Józef Klemens Piłsudski (5. joulukuuta1867 – 12. toukokuuta1935) oli puolalainen vallankumouksellinen ja valtiomies, sotamarsalkka ja armeijan perustaja, itsenäisen Puolan ensimmäinen valtionpäämies (1918–1922) ja myöhemmin Puolan tosiasiallinen johtaja (1926–1935).
Suhtautuminen Piłsudskiin on kahdenlaista. Puolassa on historioitsijoita, jotka ylistävät häntä uuden Puolan isänä, joka nosti naapuriensa jakaman maan uudenaikaiseksi valtioksi. Osa historioitsijoista taas suhtautuu hänen vuoden 1926 kaappaukseensa ja demokratian polkemiseensa kielteisemmin.
Elämäkertaa
Nuoruus
Piłsudski syntyi Zułówon kylässä Kongressi-Puolassa (nykyinen LiettuanZalavas) köyhtyneeseen aatelisperheeseen. Perheen arvot olivat puolalaiskansalliset. Äiti, joka kutsui poikaansa nimellä Ziuk, oli pojan merkittävin kasvattaja. Äiti sai Ziukin kiinnostumaan Puolan historiasta ja kirjallisuudesta, ja erityisen paljon Ziuk kiinnostui romanttisesta kirjallisuudesta. Kotona puhuttiin myös vuoden 1863 Puolan kapinasta, jossa perheen isä oli ollut jollain tapaa mukana.selvennä Perhettä kohtasi onnettomuus vuonna 1875, kun tulipalo tuhosi perheen kartanon. Perhe muutti Vilnaan, jossa ei enää saavutettu entistä elintasoa.
Józef Piłsudski koulupoikana.
Ziuk kävi koulua Vilnassa ja liittyi veljensä Bronisławin perustamaan isänmaalliseen opiskelijaryhmittymään. Valmistuttaan suomalaista lukiota vastaavasta koulusta hän muutti Harkovaan opiskellakseen lääketiedettä. Vuonna 1886 hänet pidätettiin epäiltynä poliittisesta aktiivisuudesta, sillä hän oli yhteydessä veljeensä. Maaliskuussa 1887 hänet pidätettiin tekaistujen syytteiden nojalla yrityksestä murhata keisari Aleksanteri III ja karkotettiin viideksi vuodeksi Siperiaan.
Piłsudskin vanhempi veli Bronisław Piłsudski, joka oli Vladimir Leninin veljen Aleksandr Uljanovin ystävä, sai viisitoista vuotta kovaa pakkotyötä katorgassa. Häntä epäiltiin tsaarin murhan suunnittelusta. Uljanov sai kuolemantuomion tsaarin murhan yrityksestä.
Karkoitusaikanaan Siperiassa Piłsudski keskusteli vuoden 1863 veteraanien kanssa, innostui sosialismista tapaamiensa venäläisten karkotettujen innoittamina ja innostui ajatuksesta Puolan itsenäisyydestä. Siperiassa hän koki myös ensimmäisen rakkautensa. Kun Piłsudski vapautettiin vuonna 1892, hän palasi Vilnaan. Siellä hän liittyi puolalaiseen sosialistipuolueeseen, jossa hänestä tuli johtava agitaattori ja johtoryhmän jäsen. Nimi Ziuk oli jäänyt pois käytöstä, ja Piłsudski käytti nyt nimeä Wiktor. Hänen ajatusmaailmassaan Puolan itsenäisyys ja sosialistiset reformit kulkivat käsi kädessä. Puolue julkaisi maanalaista sosialistilehteä Robotnik (työläinen), jonka päätoimittaja Piłsudski oli.
Helmikuussa 1900 Piłsudski vangittiin Łódźissa yksityisasunnosta, jossa oli Robotnik-lehden paino. Hänet vietiin Varsovan linnoitukseen, jota pidettiin vankilana, josta on mahdotonta paeta. Piłsudski esitti kuitenkin mielisairasta, ja hänet siirrettiin hoitoon Pietariin. Sieltä hänen onnistui paeta toukokuussa 1901, sillä sairaalassa oli puolalainen sosialistipuolueen jäsen psykiatrina.
