Loppuheitto eli apokopee (kreik. ἀποκοπή < ἀποκόπτειν ’typistää, katkaista’; ἀπο- ’pois’ ja κόπτειν ’leikata’) on foneettinen ilmiö, jossa yksi tai sitä useampi äänne jätetään pois sanan lopusta. Tämä poisjätetty äänne on useimmiten painoton vokaali. Mikäli loppuheitto merkitään kirjoituksessa, sen merkkinä on usein heittomerkki ’.
Nimistöntutkimuksessa loppuheitoksi on joskus nimitetty myös nimien lyhentymistä hypokorismeja (lempi- tai kutsumanimiä) muodostettaessa, esim. Nikolaus > Niko.
Sananloppuisten painottomien äänteiden tai tavujen heittyminen on erittäin tavallinen äännekehitys, joka tunnetaan lukuisista kielistä kautta maailman. Tämä näkyy jo uralilaisten kielten vertailussa: uralilaisen kantakielen johtamattomat sanavartalot olivat yleensä kaksitavuisia, mutta useimmissa tytärkielissä painottomat tavut ovat kuluneet pois ja vanhat perussanavartalot usein yksitavuisia. Tätä voi havainnollistaa vertailemalla suomen silmä-sanaa sukukielisiin vastineisiinsa: viron silm, komin ja udmurtin śin, unkarin szem, pohjoismansin sam, hantin sem, nenetsin sew.
Loppuheittoa pyritään toisinaan torjumaan kielenohjailulla. Esimerkiksi saksaa ja hollantia erottaa toisistaan nykyään usein se, että hollannissa on sananloppuinen -e heittynyt (ik neem ’minä otan’, de bloem ’kukka’, de haas ’jänis’), saksassa taas säilynyt (ich nehme ’minä otan’, die Blume ’kukka’, der Hase ’jänis’). Itse asiassa loppuheitto alkoi kehittyä molemmissa sisarkielissä suunnilleen samoihin aikoihin, jo 1300-luvulta lähtien. Saksassa sen kuitenkin pysäytti nykysaksalaisen kirjakielen kehittyminen sellaisten murteiden pohjalta, joissa loppuheittoa ei juuri esiintynyt, hollannissa taas kehittyvän yleiskielen pohjaksi tulivat murteet, joissa loppuheitto oli tapahtunut.
Samoin vanhassa kirjasuomessa, joka perustui alkuaan voimakkaasti lounaismurteisiin, etenkin a-, ä- ja i-vokaalien loppuheittoa esiintyi runsaasti (esimerkiksi Agricolalla: cucaus ’kuukausi’, caukan ’kaukana’, ylistem ’ylistämme’, laupiast ’laupiaasti’, paitz ’paitsi’). 1800-luvulla niin kutsutun murteiden taistelun myötä loppuheittoa, jonka miellettiin kuuluvan ruotsalaisvaikutteisiin länsisuomalaisiin murteisiin, alettiin pitää turmiollisen vieraan vaikutuksen merkkinä, ja kehittyvään nykysuomen kirjakieleen normitettiin täyteläisemmät, loppuheitottomat muodot. Reinhold von Becker kirjoitti Turun Wiikko-Sanomat -lehdessä 1820:
Jo eeltäkäsin on yhtähyvin ymmärrettävä, että meren puolella, kussa usein puhutaan vierasta kieltä, ja kuhun on vanhuuen aikaan vieraasta kansasta tullut asujammia, Suomalainen puhe on enemmin murrettu ja sortunut, kuin keskellä ja Pohjan puolella Suomen maata, joien paikkojen asukkaille ei ole ollut niin paljon tekemistä erikielisten ihmisten kanssa. Se on myös löytty, että näissä viimeks mainituissa paikoissa puhutaan täyellisempätä kieltä ja että siellä asuvien puheissa ja runoissa tavataan sellaisia aika-sanoja, joit' ei laula kaikki lapset, eikä pojat puolinkana. Sitä vasten on Maamme kieli Haminan tienoilta lähtien, pitkin meren rantaa aina Porin kaupungin pohis-puolellen asti, kehnompata, suinkin sen tähen, että näillä ranta-mailla katkotaan sanoista viimeiset puukstavit pois, ikäänkuin Viron kielessä, josta tämä tapa ehkä lienee Suomen rannoille vanhuuen aikaan asujanten kanssa tullut.
