Komorien historia

Komorit on läntisellä Intian valtamerellä sijaitseva saaristovaltio, joka on suunnilleen Madagaskarin saaren ja Itä-Afrikan rannikon puolivälissä, Mosambikin kanaalin pohjoispäässä. Komorien saaristo on menneinä vuosisatoina toiminut välietappina Afrikan mantereen ja Madagaskarin välillä, Itä-Afrikan rannikkoa pitkin toimineiden arabikauppiaiden eteläisenä tukikohtana sekä islamilaisen kulttuurin keskuksena. 1800-luvulla Komorit liitettiin osaksi Ranskan merentakaista imperiumia, mutta ne julistautuivat yksipuolisesti itsenäisiksi Ranskasta 6. heinäkuuta 1975. Komorien itsenäisen valtion historia on ollut epävakaata ja maassa on nähty useita sotilasvallankaappauksia. Saariston neljästä pääsaaresta itäisin, Mahoré eli Mayotte, kuuluu edelleen Ranskan hallintaan.

Varhaiset asukkaat ja siirtokunnat

Komorien saariston ensimmäisistä asukkaista tiedetään vähän. Arkeologit ovat kuitenkin löytäneet Anjouanin saarelta 500-luvulla syntyneen asutuksen jäänteitä. Historioitsijat ovat arvelleet, että indonesialaiset siirtolaiset käyttivät saaria etappipaikkoina matkalla kohti Madagaskaria jo ennen vuotta 1000. Komorit sijaitsevat afrikkalaisten, malaiji-indonesialaisten ja arabialaisten vaikutuspiirien risteyskohdassa, mikä näkyy edelleen väestön ulkonäössä, kielessä, kulttuurissa, yhteiskuntarakenteessa ja uskonnossa.

Paikallisten legendojen mukaan saariston ensimmäiset uudisasukkaat olivat kaksi Arabiasta tullutta perhettä. Toisen perimätiedon mukaan persialainen kuningas Husain ibn Ali perusti saarille asutuksen 1000-luvun alussa. Bantukansoja saapui Komoreille ennen 1300-lukua etenkin nykyisen Mosambikin etelärannikolta. Anjouanin saarella he kohtasivat ilmeisesti aiempaa malaiji-indonesialaista väestöä. 1400-luvulle mennessä saarilla oli afrikkalaisperäisiä päälliköitä ja yhteyksiä arabikauppiaisiin, jotka levittivät saarille islamia.

Merkittävä käännekohta oli shirazilaisten arabien saapuminen 1400- ja 1500-luvuilla. He olivat nykyisen Iranin alueella sijaitsevasta Shirazin kaupungista lähtöisin olevia sunnimuslimeja. Shirazilaiset perustivat sulttaanikuntia, he jakoivat Ison-Komorin yhteentoista sulttaanikuntaan ja Anjouanin kahteen, sekä ulottivat valtansa Mahorélle ja Mohélille, vaikka jälkimmäinen joutui 1800-luvulla madagaskarilaisten hallitsijoiden valvontaan. Arabit rakensivat Komoreille moskeijoita ja vakiinnuttivat islamin saariston uskonnoksi. He toivat mukanaan myös kivirakentamisen, puusepäntaidon, puuvillan kutomisen, uusia viljelykasveja ja persialaisen aurinkokalenterin.

1500-luvulle tultaessa Komoreista oli tullut alueellisen kaupan keskus. Saarilta vietiin muun muassa riisiä, ambraa, mausteita ja orjia Itä-Afrikan ja Lähi-idän satamiin. Vastineeksi tuotiin esimerkiksi oopiumia ja puuvillakankaita.

Ensimmäiset eurooppalaiset saarilla olivat portugalilaiset, jotka saapuivat Isolle-Komorille noin vuonna 1505. Portugalilaiset olivat myös ensimmäiset eurooppalaiset, jotka kartoittivat alueen. Hollantilaiset 1500-luvun kuvaukset luonnehtivat Komorien sulttaanikuntia vauraiksi kauppakeskuksiksi, joilla oli yhteyksiä Afrikan rannikolle ja Madagaskarille.

Kiivas kilpailu tästä kaupasta ja yhä enenevässä määrin eurooppalaisesta kaupankäynnistä johti jatkuviin sotiin sulttaanikuntien välillä. Tilanne jatkui aina Ranskan miehitykseen saakka. Ison-Komorin sulttaanit tunnustivat vain ajoittain yhden joukostaan ylimmän hallitsijan asemaan.

1600-luvun alkuun mennessä orjista oli tullut Komorien tärkein vientituote, vaikka myös muiden tuotteiden markkinat jatkoivat kasvuaan pääasiassa alueen kasvavan eurooppalaisen läsnäolon seurauksena. Vastatakseen kasvaneeseen kysyntään sulttaanit alkoivat itse käyttää orjatyövoimaa Itä-Afrikan rannikolla yleisen käytännön mukaisesti.

Vuodesta 1785 alkaen Madagaskarin länsirannikon sakalavat alkoivat tehdä orjaretkiä Komoreille. He vangitsivat tuhansia asukkaita ja kuljettivat heidät tukijalkakanootteihin eli pirogueihin lastattuina Ranskan hallinnoimille alueille Madagaskariin, Mauritiukselle tai Réunionille työskentelemään sokeriplantaaseilla, joista monet olivat ranskalaisten sijoittajien omistamia. Madagaskaria lähimpänä sijaitseva Mahorén saari tyhjentyi lähes kokonaan asukkaista.

Komorien avunpyynnöt Ranskalle ja muille Euroopan suurvalloille jäivät vaille vastausta. Ryöstöretket loppuivat vasta sen jälkeen, kun Madagaskarin keskisen ylängön merinat olivat kukistaneet sakalavojen kuningaskunnat. Merinoiden valloituksen jälkeen sakalavojen ja betsimisarakojen ryhmiä lähti Madagaskarilta ja asettui Mahorélle ja Mohélille.

Vauraus palautui, kun komorilaiset kauppiaat osallistuivat jälleen orjien kuljettamiseen Itä-Afrikan rannikolta Réunionille ja Madagaskarille. Orjia kuljettavat dhow-laivat tuottivat sijoittajilleen valtavia voittoja. Komoreilla arvioitiin vuonna 1865, että jopa 40 prosenttia väestöstä koostui orjista. Eliitille suuren orjamäärän omistaminen peltotöitä ja kotitalouspalveluja varten oli arvovallan merkki.

Ranskan miehityksen aattona komorilainen yhteiskunta koostui kolmesta luokasta: shirazilaisten sulttaanien ja heidän perheidensä muodostamasta eliitistä, vapaista henkilöistä eli rahvaasta koostuvasta keskiluokasta sekä orjaluokasta, johon kuuluivat Afrikan rannikolta tuodut ihmiset ja heidän jälkeläisensä.

