Loppuheitto

Loppuheitto eli apokopee (kreik. ἀποκοπή < ἀποκόπτειν ’typistää, katkaista’; ἀπο- ’pois’ ja κόπτειν ’leikata’) on foneettinen ilmiö, jossa yksi tai sitä useampi äänne jätetään pois sanan lopusta. Tämä poisjätetty äänne on useimmiten painoton vokaali. Mikäli loppuheitto merkitään kirjoituksessa, sen merkkinä on usein heittomerkki ’.

Nimistöntutkimuksessa loppuheitoksi on joskus nimitetty myös nimien lyhentymistä hypokorismeja (lempi- tai kutsumanimiä) muodostettaessa, esim. Nikolaus > Niko.

Loppuheitto äänteenmuutoksena

Sananloppuisten painottomien äänteiden tai tavujen heittyminen on erittäin tavallinen äännekehitys, joka tunnetaan lukuisista kielistä kautta maailman. Tämä näkyy jo uralilaisten kielten vertailussa: uralilaisen kantakielen johtamattomat sanavartalot olivat yleensä kaksitavuisia, mutta useimmissa tytärkielissä painottomat tavut ovat kuluneet pois ja vanhat perussanavartalot usein yksitavuisia. Tätä voi havainnollistaa vertailemalla suomen silmä-sanaa sukukielisiin vastineisiinsa: viron silm, komin ja udmurtin śin, unkarin szem, pohjoismansin sam, hantin sem, nenetsin sew.

Loppuheittoa pyritään toisinaan torjumaan kielenohjailulla. Esimerkiksi saksaa ja hollantia erottaa toisistaan nykyään usein se, että hollannissa on sananloppuinen -e heittynyt (ik neem ’minä otan’, de bloem ’kukka’, de haas ’jänis’), saksassa taas säilynyt (ich nehme ’minä otan’, die Blume ’kukka’, der Hase ’jänis’). Itse asiassa loppuheitto alkoi kehittyä molemmissa sisarkielissä suunnilleen samoihin aikoihin, jo 1300-luvulta lähtien. Saksassa sen kuitenkin pysäytti nykysaksalaisen kirjakielen kehittyminen sellaisten murteiden pohjalta, joissa loppuheittoa ei juuri esiintynyt, hollannissa taas kehittyvän yleiskielen pohjaksi tulivat murteet, joissa loppuheitto oli tapahtunut.

Samoin vanhassa kirjasuomessa, joka perustui alkuaan voimakkaasti lounaismurteisiin, etenkin a-, ä- ja i-vokaalien loppuheittoa esiintyi runsaasti (esimerkiksi Agricolalla: cucaus ’kuukausi’, caukan ’kaukana’, ylistem ’ylistämme’, laupiast ’laupiaasti’, paitz ’paitsi’). 1800-luvulla niin kutsutun murteiden taistelun myötä loppuheittoa, jonka miellettiin kuuluvan ruotsalaisvaikutteisiin länsisuomalaisiin murteisiin, alettiin pitää turmiollisen vieraan vaikutuksen merkkinä, ja kehittyvään nykysuomen kirjakieleen normitettiin täyteläisemmät, loppuheitottomat muodot. Reinhold von Becker kirjoitti Turun Wiikko-Sanomat -lehdessä 1820:

Jo eeltäkäsin on yhtähyvin ymmärrettävä, että meren puolella, kussa usein puhutaan vierasta kieltä, ja kuhun on vanhuuen aikaan vieraasta kansasta tullut asujammia, Suomalainen puhe on enemmin murrettu ja sortunut, kuin keskellä ja Pohjan puolella Suomen maata, joien paikkojen asukkaille ei ole ollut niin paljon tekemistä erikielisten ihmisten kanssa. Se on myös löytty, että näissä viimeks mainituissa paikoissa puhutaan täyellisempätä kieltä ja että siellä asuvien puheissa ja runoissa tavataan sellaisia aika-sanoja, joit' ei laula kaikki lapset, eikä pojat puolinkana. Sitä vasten on Maamme kieli Haminan tienoilta lähtien, pitkin meren rantaa aina Porin kaupungin pohis-puolellen asti, kehnompata, suinkin sen tähen, että näillä ranta-mailla katkotaan sanoista viimeiset puukstavit pois, ikäänkuin Viron kielessä, josta tämä tapa ehkä lienee Suomen rannoille vanhuuen aikaan asujanten kanssa tullut.