Pakomatkan jälkeen Piłsudski asettui asumaan tuolloin Itävaltaan kuuluneeseen Krakovaan. Vuoteen 1902 mennessä hän oli palannut Venäjän hallinnoimaan Puolan osaan etsimään yhteyksiä entisiin puoluetovereihinsa. Venäjän–Japanin sodan puhjetessa vuonna 1904 Piłsudski matkusti Tokioon, jossa hän yritti saada Japanin tukemaan puolalaisten kansannousua. Mahdollista kansannousua varten ryhdyttiin hankkimaan aseita. Asekätköä järjestellessään hän tutustui Alexandra Szczerbińskaan, jonka kanssa hän solmi myöhemmin avioliiton. Piłsudski oli tuohon aikaan jo naimisissa: hän oli vuonna 1899 avioitunut sosialistiaktivisti Maria Juszkiewiczin kanssa.
Sosialistipuolueessa alkoi ilmetä linjaerimielisyyksiä. Piłsudski ei kannattanut terrorihyökkäyksiä yksityisiä henkilöitä vastaan eikä myöskään äkillisiä aseellisia hyökkäyksiä. Hän uskoi, että oli mahdollista rakentaa kärsivällisesti armeija, joka ottaisi maan haltuun sopivassa tilanteessa, kuten yleislakon aikana. Samaan aikaan ryhmä, josta käytettiin nimeä "nuoret", alkoi suhtautua ajatukseen Puolan itsenäisyydestä torjuvasti. Heidän mielestään oli liittouduttava Venäjän sosialistien kanssa ja luotava uusi Venäjän liittovaltio.
Puolueen toista ryhmää kutsuttiin "vanhoiksi". Sen johtajana Piłsudski matkusti vuonna 1907 Kirkkonummella järjestettyyn salaiseen kokoukseen, johon osallistui sosialistiaktiiveja useista Euroopan maista. Kokouksessa pohdittiin pienten kansojen vapautumista Venäjän keisarikunnan vallasta.
Piłsudskin haave oli perustaa uudelleen Puolan valtio, joka oli jaettu Puolan jaoissa Venäjän, Itävallan ja Preussin kesken. Vuonna 1908 hän perusti salaseuran, jonka hän itävaltalaisten sotilaiden avulla muutti vuonna 1910 ”ampumaseuraksi”, joka koulutti puolalaisia upseereita. Hän ryhtyi myös etsimään rahoitusta aseiden hankintaan ja halusi käynnistää kampanjan, joka herättäisi puolalaiset tajuamaan, että aseellinen itsenäisyystaistelu olisi mahdollinen.
Monet poliittiset ryhmittymät olivat päätyneet kannattamaan Puolan itsenäisyyttä. Ne perustivat itsenäisyysmielisten puolueiden liittouman ja nimittivät Piłsudskin Puolan armeijan komentajaksi. Mitään merkittävää ei tapahtunut kahteen vuoteen, paitsi että nimi Wiktor jäi pois käytöstä ja Piłsudskia ryhdyttiin kutsumaan nimellä Komentaja.
Vuonna 1914 kokouksessa Pariisissa Piłsudski ennusti, että tulevassa sodassa Puola saisi itsenäisyytensä vain, jos keskusvallat löisivät Venäjän ja länsivallat puolestaan kukistaisivat Saksan ja Itävalta-Unkarin. Kesällä 1914 syttyi ensimmäinen maailmansota, joka muutti tilanteen täysin.
6. elokuuta 1914 ensimmäinen komppania, jonka Piłsudski oli koonnut eri "ampumaseurojen" jäsenistä, hyökkäsi Krakovasta Venäjän Puolan alueelle. Tarkoituksena oli käynnistää kansannousu. Yritys kuitenkin epäonnistui täysin, sillä puolalaisia ei vielä innostanut kapinoida venäläisiä vastaan. Myös Itävalta veti hankkeelta tukensa ja liitti Piłsudskin komppanian omaan puolalaiseen legioonaansa. Komentaja menetti itsenäisyytensä, mutta hänelle aukeni uusi tilaisuus puhua Puolan itsenäisyydestä entistä suuremmalle yleisölle. Puheidensa ansiosta hän sai paljon innostuneita kannattajia.