Joissakin kielissä tiettyjen sanojen tai muotojen loppuheitolliset ja loppuheitottomat muodot vaihtelevat siten, että loppuheitto on pakollinen tietyissä ympäristöissä. Esimerkiksi espanjan kielessä useiden substantiivia edeltävien adjektiivien tai vastaavien määritteiden loppuvokaali jää pois, kun kyseinen substantiivi on sekä maskuliini että yksikössä. Täten uno-sanasta (’yksi’) tulee un ja grande-sanasta (’suuri, iso’) tulee gran. Näin ollen espanjan kielessä sanotaan un mundo (’yksi maailma’) eikä *uno mundo ja gran aventura (’suuri seikkailu’) eikä *grande aventura.lähde?
Loppuheitollisia muotoja, jotka muuten eivät kuulu yleiskieleen, saatetaan käyttää runokielessä rytmisyistä tavumäärän vähentämiseksi tai kahden vokaalin välisen tavunrajan välttämiseksi (esimerkiksi englannin the army ’armeija’ > th’ army). Suomalaisessa runokielessä tästä on 1900-luvun mittaan paljolti luovuttu, koska loppuheitolliset muodot koetaan vanhahtaviksi. Aiheesta keskusteltiin 1980-luvulla virsikirjauudistuksen yhteydessä, kun uusituista virsiteksteistä pyrittiin muiden vanhahtavien piirteiden ohella vähentämään loppuheitollisia muotoja (huomahas, vaikk’, siell’).
Suomen kielen puhutuissa muodoissa loppuheittoa esiintyy laajalti etenkin niissä sanoissa ja muodoissa, joissa s-äännettä seuraisi sananloppuinen i. Näitä ovat etenkin
Harri Mantilan mukaan tällainen i:n loppuheitto kuuluu nykyään niihin laaja-alaisiin yleispuhesuomen piirteisiin, joita esiintyy kaikilla ikäryhmillä ja joita ei yhdistetä mihinkään tiettyyn alueeseen, ikä- tai sosiaaliryhmään tai sukupuoleen. Sitä vastoin a:n tai ä:n loppuheitto, joka koskee etenkin tiettyjen sijamuotojen päätteitä (täst paikast), hahmotetaan nykyään tyypilliseksi eteläsuomalaisuudeksi.
Lounaismurteissa, kaakkoismurteissa ja kaakkoisimmissa hämäläismurteissa loppuheittoa on perinteisesti esiintynyt muissakin muotoryhmissä ja muillakin vokaaleilla. Lounaismurteissa loppuheitto voi, hieman samaan tapaan kuin viron kielessä, koskea lähes kaikkia useampitavuisia sananmuotoja: ensmeiseks työks Aarne herist mul nyrkki (Suomen murteiden sanakirjan aineiston esimerkki Sauvosta).
Savolaismurteissa sananloppuinen i voi kadota useissa muissakin kuin ylempänä mainituissa muototyypeissä: nominatiivimuodoissa (riih), preteritimuodoissa muidenkin kuin s:n jäljessä (pit’) tai p(i)-loppuisissa 3. persoonan preesensmuodoissa (suap ’saa(pi)’). Kadonnut i voi edustua sitä edeltäneen dentaalikonsonantin liudennuksena: suś, ol’, puŕ.
Virossa alkuperäinen sananloppuinen vokaali on pääsääntöisesti heittynyt
Loppuheitto on osaltaan edistänyt vokaalisoinnun katoamista pohjoisvirosta sekä s-tunnuksisten menneen ajan muotojen leviämistä (esim. jooksis ’juoksi’, sillä suomen juoksi-muodon odotuksenmukaisessa vastineessa *jooks ei olisi näkyvää aikamuodon tunnusta, ja se olisi samannäköinen kuin substantiivi jooks ’juoksu’).
Vepsän kielessä loppuheitto on tapahtunut periaatteessa samoin ehdoin kuin virossa: koir ’koira’, puid ’puita’, päs ’päässä’, kuivaz’ ’kuivasi’.
Liivin kielessä esiintyy samantapaista loppuheittoa kuin virossa (usk ’usko’, lind ’lintu’, varž ’varsi’). Sananloppuinen a on kuitenkin säilynyt (sǟlga ’selkä’, rānda ’ranta’), paitsi jos ensimmäisessä tavussa on alkuaan ollut pitkä vokaali (lūd(õ) ’luuta’).