Ranskan siirtomaavalta

Ranskan kiinnostus läntiseen Intian valtamereen alkoi 1600-luvulla. Ranska perusti siirtokunnan Madagaskarin eteläosaan vuonna 1634 ja otti haltuunsa Réunionin ja Rodriguezin. Myöhemmin se hallitsi myös Mauritiusta ja Seychellejä, mutta se joutui luovuttamaan nämä Britannialle vuonna 1814. Tällöin Ranska menetti myös satamansa Intian valtamerellä. Ranskalaiseksi jääneellä Réunionilla ei ollut sopivaa luonnonsatamaa. Vuonna 1840 Ranska hankki Nosy Bén saaren Madagaskarin luoteisrannikolta, mutta sen potentiaali satamana oli vähäinen. Vuonna 1841 ranskalaiset neuvottelivat Mahorén madagaskarilaisen hallitsijan kanssa Mahorén luovuttamisesta Ranskalle, sillä Mahorén saari tarjosi sopivan paikan satamalle.

Vaikka Ranska oli saanut jalansijan Komoreilla, muiden saarten hankkiminen eteni katkonaisesti. Toisinaan ranskalaisia kannusti Britannian intervention uhka, erityisesti Mohélilla, ja toisinaan sulttaanien keskinäisistä sodista johtuva jatkuva anarkia. 1880-luvulla Saksan kasvava vaikutus Itä-Afrikan rannikolla lisäsi ranskalaisten huolia.

Vasta vuonna 1908 kaikki neljä Komorien saarta liitettiin osaksi Ranskan Madagaskarin siirtomaata, ja vuonna 1912 viimeinen sulttaani luopui vallasta. Tämän jälkeen saarille perustettiin siirtomaahallinto ja pääkaupungiksi tuli Dzaoudzi Mahorélla. Protektoraattiasemaa koskevat sopimukset merkitsivät siirtymävaihetta itsenäisyyden ja täyden liittämisen välillä. Tällaiset sopimukset solmittiin Ison-Komorin, Anjouanin ja Mohélin hallitsijoiden kanssa vuonna 1886.

Ranskan siirtomaavallan vaikutukset olivat ristiriitaisia. Siirtomaavalta lopetti orjuuden instituution, mutta entisten orjien ja vapaiden henkilöiden sekä heidän jälkeläistensä väliset taloudelliset ja sosiaaliset erot säilyivät. Terveydenhuollon taso parani modernin lääketieteen käyttöönoton myötä, ja väestö kasvoi noin 50 prosenttia vuosina 1900–1960.

Ranska hallitsi edelleen taloutta. Ravintokasvien viljely laiminlyötiin, kun ranskalaiset yhtiöt perustivat rannikkoalueille vientiin tarkoitettujen rahakasvien plantaaseja. Tämän seurauksena talous tuli riippuvaiseksi vaniljan ylang-ylangin, neilikoiden, kaakaon, kopran ja muiden trooppisten viljelykasvien viennistä.

Suurin osa viennistä saaduista voitoista siirrettiin Ranskaan sen sijaan, että ne olisi sijoitettu saariston infrastruktuuriin. Kehitystä rajoitti entisestään siirtomaahallinnon tapa keskittää julkiset palvelut Madagaskarille. Yksi tämän politiikan seurauksista oli suurten komorilaisten joukkojen muutto Madagaskarille. Heidän läsnäolonsa muodostuisi pitkäaikaiseksi jännitteiden lähteeksi Komorien ja sen valtavan saaristonaapurin välillä.

Shirazilainen eliitti säilytti merkittävän asemansa suurina maanomistajina ja virkamiehinä. Itsenäisyyden aattona Komorit oli edelleen köyhä ja kehittymätön alue. Saarilla oli vain yksi keskiasteen koulu eikä käytännössä lainkaan kansallista mediaa. Suezin kanavan avautuminen vuonna 1869 oli eristänyt saaret tärkeimmistä kauppareiteistä. Luonnonvaroja oli vähän ja Ranska laiminlöi saaria suurelta osin, joten ne olivat huonosti valmistautuneita itsenäisyyteen.

Vuonna 1946 Komorien saarista tuli Ranskan merentakainen departementti, jolla oli edustus Ranskan kansalliskokouksessa. Seuraavana vuonna saarten hallinnolliset siteet Madagaskariin katkaistiin. Komorit perusti oman tullijärjestelmänsä vuonna 1952. Vuonna 1961 säädettiin perustuslaki, joka mahdollisti Komoreille sisäisen itsehallinnon. Tätä edelsi vuoden 1958 kansanäänestys, jossa komorilaiset äänestivät ylivoimaisesti Ranskan yhteydessä pysymisen puolesta.

Irtautuminen Ranskasta

Itsenäisyysliikkeen herääminen

1960-luvun politiikkaa hallitsi sosiaalinen ja taloudellinen eliitti, joka koostui suurelta osin siirtomaa-aikaa edeltäneiden sulttaanisukujen jälkeläisistä. Eliitti oli konservatiivinen ja kannatti Ranskan yhteydessä pysymistä. Komorien itsehallinnon aikana kaksi tärkeintä konservatiivista poliittista ryhmittymää olivat Parti Vert (Vihreä puolue), josta tuli myöhemmin Komorien demokraattinen unioni (Union Démocratique des Comores – UDC), sekä Parti Blanc (Valkoinen puolue), joka järjestettiin myöhemmin uudelleen Komorien kansan demokraattiseksi kokoukseksi (Rassemblement Démocratique du Peuple Comorien – RDPC).

Parti Vertin ja hallintoneuvoston puheenjohtaja Saïd Mohamed Cheikh, oli vuonna 1970 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka saarten tärkein poliittinen johtaja. Häntä seurasi hallintoneuvoston johdossa Ahmed Abdallah, joka oli varakas plantaasinomistaja ja Ranskan kansalliskokouksen edustaja. Prinssi Said Ibrahimin johtama Parti Blanc muodosti opposition. Se kannatti edistyksellistä ohjelmaa, johon kuuluivat maareformi ja ulkomaisten omistamien plantaasiyhtiöiden hallitseman komorilaisten rahakasvien monopolin purkaminen.

Pitkälle 1960-luvulle saakka molemmat vakiintuneet puolueet keskittyivät ensisijaisesti harmonisten suhteiden ylläpitämiseen Ranskaan, sekä taloussuunnitteluun ja infrastruktuurin kehittämiseen tarvittavan avun hankkimiseen. Tämän yksimielisyyden vuoksi poliittisesti aktiiviset komorilaiset perustivat usein kannatuksensa henkilökohtaisiin tunteisiin kahden pääpuolueen johtohahmoja kohtaan.

