D

Tämä artikkeli käsittelee D-kirjainta. Muita merkityksiä luettelee D (täsmennyssivu).
Dd Dd
 
Suomen kielen aakkoset
Latinalaiset aakkoset
AaBbCcDd
EeFfGgHhIiJj
KkLlMmNnOoPp
QqRrSsTtUuVv
WwXxYyZz
Muut suomen aakkoset
ÅåÄäÖö
ŠšŽž
Luettelo kirjaimista

D (d) on latinalaisten ja myös suomen aakkosten neljäs kirjain. Kirjaimen nimi on suomen kielessä dee ja äännearvo [d].

Kreikkalaisessa kirjaimistossa latinalaista D-kirjainta vastaa delta (Δ, δ), kyrillisessä kirjaimistossa puolestaan Д (д).

Historiaa

D-kirjain on kehittynyt kreikan kirjaimesta delta (Δ). Sen taustalla on foinikialaisen kirjaimiston samalla tavoin kolmionmuotoinen kirjain dalet.

Kreikan kirjoitusta lainatessaan etruskit jättivät Δ:n – samoin kuin Β:n (beeta) – pois, koska etruskin kielessä ei esiintynyt soinnillisia klusiileja [b d g]. Kreikkalaisissa lainasanoissa nämä äänteet korvattiin niin ääntämyksessä kuin kirjoituksessakin vastaavilla soinnittomilla klusiileilla k, t ja p. Latinan ja faliskin kirjoitusjärjestelmissä D kuitenkin esiintyi alusta saakka, ja sen muoto oli varhaisvaiheista saakka pikemmin pyöreälinjainen kuin deltan tavoin kolmikulmainen, mille oli malleja etenkin kreikkalaisen kirjoituksen läntisissä muunnelmissa.

D suomen kielessä

D:n esiintyminen suomen sanoissa

D ei ole alkujaan kuulunut suomen kielen äännerakenteeseen. Nykyisessä suomen yleiskielessä d esiintyy omakielisissä sanoissa sanan sisällä, lainasanoissa myös sanan alussa.

Useimmista suomen murteista d puuttuu. Toisaalta niissä hyvin harvoissa suomen murteissa, joissa d esiintyy, se voi, toisin kuin yleiskielessä, esiintyä myös geminaattana (dd). Suomen murrekirjan näytteissä d esiintyy Ahlaisten ja Merikarvian puheessa, varhaisesta ruotsin vaikutuksesta johtuen.

Tavallisimmin d esiintyy t:tä vastaavana heikkona asteena astevaihtelun yhteydessä (esimerkiksi: äiti - äidin, sade - sateen, kaataa - kaadan, lähteä - lähden). Lisäksi se esiintyy joidenkin verbien infinitiivien päätteissä (esimerkiksi tehdä, viedä, tuoda) sekä nominien monikon genetiivin päätteessä (esimerkiksi maiden, meidän, teidän). Vanhoissa kantasanoissa d kaikissa taivutusmuodoissa esiintyvänä on harvinainen mutta ei sanansisäisenä mahdoton (odottaa, sydän, vadelma).

Monissa uudehkoissa lainasanoissa d esiintyy sanan alussakin, esimerkiksi demokratia, dosentti. Vanhemmissa lainasanoissa se on säännöllisesti korvattu t:llä, esimerkiksi tanssi (dans). Sama koskee sanaa tohtori (doctor). Vaikka tohtori ja dosentti onkin johdettu samasta latinan sanasta, ne alkavat suomessa kielihistoriallisista syistä eri kirjaimella.

D:n ääntyminen nykysuomessa

D-kirjain ääntyy suomen yleiskielessä, samoin kuin monessa muussakin kielessä, soinnillisena alveolaarisena klusiilina, jonka kansainvälinen foneettinen merkki on [d]. Olennaisin ero d- ja t-äänteiden välillä on se, että t on enimmäkseen soinniton (suomessa kuitenkin mahdollisesti alustaan ja lopustaan aivan lyhyen matkaa soinnillinen) mutta d koko matkaltaan selvästi soinnillinen. Suomen nykyisen yleiskielen d (samoin kuin ruotsin d) eroaa kuitenkin t:stä myös siten, että sitä äännettäessä kielenkärki on hieman kauempana yläetuhampaista kuin t:tä äännettäessä.

Nykyisessä puhekielessä yleiskielen d ääntyy usealla eri tavalla. Se ääntyy usein d:nä, mutta se voi myös kadota (lähden > lähen) tai muuttua j:ksi (meidän > meijän). Itä- ja Pohjois-Suomessa d:tä käytetään vähemmän kuin Länsi- ja Etelä-Suomessa. Myös r voi ääntyä d:n sijasta, mutta tämä on alueellisesti leimaavaa. Murteista tunnetaan myös muita tapauksia (mm. l). Näistä lähemmin seuraavassa kappaleessa.

Suomen kielen d:n historiaa

Katso myös: Suomen vanhat spirantit: ð

Aikoinaan suomen kielessä on nykyisen d-äänteen paikalla t:n astevaihteluparina ollut soinnillinen spiranttiäänne ð. Se oli samanlainen soinnillinen äänne, joka englannin kielessä kirjoitetaan th (esimerkiksi sanoissa the ja this). Tämä äänne esiintyi laajalti ainakin Länsi-Suomessa vielä Mikael Agricolan aikana 1500-luvulla. Agricola merkitsi ð-äänteen yleensä d tai dh (esimerkiksi meiden tai meidhen 'meidän'). Vuoden 1642 Raamatussa kirjoitustavaksi vakiinnutettiin d.