Loppuheitto kieliopissa

Joissakin kielissä tiettyjen sanojen tai muotojen loppuheitolliset ja loppuheitottomat muodot vaihtelevat siten, että loppuheitto on pakollinen tietyissä ympäristöissä. Esimerkiksi espanjan kielessä useiden substantiivia edeltävien adjektiivien tai vastaavien määritteiden loppuvokaali jää pois, kun kyseinen substantiivi on sekä maskuliini että yksikössä. Täten uno-sanasta (’yksi’) tulee un ja grande-sanasta (’suuri, iso’) tulee gran. Näin ollen espanjan kielessä sanotaan un mundo (’yksi maailma’) eikä *uno mundo ja gran aventura (’suuri seikkailu’) eikä *grande aventura.lähde?

Loppuheitto runokielessä

Loppuheitollisia muotoja, jotka muuten eivät kuulu yleiskieleen, saatetaan käyttää runokielessä rytmisyistä tavumäärän vähentämiseksi tai kahden vokaalin välisen tavunrajan välttämiseksi (esimerkiksi englannin the army ’armeija’ > th’ army). Suomalaisessa runokielessä tästä on 1900-luvun mittaan paljolti luovuttu, koska loppuheitolliset muodot koetaan vanhahtaviksi. Aiheesta keskusteltiin 1980-luvulla virsikirjauudistuksen yhteydessä, kun uusituista virsiteksteistä pyrittiin muiden vanhahtavien piirteiden ohella vähentämään loppuheitollisia muotoja (huomahas, vaikk’, siell’).

Loppuheitto suomen murteissa ja lähisukukielissä

Suomen murteet ja puhekieli

Suomen kielen puhutuissa muodoissa loppuheittoa esiintyy laajalti etenkin niissä sanoissa ja muodoissa, joissa s-äännettä seuraisi sananloppuinen i. Näitä ovat etenkin

Harri Mantilan mukaan tällainen i:n loppuheitto kuuluu nykyään niihin laaja-alaisiin yleispuhesuomen piirteisiin, joita esiintyy kaikilla ikäryhmillä ja joita ei yhdistetä mihinkään tiettyyn alueeseen, ikä- tai sosiaaliryhmään tai sukupuoleen. Sitä vastoin a:n tai ä:n loppuheitto, joka koskee etenkin tiettyjen sijamuotojen päätteitä (täst paikast), hahmotetaan nykyään tyypilliseksi eteläsuomalaisuudeksi.

Lounaismurteissa, kaakkoismurteissa ja kaakkoisimmissa hämäläismurteissa loppuheittoa on perinteisesti esiintynyt muissakin muotoryhmissä ja muillakin vokaaleilla. Lounaismurteissa loppuheitto voi, hieman samaan tapaan kuin viron kielessä, koskea lähes kaikkia useampitavuisia sananmuotoja: ensmeiseks työks Aarne herist mul nyrkki (Suomen murteiden sanakirjan aineiston esimerkki Sauvosta).

Savolaismurteissa sananloppuinen i voi kadota useissa muissakin kuin ylempänä mainituissa muototyypeissä: nominatiivimuodoissa (riih), preteritimuodoissa muidenkin kuin s:n jäljessä (pit’) tai p(i)-loppuisissa 3. persoonan preesensmuodoissa (suap ’saa(pi)’). Kadonnut i voi edustua sitä edeltäneen dentaalikonsonantin liudennuksena: suś, ol’, puŕ.

Viron kieli

Virossa alkuperäinen sananloppuinen vokaali on pääsääntöisesti heittynyt

  • kaksitavuisissa sanoissa, joiden alkuperäinen ensimmäinen tavu oli pitkä: leib ’leipä’, koer ’koira’, pilv ’pilvi’ (mutta muna ’muna’, kivi ’kivi’);
  • kolmi- tai useampitavuisissa sanoissa: orav ’orava’, madalik ’matalikko’.

Loppuheitto on osaltaan edistänyt vokaalisoinnun katoamista pohjoisvirosta sekä s-tunnuksisten menneen ajan muotojen leviämistä (esim. jooksis ’juoksi’, sillä suomen juoksi-muodon odotuksenmukaisessa vastineessa *jooks ei olisi näkyvää aikamuodon tunnusta, ja se olisi samannäköinen kuin substantiivi jooks ’juoksu’).