Itsenäisyysliike ei syntynyt Komorien saarilla, vaan Tansaniassa asuvien komorilaisten keskuudessa. He perustivat vuonna 1962 Komorien kansallisen vapautusliikkeen (Mouvement de la Libération Nationale des Comores – Molinaco). Molinaco ajoi aktiivisesti Komorien itsenäisyyttä ulkomailla, erityisesti Afrikan yhtenäisyysjärjestössä (OAU), mutta vasta vuonna 1967 se alkoi levittää vaikutusvaltaansa itse saarille, pääasiassa salaisen toiminnan kautta. Vuonna 1968 perustettu Komorien sosialistinen puolue (Parti Socialiste des Comores – Pasoco) sai pääasiassa tukea opiskelijoilta ja muilta nuorilta.

Yhä useammat poliittisesti aktivoituneet komorilaiset, jotka paheksuivat Ranskan välinpitämättömyyttä Komoreja kohtaan, alkoivat kannattaa itsenäisyyttä. Erityisesti nuoria itsenäisyysmielisiä rohkaisivat dramaattiset tapahtumat Mosambikin kanaalin toisella puolella Afrikan mantereella. Tanganjika itsenäistyi Britanniasta vuonna 1961 ja omaksui pian hallintomallin, joka perustui afrikkalaiseen sosialismiin. Toinen Britannian siirtomaa Sansibar itsenäistyi vuonna 1963 ja kukisti seuraavana vuonna hallitsevan arabieliitin väkivaltaisessa vallankumouksessa. Sansibarin saarivaltio yhdistyi tämän jälkeen Tanganyikan kanssa muodostaen uuden Tansanian valtion. Samaan aikaan nationalistit aloittivat kapinoita Portugalin siirtomaassa Mosambikissa.

Vaikka Abdallah oli konservatiivinen poliitikko, hän piti itsenäisyyttä ”valitettavana välttämättömyytenä”, koska Ranskan tuen taso oli epätyydyttävä ja yhä radikaalimmaksi muuttuva nuori sukupolvi vieraantui järjestelmästä. Vuoden 1968 opiskelijamielenosoituksen väkivaltainen tukahduttaminen ja Said Mohammed Cheikhin kuolema vuonna 1970 olivat lisätodisteita vanhan järjestyksen rapautumisesta. Vuonna 1972 Parti Vertin, joka oli tällä välin muuttunut UDC:ksi ja Parti Blancin, joka vastaavasti oli muuttunut RDPC:ksi, sopivat ajavansa itsenäisyyttä ja toivoivat samalla säilyttävänsä hyvät suhteet Ranskaan.

Konservatiivisten ja maltillisten puolueiden koalitio, Party for the Evolution of Comoros (Parti pour l’Évolution des Comores), oli itsenäisyyspyrkimysten eturintamassa. Koalitio sulki ulkopuolelleen Pasocon, jota se piti väkivaltaisen vallankumouksellisena, mutta teki jonkin aikaa yhteistyötä Molinacon kanssa.

Vuosina 1973–1974 paikallishallinto neuvotteli Ranskan kanssa ja julkaisi 15. kesäkuuta 1973 yhteisen julistuksen, jossa määriteltiin saariston itsenäistymisen keinot. Neuvottelujen taustalla oli marraskuussa 1973 Moronissa tapahtunut itsenäisyyttä kannattanut mellakka, jossa edustajainhuoneen rakennukset poltettiin.

Komorien itsenäistyminen

Kansanäänestys Komorien itsenäisyydestä järjestettiin 22. joulukuuta 1974. Äänestäjät kannattivat itsenäisyyttä 95 prosentin enemmistöllä, mutta Mahorélla 65 prosenttia äänestäneistä halusi saaren pysyvän Ranskan departementtina. Heinäkuussa 1975 Komorit julistautui itsenäiseksi ja Ahmed Abdallahista tuli maan ensimmäinen presidentti. Vain kuukautta myöhemmin Abdallah syöstiin vallasta, kun kuuden poliittisen puolueen koalitio suoritti vallankaappauksen ulkomaisten palkkasoturien avustuksella. Palkkasotureita johti Bob Renard. Uudeksi presidentiksi nimettiin Said Mohamed Jaffar. Jotkut tarkkailijat väittivät, että Ranskan kaupalliset edut ja mahdollisesti jopa Ranskan hallitus olivat auttaneet vallankaappausta rahoittamalla ja toimittamalla materiaalia.

Vallankaappauksen syyt ovat edelleen epäselviä, vaikka uskomus siitä, että Ranska luovuttaisi Mahorén Komoreille jos Abdallah syrjäytettäisiin, saattaa olla osittain motiivina vallankaappaukselle. Abdallah pakeni Anjouanlle, joka oli hänen poliittinen tukialueensa. Siellä hän pysyi vallassa 45 miehen aseellisen joukon avulla, kunnes Moronista lähetetyt joukot valtasivat saaren ja pidättivät hänet syyskuussa 1975. Vallankaappauksen jälkeen valtaan nousi kolmimiehinen johtokunta. Yksi sen jäsenistä, Ali Soilih, nimitettiin puolustus- ja oikeusministeriksi ja myöhemmin valtionpäämieheksi edustajainhuoneen päätöksellä tammikuussa 1976. Ranska oli tunnustanut Komorit itsenäiseksi valtioksi neljä päivää Soilih’n valtaannousua ennen, 31. joulukuuta 1975. Komorien saaristosta Mahoré jäi edelleen Ranskalle. Kaikki aktiiviset suhteet Ranskan ja Komorien välillä, mukaan lukien yli 40 prosenttia kansallisesta budjetista kattaneet avustusohjelmat, pysyivät keskeytettyinä.

Mahorén kysymys

Mahorén asema oli keskeinen kiistakysymys Komorien itsenäistyessä. Mahorén asukkaat katsoivat olevansa kulttuurisesti, uskonnollisesti ja kielellisesti erilaisia kuin muiden saarten asukkaat. Lisäksi heidän elintasonsa oli korkeampi ja saaren luonnonvarat olivat rikkaammat, ja pitkä yhteys Ranskaan oli vahvistanut saaren ranskalaista ja kreolilaista identiteettiä. Vuoden 1974 kansanäänestyksessä 65 prosenttia Mahorén äänestäjistä vastusti itsenäisyyttä. Komorien johto taas katsoi, että saaristoa olisi pitänyt käsitellä yhtenä kokonaisuutena. Ranska puolestaan tulkitsi äänestyksen saarikohtaiseksi ja säilytti Mahorén yhteydessään. Abdallahin hallitus kuitenkin julisti 6. heinäkuuta 1975 yksipuolisesti itsenäiseksi kaikki Komorien saaret, myös Mahorén.

