Kuuno Honkonen

Nuoruusvuodet ja urheilu-ura

Kuuno Honkosen vanhemmat olivat Konginkankaalta kotoisin ollut suutari Aatto Anselm Honkonen (s. 1896) ja Edith Sofia Kauranen. He osallistuivat 1920-luvulta lähtien kommunistien järjestötoimintaan ja vaikuttivat Pietarsaaren kunnalliselämässä. Isä oli myös kielletyn SKP:n jäsen, minkä johdosta hän sai puolentoista vuoden vankeustuomion. Honkonen kirjoitti ylioppilaaksi Pietarsaaren yhteiskoulusta 1942. Reserviupseerikoulun käytyään Honkonen osallistui vänrikkinä jatkosotaan, jonka jälkeen hän valmistui voimistelunopettajaksi 1946. Honkonen työskenteli liikunnan- ja terveystiedonopettajana Tampereen klassillisessa lyseossa, Oulun lyseossa, Kemin lyseossa ja Tampereen lyseossa 1948-1958.

Pietarsaaren Intoa ja Tampereen Kisatovereita edustanut Honkonen voitti korkeushypyn SM-kultaa 1947 ja pronssia 1948, jonka lisäksi hän saavutti kuusi TUL:n mestaruutta. Honkonen edusti Suomea seitsemässä yleisurheilumaaottelussa. Lontoon olympialaisissa Honkonen selvisi finaaliin, jossa hän sijoittui seitsemänneksitoista tuloksella 180. Honkonen sai kisoissa kansainvälistä mediahuomiota hyppäämällä pipo päässä. Hänen ennätyksensä oli samana vuonna ponnistettu 196. Honkonen pelasi myös Innon joukkueessa jääpallon SM-sarjaa kaudella 1945.

Politiikkaan

1950-luvun vaihteessa Honkonen liittyi SKDL:n ja SKP:n jäseneksi. Hän oli yksi SKP:n Tampereen piirijärjestön johtohahmoista ja toimi Sirola-opiston luennoitsijana. Vuonna 1958 Honkonen valittiin eduskuntaan ja 1960 hänestä tuli Tampereen kaupunginvaltuuston jäsen. Eduskunnassa Honkonen toimi kymmenen vuotta sivistysvaliokunnan puheenjohtajana. Kansanedustajantehtäviensä ohessa Honkosella oli koko poliittisen uransa ajan lehtorin virka Tampereella, mutta hän hoiti sitä vain satunnaisesti.

Honkonen kuului presidentti Urho Kekkosen lähipiiriin ja tuki aktiivisesti Paasikiven–Kekkosen linjaa. 1960-jälkipuoliskolla hän lukeutui niin sanottuihin ”uudistajiin”, joiden tarkoituksena oli syrjäyttää Aimo Aaltonen SKP:n puheenjohtajan pallilta ja nostaa tilalle Aarne Saarinen. Vuonna 1970 Honkonen valittiin Suomi–DDR-Seuran aloitteesta perustetun DDR:n tunnustamiskomitean puheenjohtajaksi. Hän hoiti tehtävää komitean koko toiminnan ajan vuoteen 1973 saakka. 1970-luvun alussa Honkonen vastusti myös Suomen EEC-vapaakauppasopimusta ja oli yksi niin sanotun EEC-vetoomuksen allekirjoittajista.

Suurlähettiläänä

Honkonen jätti eduskunnan keväällä 1979, jolloin presidentti Kekkonen nimitti hänet suurlähettilääksi Itä-Berliiniin. Nimityksen katsottiin yleisesti olevan palkintovirka Honkosen toiminnasta tunnustamiskomiteassa. Myös DDR arvosti suuresti hänen ponnistelujaan asian hyväksi. Luovuttuaan suurlähettilään pestistään 1983 Honkonen työskenteli vielä ulkoasiainministeriön neuvottelevana virkamiehenä, kunnes jäi eläkkeelle keväällä 1985.

Honkonen oli presidentin valitsijamies vuosina 1962, 1968 ja 1978. Hän toimi Parlamenttienvälisen liiton Suomen ryhmän varapuheenjohtajana ja kuului Pohjoismaiden Neuvoston Suomen valtuuskuntaan, Yleisradion hallintoneuvostoon sekä Valtion urheiluneuvostoon. Honkonen oli myös Kansan Sivistystyön Liiton puheenjohtaja ja Suomi–Neuvostoliitto-Seuran varapuheenjohtaja. Lisäksi hän kuului muun muassa Suomi–DDR-Seuran hallitukseen ja vaikutti Suomi-Unkari Seurassa. Vuonna 1979 Honkonen sai ulkoasiainneuvoksen arvonimen. Hän oli sotilasarvoltaan yliluutnantti.

Honkonen kuoli lyhyen sairauden jälkeen 63-vuotiaana heinäkuussa 1985. Hänet on haudattu Lamminpään hautausmaalle.