Venäjän sotamenestys oli ensimmäisessä maailmansodassa heikko, ja keskusvallat saivat Puolan alueen haltuunsa. 5. marraskuuta 1916 keskusvallat julistivat Puolan holhoojahallituskuningaskunnan itsenäiseksi siinä toivossa, että puolalaista armeijaa voitaisiin käyttää itärintamalla Venäjää vastaan, ja saksalaisjoukoilla voitaisiin vahvistaa länsirintamaa. Uusi kuningaskunta oli nukkevaltio, mutta sen olemassaolo teki Puolan näkyväksi maailmalla.
Piłsudski toimi väliaikaishallituksen sotaministerinä, mutta vastusti ajatusta, että puolalaiset joukot vannoisivat uskollisuutta Saksan ja Itävalta-Unkarin hallitsijoille. Venäjän helmikuun vallankumous vuonna 1917 sai Piłsudskin ajattelemaan, ettei Venäjä ollut enää uhka Puolan valtion uudelleensyntymiselle. Uhan muodostivat sen sijaan Saksa ja Itävalta-Unkari. Heinäkuussa 1917 Piłsudski pidätettiin ja vangittiin Magdeburgissa. Suurin osa puolalaislegioonaa internoitiin. Piłsudski ja hänen toverinsa eversti Kazimierz Sosnkowski vapautettiin 8. marraskuuta 1918 ja lähetettiin junalla Varsovaan, aivan kuten Lenin oli ennen heitä lähetetty Venäjälle. Piłsudski nimitettiin ylipäälliköksi 11. marraskuuta, ja valtionhoitajaneuvosto luovutti valtansa hänelle. Piłsudski oli suosittu: häntä luonnehti kansan silmissä Siperiassa kärsineen vapaustaisteilijan sädekehä.
14. marraskuuta 1918 Piłsudskista tuli Puolan valtion päämies (Naczelnik Panstwa). Käytännössä hän oli uuden Puolan yksinvaltias. Hänen kannattajansa olivat etupäässä vasemmistosta ja poliittisesta keskustasta. Oikeisto suhtautui häneen vielä skeptisesti. Hallinnon tärkein tehtävä oli armeijan perustaminen. Hallitus käynnisti myös sosiaalisia uudistuksia ja määräsi, että maassa käydään vaalit tammikuussa vuonna 1919.
Sota Neuvosto-Venäjää vastaan
Piłsudski haaveili jälleen liittovaltiosta (Międzymorze), joka ulottuisi ItämereltäMustallemerelle, kuten Puola-Liettua yli 400 vuotta. Siihen kuuluisivat Puola, Liettua, Valko-Venäjä ja Ukraina. Kaikkein jyrkimmin kansallismieliset taas kannattivat yhtenäisvaltiota. Suuren Puolan Piłsudski ajatteli olevan turvallisempi kuin juuri itsenäistynyt Puolan alue. Hän ajatteli, että oli Venäjällä sitten "punainen" tai "valkoinen" hallinto, se tulisi olemaan imperialistinen ja haluavan laajentua länteen.
Huhtikuussa 1920 marsalkaksi ylennetty Piłsudski solmi liiton Ukrainan kansantasavallan Simon Petljuran kanssa sodasta Neuvosto-Venäjää vastaan. Tämä oli Piłsudskin mielestä tärkeää, sillä hän sanoi, että ainoastaan itsenäisen Ukrainan myötä Puola voi säilyttää itsenäisyytensä.
Puolalaiset hyökkäsivät ukrainalaisten joukkojen tukena Venäjän sisällissodan aikana itään Ukrainassa. Edettyään lähes vastarinnatta joukot valtasivat Kiovan 7. toukokuuta 1920. Puna-armeijan ensimmäinen ratsuväkiarmeija Semjon Budjonnyin alaisuudessa kuitenkin karkotti joukot, ja puna-armeija aloitti suurhyökkäyksen Valko-Venäjältä Ukrainaan ja eteni Puolaan kohti Saksaa jatkuvan vallankumouksen hengessä. Neuvosto-Venäjän armeija saartoi Varsovan ja asetti maahan nukkehallituksen, jonka johtoon asetettiin puolalaissyntyinen Feliks Dzeržinski. Kansa ei kuitenkaan kääntynyt hallituksen kannattajaksi vaan tuki Piłsudskia.
Tilanne Puolassa elokuun alussa ennen Varsovan taisteluita elokuussa 1920.