Vuonna 1976 järjestettiin uusi kansanäänestys, jossa Mahorén asukkaat kannattivat ylivoimaisesti Ranskaan jäämistä. Ranska antoi saarelle erityisaseman alueellisena yhteisönä (collectivité territoriale), ja Mahoré sai oman paikallishallinnon sekä edustajat Ranskan parlamenttiin.

Komorit ja useat Afrikan maat vaativat jatkuvasti Mahorén palauttamista Komoreille. YK hyväksyi vuosittain päätöslauselmia, joissa Ranskaa kehotettiin luopumaan saaresta. Mahorén asukkaat puolestaan halusivat säilyttää yhteytensä Ranskaan ja vastustivat liittymistä takaisin Komorien tasavaltaan. Ranska joutui useaan otteeseen hankalaan tilanteeseen Mahorén kiistan takia, mutta se katsoi että se ei voi toimia vastoin saaren asukkaiden tahtoa.

Mahorén talous muistutti osittain Komorien taloutta. Tärkeimpiä viljelykasveja olivat riisi, maniokki ja maissi, kun taas ylang-ylang ja vanilja olivat keskeisiä vientituotteita. Ranskan rahoittamat rakennushankkeet muodostivat tärkeimmän teollisen toiminnan. 1980-luvun lopulla rakennettiin muun muassa syväsatamaa Longoniin ja lentokenttää Dzaoudziin. Matkailua rajoittivat hotellien vähäisyys ja saaren syrjäinen sijainti.

Ranskan hallinnon aikana Mahoré säilyi pääosin rauhallisena ja vakaana, mutta 1990-luvun alussa jännitteet lisääntyivät. Lentokentän laajentamiseen liittyneet pakkosiirrot aiheuttivat nuorten protesteja, jotka muuttuivat väkivaltaisiksi. Myös komorilaisiin siirtolaisiin kohdistui väkivaltaa. Vuonna 1993 yleislakko palkankorotusten puolesta johti mellakoihin, ja järjestyksen palauttamiseen tarvittiin joukkoja Réunionilta ja Ranskasta.

Ali Soilih’n hallinto

Ali Soilih nousi valtaan vuoden 1976 alussa. Hänen tammikuusta 1976 toukokuuhun 1978 kestänyttä valtakauttaan leimasivat jatkuvat vihamieliset suhteet Ranskan ja Komorien välillä. Hän pyrki toteuttamaan radikaalin vallankumouksen, jonka tarkoituksena oli katkaista perinteisten arvojen ja Ranskan vaikutusvalta. Soilih korosti nuorten keskeistä roolia vallankumouksessa ja laski äänestysikärajan neljääntoista vuoteen. Hän mobilisoi komorilaiset nuoret erityiseen vallankumousmiliisiin, Moissyyn, joka erityisesti kylissä hyökkäsi väkivaltaisesti konservatiivisia vanhuksia vastaan punakaartin tyyliin. Hallinto pyrki myös hajauttamaan valtaa perustamalla paikallishallintoalueita kiinalaisten omkansankommuunien mallin mukaisesti.

Ranskan taloudellisen tuen päätyttyä valtion talous romahti nopeasti. Tuhansia virkamiehiä irtisanottiin, ruokapula paheni ja hallituksen vastustus kasvoi. Moissyn väkivaltaiset hyökkäykset konservatiiveja vastaan, moskeijoihin tehdyt ratsiat ja talouskriisi heikensivät Soilihia entisestään.

Hän halusi maallisemman valtion ja rajoitti muslimioppineiden asemaa. Näitä uudistuksia pidettiin hyökkäyksinä komorilaisia perinteitä vastaan, ja yhdessä syvenevän talouskriisin kanssa ne rapauttivat hallituksen kannatusta.

Soilih’n kohdistettiin useita murhayrityksiä, ja Moissyn hyökkäykset todellisia ja kuviteltuja poliittisia vastustajia vastaan lisääntyivät. Moskeijoihin tehtiin usein ratsioita, ja useita pakolaisia pakeni Mahorélle. Karthalan tulivuoren purkautuminen huhtikuussa 1977 ja Madagaskarilta paenneiden komorilaisten pakolaisten virta sen jälkeen, kun siellä oli tapahtunut komorilaisten joukkomurha, pahensivat tilannetta.

Vakavat elintarvikepulasta johtuneet vaikeudet vuosina 1976–1977 pakottivat hallituksen hakemaan kansainvälistä apua. Nuori valtio joutui käyttämään jo ennestään vähäisiä vientitulojaan taloudellisen kehityksen sijaan riisin ja muiden peruselintarvikkeiden hankintaan. Maaliskuussa 1978 Moronin eteläpuolella sijaitsevan Iconin kaupungin kalastajia tapettiin sen jälkeen, kun he olivat protestoineet hallituksen politiikkaa vastaan, joka velvoitti heidät myymään saaliinsa valtiolle.

Kansan tuki oli vähentynyt niin paljon, että kun noin 50 palkkasoturista koostunut joukko, pääasiassa entisiä ranskalaisia laskuvarjojääkäreitä, nousi maihin Itsandran rannalla pääkaupungin pohjoispuolella 12. toukokuuta 1978, Komorien asevoimat eivät vastustaneet heitä. Palkkasotureita johti Bob Denard, joka oli osallistunut myös vuoden 1975 vallankaappaukseen, jonka ansiosta Soilih nousi valtaan.

Useimmat komorilaiset kannattivat vallankaappausta ja olivat tyytyväisiä päästessään eroon Soilih’n hallinnosta. Syrjäytetty valtionpäämies tapettiin hämärissä olosuhteissa 29. toukokuuta 1978. Virallisen selityksen mukaan hän oli yrittänyt paeta.

Abdallahin toinen valtakausi

Abdallahin paluu valtaan

Entinen presidentti Ahmed Abdallah palasi maanpaosta ja nousi jälleen valtaan. Palkkasotilaat jäivät kuitenkin Komoreille, ja Denardista tuli merkittävä poliittinen ja taloudellinen toimija. Afrikan yhtenäisyysjärjestö OAU tuomitsi tilanteen, Madagaskar katkaisi diplomaattisuhteet Komoreihin ja Ranska painosti Denardia lähtemään. Denard poistui juhlallisesti Komoreilta vuoden 1978 vallankaappauksen jälkeen, mutta 1980-luvun alkuun mennessä hän toimi saarilla jälleen avoimesti.

