Parlamentaarisista maista osa on monarkioita, osa tasavaltoja. Parlamentaaristen maiden tapauksessa monarkian ja tasavallan ero on usein lähinnä muodollinen.
Parlamentarismi on yleinen hallintomuoto Euroopan vanhoissa ja uusissa demokratioissa sekä esimerkiksi Australiassa, Kanadassa, Intiassa, Israelissa ja Japanissa. Suomessa parlamentarismi tuli virallisesti voimaan Suomen itsenäistyessä vuoden 1917 lopussa.
Piirteitä
Parlamentissa voi olla yksi tai kaksi kamaria. Useissa järjestelmissä parlamentin alahuoneella on enemmän valtaa kuin ylähuoneella, ja joissain maissa ylähuoneesta on luovuttu kokonaan.
Parlamentarismi eroaa presidenttijohtoisesta presidentialismista vähintään neljällä toisistaan riippumattomalla tavalla.
Äänestäjät valitsevat parlamentin aika ajoin järjestettävissä yleisissä vaaleissa, mutta he eivät valitse suoraan maan hallitusta tai ylintä johtajaa.
Hallituksen muodostaa parlamentin tuella parlamentin hallitseva ryhmä, johon kuuluu yleensä yksi tai useampi puolue. Hallitus voi koostua yhdestä tai useammasta puolueesta, ja hallituksella voi olla parlamentissa enemmistö tai vähemmistö. Koalitiohallitukset ovat yleisiä maissa, joissa vaalijärjestelmä johtaa siihen, että parlamentissa istuu enemmän kuin kolme puoluetta. Hallitus muodostuu parlamentin jäsenistä, eli lainsäädäntövallan ja toimeenpanovallan välillä ei ole muodollista vallanjakoa, kuten presidentialismissa. Hallituksen hyväksyy muodollisesti yleensä perustuslaillinen monarkki tai presidentti, jonka valta on rajoitettu ja seremoniallinen.
Hallituksen muodostaa joukko hallitsevaan puolueeseen tai koalitioon kuuluvia kansanedustajia. Heistä ylin on pääministeri tai kansleri, ja muut ministerit vastaavat omista alueistaan. Pääministeri on perinteisesti ollut vain ylin ministeri, mutta nykyisin monessa maassa valtaa on keskitetty pääministerille entistä enemmän.
Hallitus voi menettää parlamentin luottamuksen luottamusäänestyksessä, ja joutua eroamaan. Näin tapahtuu erityisesti vähemmistöhallitusten aikana, tai jos hallituksella on parlamentissa vain pieni ja epävakaa enemmistö. Hallituksen kaatumisesta seuraavat uudet parlamenttivaalit. Useimmissa parlamentaarisissa maissa parlamenttivaalit järjestetään säännöllisesti joka kolmas, neljäs tai viides vuosi, mutta hallituksen kaatuminen johtaa ennenaikaisiin vaaleihin.
Parlamentaariset demokratiat voidaan jakaa kahteen tyyppiin:
Enemmistödemokratiaan perustuva järjestelmä on vallalla Euroopassa lähinnä Britanniassa, ja muualla esimerkiksi Kansainyhteisön maissa. Enemmistö- eli majoriteettidemokratiassa parlamenteille on ominaista keskustelun ristiriitaisempi sävy ja polarisoituneisuus. Usein enemmistödemokratiat ovat kaksipuoluejärjestelmiä, koska vaalijärjestelmä suosii suuria puolueita. Enemmistödemokraattisessa järjestelmässä toinen näistä puolueista saa vaalissa suuremman osan äänistä ja voi toteuttaa omaa ohjelmaansa. Parlamentin täysistunto on suhteellisesti tärkeämpi kuin valiokunnat. Enemmistödemokraattisia vaalitapoja ovat mm. plurariteettienemmistö ja Suomen presidentinvaalissa käytettävä kaksivaiheinen vaali. Enemmistödemokratiaa voidaan kritisoida tempoilevuudesta, sillä harjoitettava politiikka voi muuttua vahvastikin vaalien välillä.
Länsieurooppalaisessa konsensusdemokraattisessa mallissa (esimerkiksi Itävalta, Saksa ja Suomi) on useita puolueita ja ne joutuvat tekemään yhteistyötä. Konsensusdemokraattisissa maissa vaalitapa on usein suhteellinen. Usein käytettyjä tapoja ovat muun muassa D’Hondt tai Saint-Laguë. Parlamentin täysistunnon roolia heikentää konsensusdemokraattisissa maissa se, että kompromissit tehdään jo valiokunnissa ja täysistuntoon viedään valmis lakiesitys. Konsensusdemokratiaa voidaan kritisoida lehmänkaupoista ja ideologiattomuudesta, koska puolueiden on pakko tehdä yhteistyötä keskenään. Parlamentaarisen järjestelmän toteutus vaihtelee konsensusdemokratioissa sen mukaan, tarvitseeko hallitus parlamentin tuen ja minkälaisessa tilanteessa (jos ollenkaan) hallituksella on oikeus hajottaa parlamentti.
Argumentteja puolesta ja vastaan
Parlamentarismin kannattajat pitävät parlamentarismiin kuuluvaa kompromissihakuisutta ja poliittista joustavuutta etuna presidentialismiin nähden. Parlamentarismissa esiintyy myös presidentialismia vähemmän poliittisia umpikujia. Maailmanpankin tutkimuksen mukaan parlamentaristisissa järjestelmissä on muita järjestelmiä vähemmän korruptiota.
Parlamentarismia on arvosteltu siitä, että äänestäjät eivät pääse valitsemaan valtion ylintä poliittista johtajaa itse, vaan puolueet voivat paitsi valita hänet, myös korvata hänet omavaltaisesti. Tämän vuoksi johtajalla ei ole suoraa demokraattista vastuuta. Parlamentarismia on myös arvosteltu siitä, että siinä ei ole kunnollista vallanjakoa lainsäädäntövallan ja toimeenpanovallan välillä. Parlamentit ovat myös usein epävakaampia kuin presidentialistisissa järjestelmissä, koska hallitukset ovat riippuvaisia parlamenttien luottamuksesta, ja vaaleja joudutaan toisinaan järjestämään epäsäännöllisesti.
Luettelo valtioista joilla on parlamentaarinen järjestelmä (ilman semipresidentiaalisia valtioita)
↑Wiberg, Matti:Politiikan sanakirja, s. 399. (Toimittanut Kalevi Koukkunen)Helsinki:Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2011.ISBN978-952-234-048-1
12345678910Nicholls, Kate (päätoim. Kurian, George Thomas):”Parliamentary Government”,The Encyclopedia of Political Science, s. 1179–1180.CQ Press, 2011.ISBN978-1-933116-44-0
↑Parlamentarismi Suomalainen yhteiskunta, Taustatietoa vuosista 1917-1918, Suomi 80, Historia, Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö, Tampereen yliopisto
↑Lijphart, Arend.:Patterns of democracy: government forms and performance in thirty-six countries, s. 9–45.New Haven [Conn.]:Yale, 2012.808077212ISBN978-0-300-18912-4Teoksen verkkoversioViitattu 20.12.2020.