D-kirjainta käytettiin vanhassa kirjasuomessa merkitsemään ð:n lisäksi myös muita äänteitä. D-kirjain saattoi merkitä t-äännettä joko yksinään tai mm. yhdistelmissä ld, nd, dh, dt (waldacunda 'valtakunta'). Yhdistelmä dz puolestaan merkitsi kaksoiskonttia, soinnitonta spiranttiäännettä θθ. Myöhemmin näistä kirjoitustavoista luovuttiin.

Sittemmin ð-äänne hävisi useimmista suomen murteista. Itämurteissa se on tavallisesti kadonnut eikä korvautunut millään. Useimmissa länsimurteissa se on muuttunut r:ksi tai l:ksi. 1900-luvulla r-äänne työnsi hämäläismurteissa l-äännettä tieltään yleiskielen d:n vastineena. Muutamilla harvoilla paikkakunnilla ruotsinkielisten alueiden läheisyydessä soinnillinen dentaalispirantti muuttui ruotsin kielen vaikutuksesta d:ksi. Vain pienellä alueella Satakunnassa alkuperäinen ð esiintyi paikoitellen vielä 1900-luvulla.

Kun ð-äänne alkoi käydä suomalaisille täysin vieraaksi, alkoi jo 1700-luvulla yleistyä tapa lausua d-kirjain kirjoitettua tekstiä luettaessa nykyisellä tavalla, samoin kuin ruotsissa. Osittain muutos johtui siitä, että ruotsinkielinen yläluokka alkoi opetella suomea. Sen ääntämys ja kirjoitustapakin tuli kuitenkin 1800-luvulla murteiden taistelun aikana yleiseksi kiistanaiheeksi, ja useat itäsuomalaiset kirjailijat ehdottivat sen poistamista kokonaan. Lopulta d kuitenkin päätettiin säilyttää. Yleiskielessä se oli lausuttava d. Kun äänne kuitenkin oli useimmille suomalaisille vieras, jouduttiin sen ääntämistä vielä pitkään 1900-luvulla kansakouluissa erityisesti harjoittelemaan. Kun kaikki eivät sitä kuitenkaan oppineet, jotkut korvasivat d:n sitä muistuttavalla t:llä (kahdeksan > kahteksan), mikä kuulijan korvaan usein kuulosti todella alkeelliselta, kun taas d:n jättäminen itäsuomalaiseen tapaan pois korvaamatta millään (kaheksan) kuulosti vain hieman huolimattomalta. Esimerkiksi SMP:n "kansanetustaja" Eino Poutiainen joutui d:n t:nä ääntämisen vaikutuksesta yleisen pilanteon kohteeksi 1970-luvulla. Uuno Turhapuro -elokuvissa Uuno Turhapuro ääntää d:n t:nä.

Nykyisin, osittain radion ja television vaikutuksesta, useimmat lapset oppivat d:n jo kauan ennen kouluikää eikä se enää tuota vaikeuksia. Kuitenkin sen poisjättäminen itämurteiden tapaan on nykyisessäkin puhekielessä yleistä varsinkin eräissä tavallisimmissa sanoissa (lähetään = lähdetään, kaheksan = kahdeksan).

D muissa kielissä

Useimmissa eurooppalaisissa kielissä d-kirjaimella on äännearvo d.

Muita esitystapoja

D d
ASCII 68 100
Unicode U+0044 U+0064

D-kirjaimen merkityksiä

Pienen d:n merkityksiä

Ison D:n merkityksiä

D:tä käytetään myös Franz Schubertin teosten ”opusnumerona” (esimerkiksi Keskeneräinen sinfonia D. 759); luettelon on kirjoittanut Otto Erich Deutsch.

Lähteet

  1. 1 2 Wichmann, Yrjö ym.: Tietosanakirja. (Hakusana D) Helsinki: Tietosanakirja-osakeyhtiö, 1909–1922. Teoksen verkkoversio.
  2. ↑ Bonfante, Giuliano & Bonfante, Larissa: The Etruscan language: An introduction (uudistettu laitos), s. 77. Manchester University Press, 2002.
  3. ↑ Bonfante, Larissa: The scripts of Italy. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford. 297–311.
  4. ↑ Swiggers, Pierre: Transmission of the Phoenician script to the west. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 261–270.
  5. 1 2 3 Iso tietosanakirja, 12. osa (Siemen-Suomyrtti), art. Suomen kieli, 1936
  6. ↑ Hakulinen, Auli (päätoim.): Iso suomen kielioppi. (§ 4, 9) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-557-2 Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  7. ↑ Lyytikäinen, Erkki: Sehän on murretta! s. 165. Helsinki: Gaudeamus, 2020. ISBN 978-952-345-060-8
  8. 1 2 3 4 Olli Nuutinen: Hetkisen pituus ja muita kirjoituksia kielestä, luku Vinskaa, venskaa, tanskaa ja ranskaa, Suomalaisen kirjallisuuden seura 1994, ISBN 951-717-786-0
  9. ↑ Lauri Hakulinen: Suomen kielen rakenne ja kehityslähde tarkemmin?
  10. ↑ Otavan iso tietosanakirja
  11. ↑ Erkki Savolainen: Verkkokielioppi (1.5.1 Klusiilit p, t, k, d, (b, g)) finnlectura.fi. 2001. Arkistoitu 24.9.2015. Viitattu 18.8.2014.
  12. ↑ Jarva, Vesa – Nurmi, Timo: Oikeeta suomee. Suomen puhekielen sanakirja. Gummerus 2009
  13. 1 2 Häkkinen, Kaisa: Agricolasta nykykieleen. Suomen kirjakielen historia. WSOY, 1994. ISBN 951-0-19028-4
  14. ↑ Salme Sadeniemi: Kirjoita oikein, s. 33, Weilin & Göös 1974, ISBN 951-35-0691-6

Aiheesta muualla