Abdallah vahvisti presidentinvaltaa uudella perustuslailla. Vuonna 1978 Komoreista tuli Komorien islamilainen liittotasavalta, ja islam palautettiin valtionuskonnoksi. Abdallah lähentyi Ranskaa ja hän antoi ranskalaisille sotilasasiantuntijoille vastuun armeijan koulutuksesta. Jokaiselle saarelle annettiin oma parlamentti ja oikeus hallita saarella asuvilta henkilöiltä ja yrityksiltä perittyjä veroja. Tämä uudistus tehtiin mahdollisesti Mahorén kanssa lähentymistä silmällä pitäen. Presidentille kuitenkin jätettiin vahvat toimeenpanovaltuudet.

Hyvien suhteiden palauttaminen Ranskaan merkitsi selvää irtiottoa edellisen hallinnon politiikasta. Abdallahin hallinto pidätti Soilih’n hallinnon jäseniä, jotka eivät olleet jo lähteneet maasta tai saaneet surmaansa vuoden 1978 vallankaappauksessa. Neljä entistä Soilih’n hallituksen ministeriä katosi ja heidän väitettiin tulleen murhatuiksi. Noin 300 muuta Soilih’n kannattajaa vangittiin ilman oikeudenkäyntiä. Seuraavien kolmen vuoden aikana järjestettiin satunnaisia oikeudenkäyntejä, monissa tapauksissa vasta sen jälkeen, kun Ranska oli vaatinut vangeille asianmukaista oikeudenkäyntiä. Abdallah jatkoi kuitenkin Soilih’n pyrkimyksiä löytää uusia diplomaattisen ja taloudellisen tuen lähteitä.

Palkkasotilaiden valta

Abdallahin tärkein vallan väline oli presidentinkaarti (Garde Présidentielle), jota Denard ja muut ulkomaiset palkkasotilaat johtivat. Kaartissa palveli satoja komorilaisia ja noin 30 ranskalaista tai belgialaista palkkasotilasta. Se oli presidentin suorassa alaisuudessa, eikä kuulunut tavallisen armeijan komentoketjuun. Presidentinkaarti tukahdutti opposition väkivaltaisesti ja osallistui pidätyksiin sekä kidutuksiin ja toisinajattelijoita surmattiin.

Presidentinkaarti, jonka vahvuudeksi arvioitiin 300–700 jäsentä ja jonka jäsenet olivat pääasiassa komorilaisia, oli noin 30 ranskalaisen ja belgialaisen palkkasoturin johtama. Suurin osa eurooppalaisista palkkasotureista oli Denardin tovereita toisen maailmansodan jälkeisissä Afrikan ja Aasian dekolonisaatioon liittyneissä konflikteissa.

Ainoastaan presidentille vastuussa ollut kaarti toimi Ranskan kouluttamien, noin 1 000 miehen vahvuisten Komorien asevoimien komentoketjun ulkopuolella. Tämä aiheutti tyytymättömyyttä tavallisessa armeijassa, komorilaisissa kansalaisissa ja muissa Afrikan valtioissa. Presidentinkaartin tärkeimmät tehtävät olivat presidentin suojeleminen ja hänen hallituksensa kaatamisyritysten ehkäiseminen.

Denard ja hänen johtamansa palkkasotilasjoukko osallistui myös aktiivisesti maan talouselämään. He omistivat osuuksia yrityksistä, osallistuivat tuonti- ja vientikauppaan ja toimivat yhteyshenkilöinä eteläafrikkalaisille sijoituksille. Komoreista tuli apartheid-hallinnon tukema taloudellinen ja tiedustelullinen tukikohta. Etelä-Afrikan arvioitiin rahoittaneen presidentinkaartia noin kolmella miljoonalla Yhdysvaltain dollarilla vuodessa.

Abdallahin hallintoa vastaan alkoi muodostua oppositiota jo vuonna 1979. Maanpaossa toimiva ryhmä tuli tunnetuksi nimellä Komorien kansallinen yhtenäinen rintama – Komorien unioni (Front National Uni des Komoriens – Union des Komoriens – FNUK–Unikom). Vuonna 1980 Komorien Ranskan-suurlähettiläs Said Ali Kemal erosi tehtävästään ja perusti toisen oppositioryhmän, Kansallisen yleisen turvallisuuden komitean (Comité National de Salut Public). Helmikuussa 1981 epäonnistunut vallankaappausyritys, jota johti entinen Soilih’n hallinnon virkamies, johti noin 40 ihmisen pidättämiseen.

Vuonna 1982 Komoreista tuli yksipuoluevaltio. Abdallahin johtamasta UCP:stä tehtiin ainoa sallittu puolue. Oppositio tukahdutettiin, vaaleja manipuloitiin ja poliittisia vastustajia vangittiin. Perustuslakimuutoksilla Abdallah myös heikensi mahdollisten kilpailijoidensa asemaa ja vahvisti omaa valtaansa. Hyödyntäen uutta presidenttivaltaista järjestelmää Abdallah sai kansalliskokouksen säätämään poliittisille puolueille kahdentoista vuoden kiellon, mikä takasi hänen uudelleenvalintansa vuonna 1984.

Vuonna 1985 tapahtui yksi vakavimmista Abdallahin hallituksen kaatamisyrityksistä, kun noin 30 presidentinkaartin komorilaista sotilasta kapinoi eurooppalaisia upseereitaan vastaan. Tyytymättömät vartijat olivat muodostaneet yhteyksiä demokraattiseen rintamaan (Front Démocratique – FD), joka oli yksi tasavallan monista kielletyistä ja kansallismielisimmistä puolueista. Kapina kukistettiin nopeasti. Kolme kapinallista vartijaa tapettiin ja loput vangittiin.

Presidentti Abdallah käytti kapinaa tilaisuutena kerätä vastustajiaan, pääasiassa FD:n jäseniä, joiden johto kiisti osallisuutensa vallankaappausyritykseen. Vuoden 1985 lopulla 77 henkilöä sai tuomion; 17 heistä, mukaan lukien FD:n pääsihteeri Mustapha Said Cheikh, tuomittiin elinkautiseen pakkotyöhön. Suurin osa vangeista vapautettiin vuonna 1986 Amnesty Internationalin esitettyä syytöksiä laittomista pidätyksistä, kidutuksesta ja muista väärinkäytöksistä. Myös Ranska painosti hallitusta pidättämällä väliaikaisesti uusia avustusprojekteja ja komorilaisen vaniljan ostoja.