Puolalaiset saivat pysäytettyä hyökkäyksen vasta Varsovan taistelussa elokuussa 1920. Piłsudskin suunnitelmassa puolalaisjoukot vetäytyivät Veikselin yli ja puolustivat sillanpääasemia Varsovassa ja Wieprzjoella, kun neljännes divisioonista keskitettiin etelään vastahyökkäystä varten. Kenraali Józef Hallerin kaksi armeijaa ottaisivat vastaan hyökkäyksen Varsovaa kohti idästä, ja samaan aikaan kenraali Władysław Sikorskin armeija iskisi pohjoisesta saartaen hyökkääjän.
Tärkein osa suunnitelmaa oli kuitenkin Piłsudskin johtama pieni (20000 miehen) veteraaneista koottu reserviarmeija, joka iskisi puna-armeijan läntisen ja kaakkoisrintaman väliin. Piłsudskin ja Sikorskin joukot yhtyisivät Itä-Preussin rajalla ja saartaisivat neuvostojoukot. Piłsudskin suunnitelma sai osakseen kritiikkiä, ja ammattisotilaat pitivät sitä amatöörimäisenä. Suunnitelma hyväksyttiin ja pantiin kuitenkin käytäntöön puolalaisjoukkojen epätoivoisen tilanteen vuoksi.
Taistelusta tuli suurvoitto. Sille annettiin nimeksi ”Veikselin ihme”. Riian rauhassa suurin osa Valko-Venäjää ja Ukrainaa jäi bolševikeille, eikä Piłsudskin liittovaltiosuunnitelma toteutunut. Puola sai kuitenkin suuria osia näistä maista ja Liettuasta. Vilnaa Puola piti hallussaan vuoteen 1939 asti.
Puolan johtajana
Puolan toisen tasavallan ajan johtaja marsalkka Józef Piłsudski kuoli toukokuussa 1935. Hänen muistokseen Puolassa julkaistiin postimerkki.
Puolan toisen tasavallan (1918–1939) maaliskuun 1921 perustuslaki rajoitti huomattavasti presidentin valtaa, ja Piłsudski kieltäytyi tehtävästä. Joulukuussa 1922 hän antoi valta-asemansa ystävälleen, uudelle presidentti Gabriel Narutowiczille. Kaksi päivää myöhemmin Narutowicz joutui kuitenkin oikeistoradikaalin ampumaksi. Murha oli Piłsudskille suuri järkystys ja jyrkensi hänen ajatteluaan vastustajiaan kohtaan. Myös uusi presidentti, Stanisław Wojciechowski, oli Piłsudskin ystäviä.
Presidentin aloitettua toimessaan Piłsudski siirtyi maan uuden yleisesikunnan päälliköksi. Hän erosi virastaan, kun maahan tuli äärioikeistolainen hallitus. Piłsudski piti äärioikeistoa moraalisesti vastuullisena ystävänsä murhaan.
Eläkeläinen
Piłsudski vetäytyi nyt maaseutukartanoon, jonka valtio oli hänelle luovuttanut. Hän asui nyt toisen vaimonsa Alexandra Szczerbińskan ja tämän kahden tyttären Wandan ja Jadwigan kanssa. Pelkkä tilanhoito ei hänelle ajankuluksi riittänyt vaan hän myös kirjoitti artikkeleita ja kävi luennoimassa.
Piłsudskilla oli eläkkeellä aikaa lukea ja seurata niin kotimaan kuin Euroopankin politiikkaa. Puola ja sen poliittinen järjestelmä olivat hänestä huolestuttavan epävakaita. Myös Puolan ulkopoliittinen asema oli heikkenemässä. Maa oli kahden revanssia haluavan valtion, Saksan ja Neuvostoliiton, välissä ja ne uhkasivat sen itsenäisyyttä. Hänen varoittelujaan kuuli yhä suurempi osa kansasta. Vuonna 1926 Puolassa oli sekä sisäpoliittinen että taloudellinen kriisi. Piłsudski ei enää halunnut olla eläkeläinen.
