta tapahtuu yleensä 25 vrk ensimmäisen jälkeen. Kolmas muna on harvinainen, mutta mahdollinen.

Haudonta kestää 70–80 päivää eli noin kaksi kertaa pitempään kuin linnuilla yleensä. Pikkukiivillä ja pohjoissaarenruskokiivillä vain koiras hautoo, muilla lajeilla naaraskin osallistuu. Mikäli koiras hautoo yksin, se joutuu jättämään välillä pesän ruokaillakseen. Kuoriutumista edeltävästi emo hautoo useita päiviä tauotta rasvavarastojensa turvin. Kuoriutuminen on poikaselle uuvuttavaa, ja se voi kestää jopa kolme vuorokautta. Kiivinpoikasella on suuri ruskuaispussi, jonka turvin se selviää syömättä ensimmäiset elinpäivänsä. Poikanen kuoriutuuu täysin höyhenpeitteisinä. Se lähtee liikkeelle viikon sisällä, mutta palaa pesään päivittäin vielä viikkojen tai kuukausien ajan. Poikanen etsii ravintonsa aluksi maan pinnalta, koska pehmeä nokka ei vielä sovellu maan tonkimiseen. Vanhempien reviiriltä poistumisen ajankohta vaihtelee lajin ja populaation mukaan 4–6 viikosta useisiin vuosiin. Kiivit ovat täysikasvuisia vasta noin 4 vuoden ikäisinä. Ne ovat mahdollisesti hyvin pitkäikäisiä, joskin lisää tutkimustietoa tarvitaan. 50–60 vuotiaita yksilöitä tunnetaan. Yksi naaras saattaa munia elinaikanaan jopa 100 munaa.

Pedot ja muut vieraslajit

Kärppä on erityinen uhka nuorille kiiveille ja pääsyyllinen siihen, että luonnonvaraisista kiiveistä vain 5 % selviää lisääntymisikäiseksi. Vasta yli kilogramman painoisena kiivi pystyy puolustautumaan kärppää vastaan. Alun perin kärppä tuotiin Uuteen-Seelantiin 1800-luvun lopulla rajoittamaan maahan tuotujen kanien kantaa. Tämä pyrkimys kuitenkin epäonnistui, sillä kärpät alkoivat saalistaa kanien sijaan kiivejä ja muita Uuden-Seelannin alkuperäisiä lajeja. Vaikka kärppä on taitava uimari, se kuitenkin puuttuu useilta Uuden-Seelannin pikkusaarilta, joita käytetään lintujen suojeluun. Hilleri on harvalukuisempi kuin kärppä, mutta kykenee tappamaan aikuisenkin kiivin. Suurimman uhan aikuisille kiiveille kuitenkin muodostavat lemmikkikoirat.

Muutkin vieraslajit aiheuttavat kiiville haittaa. Kettukusut tuhoavat Uuden-Seelannin alkuperäisiä metsiä ja pensaikkoja ja syövät linnuille tärkeitä hedelmiä sekä kiivien munia ja poikasia. Hiiret ja rotat syövät myös hedelmiä, minkä lisäksi ne houkuttelevat alueelle näätäeläimiä ja kissoja. Siat voivat syödä kiivien munia ja poikasia, kun taas siilit kilpailevat kiivien kanssa ravinnosta.

Elinympäristöjen häviäminen

Ihmisen vaikutuksesta Uuden-Seelannin alkuperäiset metsät ovat vähentyneet ja samalla laidunmaan osuus kasvanut merkittävästi. Vaikka kiiveille kelpaavat alkuperäisten metsien lisäksi muun muassa istutusmetsät ja pensaikot, laidunmaa soveltuu huonosti. Maankäyttö uhkaa kiivejä monella tavalla. Kiivejä voi kuolla maan polttamisen ja raivauksen yhteydessä. Populaatiot joutuvat pakkautumaan pienille alueille, mikä nostaa myös petojen tiheyttä ja johtaa lajinsisäiseen kilpailuun. Populaatiot myös eristyvät toisistaan. Tämä johtaa geneettisen monimuotoisuuden vähenemiseen ja lisää sisäsiittoisuuden riskiä.

Muita uhkia

Kuivuus voi olla uhka kiiville, sillä maan kovettuessa ravinnonsaanti vaikeutuu. Tämä koskee etenkin nuoria yksilöitä, joiden nokat ovat pehmeämmät kuin vanhoilla. Lisäksi kiivit joutuvat kuivuuden aikana etsimään ravintoa laajemmalta alueelta ja myös päiväsaikaan, jolloin riski joutua liikenteen uhriksi tai kohdata koira kasvaa. Vettä etsiessään kiivit saattavat myös hukkua, mikäli ne putoavat veteen eivätkä pääse pois.

Kiivien kasvatus

Operation Nest Egg on vuonna 1995 perustettu koko maan kattava kiivien suojelutoimi, jossa kiivien munia ja poikasia kerätään vankeudessa kasvatettaviksi. Muutaman viikon ikäisinä kiivit siirretään kasvatuslaitoksista erityisille suojelualueille, joissa ei ole petoja. Usein nämä ovat saaria tai aidattuja alueita, joissa kiivit elävät ilman ihmisen apua. Noin kilogramman painon saavutettuaan kiivit pystyvät puolustautumaan kärppiä vastaan, ja silloin ne vapautetaan joko alkuperäisiin elinympäristöihin tai uusia populaatioita perustamaan. Tällä tavoin jopa 65 % kiiveistä selviää lisääntymisikään, kun osuus muuten olisi vain 5 %.

Kōhanga Kiwi on samankaltainen suojelutoimi kuin Operation Nest Egg sillä erotuksella, että kiivit vapautetaan lopulta erityisille pedottomille kōhanga-alueille. Mikäli nämä alueet täyttyvät, lintuja voidaan siirtää muuallekin. Tämä operaatio keskittyy erityisesti pohjoissaarenruskokiivin suojeluun. Kōhanga-alueita ovat muun muassa Motutapu Island ja Sanctuary Mountain Maungatautari.

Petojen vähentäminen

Predator Free 2050 on projekti, jonka tavoitteena on hävittää Uudesta-Seelannista rotta, kärppä, lumikko, hilleri ja kettukusu kokonaan vuoteen 2050 mennessä. Tähän käytetään useita menetelmiä: myrkkyjä, loukuttamista ja ampumista.Natriumfluoroasetaattia sisältäviä pellettejä pudotetaan helikoptereista alueille, joissa petojen loukuttaminen on vaikeaa esimerkiksi maaston vaikeakulkuisuuden vuoksi. Pelletit ovat myrkyllisiä niitä syöville rotille ja kettukusuille sekä myrkytettyjä rottia syöville kärpille ja villikissoille. Myrkky on kuitenkin biohajoavaa eikä kerry ympäristöön tai eläimiin. Loukuttaminen on käytännöllistä vasta, kun petojen määrää on ensin rajoitettu muilla tavoin. Ampuminen soveltuu lähinnä kettukusuja ja villikissoja vastaan.