Abdallahin talouspolitiikka

Presidentti Abdallah asetti talouspolitiikassa yleensä omat etunsa kansallisten etujen edelle. Maan tärkeimmät rahakasvit olivat vanilja, ylang-ylang, neilikka ja kopra. Näistä saatabat tulot olivat vaihtelevia ja huonosti ennustettavia. Niukkoja ja suuresti vaihtelevia rahakasvien vientituloja täydensivät ulkomailta saatavat avustukset.

Euroopan yhteisön ja arabimaiden antaman avun ansiosta hallitus alkoi parantaa teitä, televiestintää ja satamalaitoksia. Hallitus hyväksyi myös kansainvälistä apua rahakasvien ja kotimaiseen kulutukseen tarkoitettujen elintarvikkeiden viljelyn lisäämiseksi. Kansainvälisestä avusta huolimatta talouskehitys oli hidasta. Monet infrastruktuurihankkeet, kuten satamat, tiet ja voimalaitokset, eivät kuitenkaan liittyneet paikallisen talouden kehittämiseen. Riippuvuus tuontiriisistä kasvoi, ja jopa puolet vientituloista saattoi kulua riisin hankintaan.

Abdallahin oma tuonti- ja vientiyhtiö hyötyi merkittävästi valtion talouspolitiikasta. Yhtiö osallistui muun muassa vaniljan vientiin, riisin tuontiin ja Etelä-Afrikan rahoittamien matkailuhankkeiden materiaalitoimituksiin. Matkailun kehittämisestä hyötyivät ennen kaikkea ulkomaiset sijoittajat ja Abdallahin lähipiiri.

1980-luvun lopulla Komorien talous oli edelleen köyhä ja alikehittynyt, mutta nyt maa oli myös raskaasti velkaantunut. Vuonna 1988 noin 80 prosenttia julkisista menoista rahoitettiin ulkomaisella avulla.

Abdallahin kuolema

Marraskuussa 1989 järjestettiin kansanäänestys perustuslain muuttamisesta, jotta Abdallah voisi asettua ehdolle kolmannelle presidenttikaudelle. Muutokset hyväksyttiin virallisesti 92,5 prosentin enemmistöllä, mutta opposition mukaan äänestystä manipuloitiin. Protestit lisääntyivät ja äityivät välivaltaisiksi, useita ihmisiä pidätettiin, ja kielletyn opposition johtajat kyseenalaistivat julkisesti kansanäänestyksen laillisuuden.

Abdallah ammuttiin kuoliaaksi 1989 marraskuun 26.–27. välisenä yönä. Aluksi murhasta syytettiin armeijaa, mutta myöhemmin kävi ilmi, että Denard ja presidentinkaarti olivat tapahtumien keskiössä. Kaksi päivää myöhemmin Denard ja presidentinkaarti kaappasivat vallan. Palkkasotilaat riisuivat armeijan aseista, syrjäyttivät väliaikaisen presidentin ja nostivat Said Mohamed Djoharin valtion johtoon. 27 poliisia tapettiin, satoja ihmisiä pidätettiin ja kaikki toimittajat suljettiin hotelleihinsa.

Komorien kahden tärkeimmän tukijan, Ranskan ja Etelä-Afrikan, välitön reaktio oli eristää Denard. Etelä-Afrikka myönsi rahoittaneensa presidentinkaartia vuosien ajan ja lopetti kaiken avun. Ranska keskeytti myös kaiken Komoreille antamansa avun ja aloitti sotilaallisen läsnäolon vahvistamisen Mahorélla.

Joulukuussa noin 1 000 opiskelijan ja työntekijän Denardia vastustavat mielenosoitukset hajotettiin väkivaltaisesti. Tähän mennessä saariston koulujärjestelmä oli suljettu ja virkamieskunta lakossa. Kestämättömän tilanteen edessä Denard antautui ranskalaisille joukoille ilman taistelua 15. joulukuuta. Hänet lennätettiin noin kahden tusinan toverinsa kanssa Pretoriaan ja asetettiin kotiarestiin. Vuonna 1993 hän palasi Ranskaan, jossa hänet pidätettiin ja asetettiin oikeuteen Abdallahin kuolemaan liittyen, mutta hänet vapautettiin syytteistä.

Lähihistoria

Presidentinvaalit järjestettiin maaliskuussa 1990 ja Said Mohamed Djohar valittiin maan presidentiksi. Djoharin johtama koalitiohallitus selvisi kolmesta vallankaappausyrityksestä ja useiden ministerien loikkauksista. Yksi vallankaappausyritys käynnistettiin elokuussa 1990, kun armeijan kapinalliset saivat apua eurooppalaisilta palkkasotilailta. Toinen vallankaappausyritys tehtiin vuotta myöhemmin. Siinä oli mukana korkeimman oikeuden puheenjohtaja Ibrahim Ahmed Halidi, joka ilmoitti erottavansa presidentti Djoharin ja ottavansa presidentin tehtävät itselleen. Veretön vallankaappaus sai tukea oppositiopuolueilta, jotka pitivät Djoharia korruptoituneena ja katsoivat presidentinviralla olevan liikaa valtaa. Vallankaappaus kuitenkin kukistettiin ja Djohar määräsi useita korkeimman oikeuden jäseniä pidätettäviksi ja julisti kuukauden mittaisen poikkeustilan. Djohar lupasi edistää perustuslakiuudistuksia ja järjesti hallituksensa uudelleen ottamalla mukaan tyytymättömiä opposition jäseniä.

1992 perustuslaki syntyi kansalliskonferenssin kautta, johon osallistuivat poliittiset puolueet ja kansalaisyhteiskunnan edustajat. Sen tavoitteena oli rakentaa toimivampi liittovaltio. Saarille annettiin jälleen autonominen asema, ja niillä oli omat kuvernöörit sekä saarineuvostot. Saarille annettiin myös oikeus omiin tuloihin ja osuuteen valtion verotuloista. Lisäksi ne saattoivat saada ulkopuolista rahoitusta hallituksen suostumuksella.

Vuoden 1992 perustuslaki vahvisti myös liittovaltion yhteisiä instituutioita. Presidentti valittiin suoralla kansanvaalilla, ja hän vastasi muun muassa ulkopolitiikasta sekä valtion yhtenäisyyden ja saarten autonomian turvaamisesta. Lainsäädäntövalta jakautui liittokokouksen ja uuden senaatin kesken. Senaatissa jokaisella saarella oli yhtä suuri edustus, mikä vahvisti saarten asemaa liittovaltion päätöksenteossa. Perustuslakiin sisältyi lisäksi perustuslakineuvosto sekä useita tuomioistuimia, joiden tarkoituksena oli valvoa vallanjakoa ja perustuslain noudattamista.