Yksinvaltias
Toukokuun 12. päivänä 1926 Piłsudski palasi valtaan sotilasvallankaappauksessa, jossa avustivat rautateiden sosialistityöläiset estämällä hallituksen joukkojen kuljetukset. Hallitus yritti estää Piłsudskin etenemisen Varsovaan julistamalla maan sotatilaan ja tukkimalla Varsovaan johtaneet sillat. Varsovassa olleet Piłsudskin kannattajat valtasivat pääesikunnan ja ottivat haltuunsa tietoliikenneyhteydet. Kaupungissa käynnistyi taisteluita. Suuremman verenvuodon välttämiseksi presidentti Stanisław Wojciechowski erosi virastaan 14. toukokuuta. Nyt tapahtunut tosiasia piti saada laillistettua. Uusi hallitus muodostettiin ja Piłsudski nimitettiin sen sotaministeriksi. Toukokuun viimeisenä päivä hänet valittiin myös presidentiksi. Piłsudski kuitenkin kieltäytyi, ja presidentiksi tuli Ignacy Mościcki. Piłsudskin vallankaappaus vaati 379 hengen, joista siivilejä oli 164. Lisäksi 920 haavoittui.
Tästä eteenpäin Piłsudski oli puolustusministerinä aina kuolemaansa saakka. Hän oli kuitenkin Puolan poliittisen elämän keskeinen vaikuttaja, ja hänen mielipiteensä painoi erityisesti ulkopolitiikassa.
Vuoteen 1930 mennessä Piłsudski oli muutaamaa poikkeusta lukuun ottamatta luopunut vanhoista sosialistiystävistään. Vuonna 1930 he aloittivatkin entiseen ystäväänsä kohdistuneen kampanjan, jolla he halusivat Piłsudskin pois vallasta.Kampanjaan kuuluivat lakot ja mielenosoitukset. Piłsudski reagoi tähän rajusti. 18 sosialistipuolueen johtajaa pidätettiin, pahoinpideltiin ja vietiin vangeiksi Brześćin linnaan. Piłsudskin mielestä Puolan poliittinen vakaus oli tärkeämpää kuin opposition edustajien fyysinen koskemattomuus.
Laajapohjainen Sanacja-hallitus hallitsi 1926–1939, tavoitteenaan ”palauttaa moraali”, karsia korruptiota ja inflaatiota. Suomeksi hallituksen nimi tarkoittaa lähinnä parantamista. Hallitus kiinnitti huomiota maan infrastruktuurin parantamiseen ja Gdynian sataman rakentaminen oli merkittävä hanke. Myös rautatieverkkoa parannettiin ja laitettiin alulle puolustustarviketeollisuus. Maailmanlaajuinen lama saapui Puolaan vuonna 1930, ja hallituksen toimia moitittiin liian vähäisiksi.
Kansallissosialistien ja Adolf Hitlerin valtaannousu Saksassa saivat Piłsudskin huolestumaan maansa ulkopoliittisesta asemasta. Hän solmi Saksan kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen vuonna 1934. Myös Neuvostoliiton kanssa solmittiin vastaavanlainen sopimus, jonka oli määrä olla voimassa vuoden 1945 loppuun saakka. Hiukan ivallisesti Piłsudski mietti kuinka pitäviä tällaiset sopimukset ovat. Hitler ehdotti hänelle Neuvostoliiton vastaista liittoa ja kahdenkeskistä tapaamista, mutta tähän Piłsudski ei suostunut.
Ukrainan itsenäisyysliike aiheutti Puolassa ongelmia 1930-luvun alussa. Piłsudski lähetti armeijan taistelemaan liikettä vastaan maan itärajan tuntumassa. Kun Puolan sisäministerin murhasi ukrainalainen nationalisti, teki Piłsudski jälleen rajun vastaiskun: Puolaan perustettiin Bereza Kartuskan leiri, joka oli käytännössä keskitysleiri. Sinne siirrettiin kommunisteja ja Ukrainan itsenäissyysliikkeen jäseniä. Piłsudski totesi, että Puolan vapauden ja vakauden vuoksi ovat kaikki keinot sallittuja. Hän hallitsi maata paitsi voimalla myös uhkailemalla työtovereitaan eromisella tehtävistään, sillä ”kukaan heistä ei pystyisi samaan kuin hän”.
Kun liitto Ranskan kanssa epäonnistui, Piłsudski päätteli, että Puolan oli vain pelattava aikaa ja valmistauduttava taisteluun. Yksityisesti hän myönsi epäilevänsä, selviäisikö Puola edes kymmentä vuotta.