Vepsän kieli

Vepsän kielessä loppuheitto on tapahtunut periaatteessa samoin ehdoin kuin virossa: koir ’koira’, puid ’puita’, päs ’päässä’, kuivaz’ ’kuivasi’.

Liivin kieli

Liivin kielessä esiintyy samantapaista loppuheittoa kuin virossa (usk ’usko’, lind ’lintu’, varž ’varsi’). Sananloppuinen a on kuitenkin säilynyt (sǟlga ’selkä’, rānda ’ranta’), paitsi jos ensimmäisessä tavussa on alkuaan ollut pitkä vokaali (lūd(õ) ’luuta’).

Lähteet

  1. ↑ Kielitiede:loppuheitto – Tieteen termipankki tieteentermipankki.fi. Viitattu 13.9.2026.
  2. ↑ Kiviniemi Eero, Pitkänen Ritva Liisa & Zilliacus Kurt: Nimistöntutkimuksen terminologia. Terminologin inom namnforskningen. (Castrenianumin toimitteita 8.). Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura, Helsingin yliopisto, 1974. ISBN 951-45-0304-X
  3. 1 2 The Princeton Encyclopedia of Poetry and Poetics: Fourth Edition, s. 60. Princeton University Press, 31.12.2012. ISBN 978-1-4008-4142-4 Teoksen verkkoversio Viitattu 13.9.2026.
  4. ↑ Luobbal Sámmol Sámmol Ánte: ”Proto-Uralic”, The Oxford Guide to the Uralic Languages, s. 3–27. Oxford University Press, 24.3.2022. ISBN 978-0-19-876766-4 Teoksen verkkoversio Viitattu 13.9.2026. (englanniksi)
  5. ↑ silmä Suomen etymologinen sanakirja.
  6. ↑ Marynissen, Ann: Sprachwandel zwischen Evolution und Normierung. Die e-Apokope als Bruchstelle zwischen dem Niederländischen und dem Deutschen. Zeitschrift für Dialektologie und Linguistik, 2009, 76. vsk, nro 2, s. 165–188.
  7. ↑ VVKS - 12. Äänteiden (ja tavujen) heittyminen vvks.it.helsinki.fi. Viitattu 13.9.2026.
  8. ↑ Martti Rapola: Kappale vanhan kirjasuomen historiaa. Yleiskatsaus vokaalien loppuheiton esiintymiseen. Virittäjä, 1.1.1929, 33. vsk, s. 297. doi:10.23982/vir.28747 ISSN 2242-8828 Artikkelin verkkoversio.
  9. ↑ Katsaus vanhaan kirjallisuuteen vvks.it.helsinki.fi. Viitattu 13.9.2026.
  10. ↑ 15.1.1820 Turun Wiikko-Sanomat no 2, s. 1 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 13.9.2026.
  11. ↑ Runo ja aika Kielikello. 31.12.1988. Viitattu 13.9.2026.
  12. ↑ Uudet virret – uusi kieli Kielikello. 31.12.1986. Viitattu 13.9.2026.
  13. 1 2 3 VISK - § 37 Kaks, miks, hyppäis, täl taval scripta.kotus.fi. Arkistoitu 23.12.2024. Viitattu 13.9.2026.
  14. ↑ Mantila, Harri: Murre ja identiteetti. Virittäjä, 2004, 108. vsk, nro 3, s. 322–346. Kotikielen seura. Artikkelin verkkoversio.
  15. ↑ Kettunen, Lauri: ”Kartta 175: käsi, susi, oli, puri, käś, suś, ol', puŕ, käs, sus, ol, pur”, Suomen murteet III A. Murrekartasto. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1940. Teoksen verkkoversio.
  16. ↑ Hannu Remes: Muodot kontrastissa : suomen ja viron vertailevaa taivutusmorfologiaa oulurepo.oulu.fi. 29.5.2009. University of Oulu. Viitattu 13.9.2026.
  17. ↑ Riho Grünthal: Vepsän kielioppi, s. 27. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura, 2015. 954278008 ISBN 978-952-5667-73-8 Teoksen verkkoversio Viitattu 13.9.2026.
  18. ↑ Kettunen, Lauri: Livisches Wörterbuch mit grammatischer Einleitung, s. XXV–XXVI. Suomalais-Ugrilainen Seura, 1938. Teoksen verkkoversio.

Aiheesta muualla