Vuoden 1992 järjestelmä ei kuitenkaan onnistunut vakauttamaan Komorien poliittista tilannetta. Presidentti Djoharin aikana demokraattisten instituutioiden rakentaminen jäi puutteelliseksi, ja hänen hallituksensa kokoonpano muuttui useita kertoja. Djoharin hallintoa rasittivat korruptiosyytökset ja häntä syytettiin autoritaarisesta hallintotavasta.

Mielenosoitukset Djoharin autoritaarista toimintatapaa vastaan yleistyivät ja yhteiskuntarauha oli heikentynyt siinä määrin, että maanpaossa Komoreilta ollut Bob Renard organisoi vallankaappauksen syyskuussa 1995. Vallankaappauksen seurauksena presidentti Djohar pidätettiin ja Denardin liittolainen, kapteeni Ayouba Combo, astui väliaikaisen hallituksen, niin sanotun sotilaallisen siirtymäkomitean, johtoon. Komitea vapautti poliittisia vankeja ja luovutti lokakuussa 1995 vallan siviilihallitukselle. Uudeksi presidentiksi nousi Mohamed Taki Abdulkarim.

Ranska suhtautuminen Djoharin hallintoon oli ollut hyvin kriittistä, mutta se suhtautui Denardin organisoimaan vallankaappaukseen vieläkin vastahakoisemmin ja lähetti 1 000 sotilasta syrjäyttämään vallankaappauksen johtajat. Maaliskuussa 1996 järjestetyissä presidentinvaaleissa Mohammed Taki sai äänienemmistön ja vahvisti asemansa maan johdossa. Edellisten presidenttien tapaan hänkin keskitti valtaa itselleen, mikä lisäsi opposition vastarintaa. Edeltäjiensä tavoin Taki joutui kohtaamaan laajoja yhteiskunnallisia protesteja, joiden taustalla olivat paheneva nuorisotyöttömyys, hallitsevan luokan ja köyhempien väestöryhmien kasvava kuilu sekä virkamiesten tyytymättömyys, koska he joutuivat odottamaan kuukausia palkkojensa saamista.

Vakavimman ongelman Taki joutui kohtaamaan vuonna 1997, kun Anjouanin ja Mohélin saarilla separatistiliikkeet olivat voimistuneet siinä määrin, että niiden johtajat julistivat kummankin saaren itsenäiseksi Komorien tasavallasta. Seuraavana kuukautena liittovaltion hallitus yritti tukahduttaa separatistiliikkeen, mutta Anjouanin saarelle lähetetyt joukot kärsivät täydellisen tappion. Mikään saariston ulkopuolinen poliittinen taho ei kuitenkaan tunnustanut näiden kahden saaren itsenäisyyttä, ja kansainvälisten järjestöjen yritykset sovitella tilannetta epäonnistuivat. Taki pyysi Afrikan yhtenäisyysjärjestöä (OAU), Arabiliittoa, Euroopan unionia ja Yhdistyneitä kansakuntia auttamaan kriisin ratkaisemisessa, mutta sovitteluyritykset eivät tuottaneet tulosta.

Taki kuoli äkillisesti marraskuussa 1998, ja hänen tilalleen tuli väliaikainen presidentti Tadjiddine Ben Saïd Massounde. Tilannetta sekoitti se, että perustuslaki edellytti presidentin kuoleman johdosta uusia presidentinvaaleja, mutta toisen riittävää kannatusta nauttivan ehdokkaan löytäminen määräajassa oli kuitenkin epärealistista Anjouanin ja Mohelin separatistikriisien vuoksi. Ennen uusien vaalien järjestämistä väliaikainen presidentti syrjäytettiin huhtikuussa 1999 sotilasvallankaappauksessa, jota johti armeijan eversti Azali Assoumani. Assoumani otti hallituksen haltuunsa, mutta kansainvälinen yhteisö ei tunnustanut uutta hallitusta. Tästä huolimatta Assoumani neuvotteli Anjouanin separatistien kanssa sopimuksen, jonka mukaan presidenttikausi kiertäisi kolmen saaren välillä. Kaikki kolme saarta hyväksyivät kiertävän presidenttikauden joulukuussa 2001, samoin kuin uuden perustuslakiluonnoksen, joka antoi kullekin saarelle osittaisen autonomian sekä oman paikallisen presidentin ja lainsäädäntöelimen.

Uuden perustuslain mukaiset ensimmäiset liittovaltiovaalit järjestettiin vuonna 2002, ja Iso-Komorilta kotoisin oleva Assoumani valittiin presidentiksi. Vaalien jälkeen konfederaatiomalli astui voimaan, ja kolme saarta, Moheli, Anjouan ja Iso-Komori, saivat vastuun suurimmasta osasta omia asioitaan. Eniten vastustusta konfederaatiomuotoinen hallintojärjestelmä aiheutti Iso-Komorilla, jossa kauppiaat ryhtyivät lakkoon 2003, protestoidakseen saaren ja liittovaltion hallitusten perimää kaksinkertaista verotusta. Samana vuonna keskushallitus pidätti kymmenkunta sotilasta ja kaksi paikallista ministeriä liittyen väitettyyn vallankaappausyritykseen. Epäiltyjen kerrottiin olevan läheisesti yhteydessä Iso-Komorin saaren hallitukseen.

Vuonna 2006 presidenttikausi siirtyi Anjouanin saarelle. Ahmed Abdallah Mohamed Sambi julistettiin toukokuussa pidettyjen liittovaltion presidentinvaalien voittajaksi, ja hän otti liittovaltion hallinnon johdettavakseen rauhanomaisessa vallanvaihdossa.

Hauras rauha joutui koetukselle vuonna 2007, kun liittovaltion hallitus määräsi väkivallan ja äänestäjien painostamisen merkkien vuoksi Anjouanin hallitusta lykkäämään saaren paikallisia presidentinvaaleja. Hallitus vaati myös Anjouanin presidenttiä, eversti Mohamed Bacaria, eroamaan ja sallimaan väliaikaisen presidentin nimittämisen. Bacar jätti määräyksen huomiotta ja järjesti kesäkuussa 2007 vaalit, joissa hänet julistettiin voittajaksi. Liittovaltion hallitus tai Afrikan unioni (AU) eivät tunnustaneet vaalien tulosta, vaan molemmat vaativat uusia vaaleja, joita Bacar kieltäytyi järjestämästä. Tilanteen ajauduttua umpikujaan AU määräsi lokakuussa Bacarin hallintoa vastaan pakotteita, joilla oli vain vähän vaikutusta hänen painostamiseensa. Komorien ja AU:n joukot hyökkäsivät Anjouanille 25. maaliskuuta 2008 ja ottivat saaren nopeasti haltuunsa. Bacar vältti pidätyksen ja pakeni maasta.