Kuolema
Piłsudskin tukijat laativat huhtikuussa 1935 häntä varten Puolalle uuden perustuslain. Yhdysvaltain esikuvan mukaan siinä oli presidentillä merkittävät valtaoikeudet, kun taas parlamentin asemaa oli heikennetty. Piłsudski itse ehti kuolla toukokuussa 1935 ennen astumistaan presidentin virkaan sairastettuaan maksasyöpää. Piłsudskin menehdyttyä jopa hänen vastustajansa osoittivat hänelle kunnioitustaan. Hänet haudattiin Krakovaan, Wawelin linnan katedraalin kryptaan, joka on Puolan kuninkaiden hautapaikka.
Piłsudskin kuoltua vallan jakoivat Puolassa presidentti Ignacy Mościcki, marsalkka Edward Rydz-Śmigły ja pääministeri Walery Sławek. Uusi perustuslaki vei Puolaa autoritäärisempään suuntaan. Oppositiopuolueet saivat jatkaa toimintaansa, mutta vaalituloksia manipuloitiin hallituksen hyväksi ja poliittinen polarisaatio kasvoi. Saksan pelossa marsalkka Rydz-Śmigły pyrki kehittämään Puolan suhteita Ranskaan ja Neuvostoliittoon. Adolf Hitler oli kunnioittanut Piłsudskia ja tämän menestystä Puolan–Neuvosto-Venäjän sodassa, ja Piłsudskin kuollessa Hitler järjesti tälle muistotilaisuuden Berliinissä. Piłsudskin poismeno vähensi Hitlerin kunnioitusta Puolan hallintoa kohtaan.
Henkilökuvaa ja elämäntyön arviointia
Piłsudski oli nuorena romanttinen vallankumouksellinen, mutta vallankumouksellisuus karisi hänestä realismin tieltä. Tietynlaisena kansallisromantikkona hän pysyi loppuikänsä. Hänen onnistui voittaa sota vuonna 1920, vaikka hänellä ei ollut minkäänlaista sotilaallista koulutusta.
Yksinvaltiaaksi Piłsudski oli sikäli harvinainen, että ei käyttänyt asemaansa omaisuuden keräämiseen. Hän lahjoitti varojaan sotaleskille, lahjoitti saamansa lahjat eteenpäin ja eli muutenkin kohtuullisesti. Hänen vaimonsa paikkasi vanhoja vaatteita ja pariskunnan lapset saivat harvoin mitään uutta.
Puolan vähemmistökansallisuuksiin Piłsudski suhtautui ystävällisesti. Puolan juutalaiset ovat perinteisesti arvostaneet häntä. Nuorena sosialistina hän puhui usein kaikenlaisen syrjinnän vastustamisen tärkeydestä. Pogromeja hän piti kansallisena häpeänä. Tultuaan valtaan hän toimi kuten oli nuorena kirjoittanut. Vuoden 1926 vallankaappauksensa jälkeen hän esti antisemitistien pääsyn hallitukseen. Hän muisti usein mainita, että Puolan itsenäisyystaisteluun oli osallistunut myös juutalaisia. Historioitsijat ovat kuitenkin ottaneet huomioon Piłsudskin toimien kaksijakoisuuden: Hän kamppaili demokraattisen Puolan puolesta mutta kaappasi maassa vallan ja ryhtyi itsevaltiaaksi. Hän kannatti Ukrainan itsenäisyyttä mutta kahmi sen alueita Puolaan. Hän inspiroi ihmisiä olemaan uskollisia tehtävälleen, mutta oli itse uskoton vaimoilleen.
Toisen maailmansodan jälkeisessä sosialistisessa Puolassa Piłsudskin muisto ja merkitys työnnettiin taka-alalle. Vuoden 1989 jälkeen maahan tuli useita Piłsudskin patsaita, ja hänen mukaansa nimettiin monia katuja. Osa historioitsijoista pitää tätä ongelmallisena. Heidän mukaansa demokraattinen maa ei voi varauksettomasti ihailla miestä, joka käynnisti vallankaappauksen ja polki demokraattisia instituutioita. Heidän mukaansa tällainen ihailu avaa tien ajattelulle, että Puola tarvitsee vahvaa ja autoritääristä johtajaa.
Piłsudskin tragedia oli lopulta se, että hän ei saanut luotua järjestelmää, joka olisi pitänyt Puolan vahvana kestämään uhkaamassa olleen hyökkäyksen. Hän ei löytänyt itselleen tarpeeksi pätevää seuraajaa.