Komorit vaati edelleen Ranskalta hallintaansa Mahorén eli Mayotten saarta. Vuonna 2009 saarella järjestettiin kansanäänestys, jonka perusteella yli 95 prosenttia Mayotten äänestäjistä kannatti saaren aseman muuttamista Ranskan yhteydessä alueellisesta yhteisöstä merentakaiseksi departementiksi vuonna 2011, mikä vahvisti sen yhteyksiä Ranskaan. Komorit sekä Afrikan unioni torjuivat äänestyksen tuloksen.

Vuonna 2011 presidenttikausi siirtyi Mohélín saarelle. Presidentiksi nousi Ikililou Dhoinine. Vuonna 2013 Dhoininen hallitus ilmoitti joutuneensa vallankaappausyrityksen kohteeksi. Yritys estettiin huhtikuussa, kun turvallisuusjoukot paljastivat juonen. Vaikka osa väitetyistä salaliittolaisista pakeni Mayottelle, useita muita epäiltyjä pidätettiin.

Vuonna 2016 presidenttikausi palasi Iso-Komorin saarelle ja vaalivoittajaksi selviytyi entinen presidentti ja vallankumousjohtaja Azali Assoumani. Suurin osa muista ehdokkaista kiisti tulokset ja väitti vaaleja vilpillisiksi. Jännitteet kasvoivat edelleen vuonna 2018, kun Assoumani keskeytti maan perustuslakituomioistuimen toiminnan kutsuen sitä toimintakyvyttömäksi ja ilmoitti heinäkuussa perustuslakia koskevasta kansanäänestyksestä. Ehdotettuihin muutoksiin kuului liittovaltion kierrävän presidenttikauden lopettaminen, sekä mahdollisuus presidentin toimia tehtävässään enintään kaksi kautta. Oppositio tuomitsi suunnitellun kansanäänestyksen ja arvosteli sitä Assoumanin yritykseksi keskittää valtaa itselleen. Kansanäänestystä vastaan järjestettiin useita mielenosoituksia. Perustuslakia koskeva kansanäänestys järjestettiin heinäkuussa 2018. Ehdotettuihin muutoksiin kuului kiertävän presidenttijärjestelmän poistamisen lisäksi presidentille annettava valta erottaa kolme varapresidenttiä, sekä Komorien maallisen aseman lopettaminen ja islamin nimeäminen valtionuskonnoksi. Vaikka oppositio boikotoi äänestystä, vaalilautakunta ilmoitti äänestysprosentin olleen yli 60 ja väitti lähes 93 prosentin äänestäjistä kannattaneen perustuslakimuutosta. Oppositiojohtajat olivat eri mieltä ilmoitetuista tuloksista. Seuraavina kuukausina tyytymättömyys lisääntyi ja huipentui lyhytaikaiseen kapinaan Anjouanilla lokakuussa. Samalla hallitus kiristi opposition vastaisia toimia.

Kuten oli odotettu, seuraavat presidentinvaalit järjestettiin ennenaikaisesti, ja ensimmäinen kierros pidettiin maaliskuussa 2019. Vaalipäivänä esitettiin nopeasti syytöksiä sääntöjenvastaisuuksista ja petoksista. Kansainväliset vaalitarkkailuryhmät arvostelivat vaaliprosessia ja totesivat, että siitä puuttui läpinäkyvyyttä eikä sitä voitu pitää uskottavana. Assoumani julistettiin presidentinvaalien voittajaksi hänen saatuaan lähes 61 prosenttia äänistä. Oppositio kiisti tuloksen, vaati uusia vaaleja ja perusti kansallisen siirtymäneuvoston ratkaisemaan maan poliittista kriisiä. Yhtenä sen tavoitteena oli Assoumanin poistaminen virastaan.

Lähteet

Viitteet

↑ History U.S. Library of Congress. Viitattu 22.10.2026. (englanniksi)
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 Early Visitors and Settlers U.S. Library of Congress. Viitattu 22.10.2026. (englanniksi)
1 2 3 4 5 6 7 8 9 French Colonization U.S. Library of Congress. Viitattu 22.10.2026. (englanniksi)
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 The Break Wirh France U.S. Library of Congress. Viitattu 22.10.2026. (englanniksi)
1 2 Comoros Profile 20.7.2018. BBC. Viitattu 22.10.2026. (englanniksi)
1 2 3 4 5 The Issue of Mahoré U.S. Library of Congress. Viitattu 22.10.2026. (englanniksi)
1 2 3 4 5 6 7 8 9 The Soilih Regime U.S. Library of Congress. Viitattu 22.10.2026. (englanniksi)
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 The Abdallah Regime U.S. Library of Congress. Viitattu 22.10.2026. (englanniksi)
1 2 3 4 5 6 7 Comoros 28.5.2018. Encyclopedia.com. Viitattu 22.10.2026. (englanniksi)
1 2 3 4 5 Comoros (country profile) Forum of Federations. Viitattu 22.10.2026. (englanniksi)
1 2 3 4 5 6 7 8 History of Comoros Encyclopedia Britannica. (englanniksi)

[cs1-1] History U.S. Library of Congress. Viitattu 22.10.2026. (englanniksi)

[cs2-2] 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 Early Visitors and Settlers U.S. Library of Congress. Viitattu 22.10.2026. (englanniksi)

[cs3-3] 1 2 3 4 5 6 7 8 9 French Colonization U.S. Library of Congress. Viitattu 22.10.2026. (englanniksi)

[cs4-4] 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 The Break Wirh France U.S. Library of Congress. Viitattu 22.10.2026. (englanniksi)

[profile-5] 1 2 Comoros Profile 20.7.2018. BBC. Viitattu 22.10.2026. (englanniksi)

[cs7-6] 1 2 3 4 5 The Issue of Mahoré U.S. Library of Congress. Viitattu 22.10.2026. (englanniksi)

[cs5-7] 1 2 3 4 5 6 7 8 9 The Soilih Regime U.S. Library of Congress. Viitattu 22.10.2026. (englanniksi)

[cs6-8] 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 The Abdallah Regime U.S. Library of Congress. Viitattu 22.10.2026. (englanniksi)

[enc-9] 1 2 3 4 5 6 7 Comoros 28.5.2018. Encyclopedia.com. Viitattu 22.10.2026. (englanniksi)

[fed-10] 1 2 3 4 5 Comoros (country profile) Forum of Federations. Viitattu 22.10.2026. (englanniksi)

[eb-11] 1 2 3 4 5 6 7 8 History of Comoros Encyclopedia Britannica. (englanniksi)