Stabijhoun, aiemmin stabyhoun, on harvinainen, Alankomaista kotoisin oleva koirarotu. Se kuuluu FCI:n roturyhmään 7 eli kanakoiriin. Rodun alkuperäinen käyttötarkoitus on seisova lintukoira, mutta nykyään stabijhoun toimii lähes yksinomaan seura- ja harrastuskoirana.
Rotu ei ihan yltänyt vuonna 2025 sadan suosituimman koirarodun joukkoon Suomessa. Vuosina 2020–2025 Suomessa syntyi joka vuosi vajaa sata stabijhounia.
Ulkonäkö
Stabijhoun on ruumiinrakenteeltaan vankka, korkeuttaan pidempi koira. Ihannesäkäkorkeus on uroksilla 53 cm ja nartuilla 50 cm. Karva on pitkää ja suoraa, korkeintaan hieman aaltoilevaa. Karva ei koskaan saisi olla kiharaa erotukseksi muuten samantyyppisestä rodusta wetterhounista. Päässä karva on lyhyempää. Sallittuja pohjavärejä on kolme: musta, oranssi ja ruskea valkoisin merkein. Valkoisessa värissä voi myös olla pisteitä tai pieniä pilkkuja, mutta kolmivärisyys ei ole sallittua.
Koiran korvat ovat päänmyötäisesti riippuvat, melko pitkät ja alas kiinnittyneet. Ne ovat yläosastaan hapsuttuneet, mutta hapsut lyhenevät korvan kärkeä kohti eivätkä ulotu kärjen yli. Häntä on pitkä ja riippuva. Pohjaväriltään mustilla koirilla kirsu on musta, ruskeilla koirilla ruskea. Silmät ovat aina ruskeat, mustilla koirilla tummanruskeat. Stabijhounin purenta on leikkaava.
Stabijhound
Luonne ja käyttäytyminen
Stabijhounit kiintyvät voimakkaasti omaan isäntäväkeensä ja ovat uskollisia koiria. Ne saattavat olla hieman varautuneita vieraita ihmisiä kohtaan. Osalla koirista esiintyy eroahdistusta ja äänipelkoja rotuyhdistyksen kyselytutkimuksen mukaan.
Suomessa stabijhounin käyttö metsästyksessä on ollut hyvin vähäistä. Rodulla ei ole kovin voimakasta riistaviettiä, jos vertaa muihin roturyhmän 7 rotuihin. Stabijhoun soveltuu hyvin aktiiviseksi harrastuskoiraksi.
Alkuperä
Stabijhounemo pentuineen
Rotu polveutuu 1500-luvulla Ranskasta Alankomaihin tuoduista pitkäkarvaisista seisojista. Alankomaissa sitä alettiin kasvattaa Länsi-Friisinmaalla maan pohjoisosissa. Ensimmäiset kirjalliset maininnat rodusta ovat 1800-luvulta. Viralliseksi roduksi se hyväksyttiin kotimaassaan vuonna 1942. Nykyään Alankomaissa on noin 4000 stabijhounia, mutta muualla maailmassa rotu on harvinainen.
Stabijhounin ensisijainen käyttötarkoitus oli pienriistan ja lintujen metsästys, mutta sitä käytettiin myös monenlaisissa muissa tehtävissä. Stabijhoun oli usein maatilan ainoa koira, joten sen toimenkuva oli laaja vahtikoirasta tuhoeläinten torjujaan. Metsästyskoirana stabijhoun on sekä seisoja että pehmeäsuinen noutaja. Sillä on hyvä hajuaisti, ja se osaa työskennellä myös vedessä.
Terveys
Rodun keskimääräinen elinikä on noin yhdeksän vuotta, kun tarkastellaan vuosina 2010–2025 kuolleita rodun edustajia. Tyypillisimmät kuolinsyyt ovat vanhuus, syöpäsairaudet sekä luuston ja nivelten sairaudet. Stabijhounin tyypillisimmät terveysongelmat ovat lonkkaniveldysplasia, kyynärniveldysplasia, selkäongelmat ja SRMA.
Luuston sairauksista huolestuttavin on lonkkaniveldysplasia. Vain noin 63%:lla stabijhouneista on terveet lonkat (Suomen Kennelliiton arvosteluasteikolla A tai B), kun taas kohtalaista tai vaikeaa lonkkaniveldysplasiaa esiintyy 7%:lla rodun edustajista (Suomen Kennelliiton arvosteluasteikolla D tai E). Eriasteista kyynärniveldysplasiaa esiintyy jopa 16%:lla rodun edustajista. Stabijhounin PEVISA-ohjelmassa on pakollinen lonkkakuvauslausunto ja kyynärkuvauslausunto.
Retrogeeni 2-FGF4 (CDDY) aiheuttaa välilevyjen varhaista rappeutumista, mikä tekee niistä alttiita vaurioille. Pitkälle edennyt rappeutuminen johtaa välilevyjen kalkkeutumiseen, joita voidaan nähdä röntgenkuvista. Välilevyntyrä voi pahimmillaan johtaa halvaantumiseen ja eutanasiaan. Periytyminen on vallitsevaa, joten välilevysairauden riski kasvaa jo yhden geenikopion myötä. Valtaosa stabijhouneista on heterostygootteja eli kantaa yhtä kopiota 12-FGF4 retrogeenistä.
Steroidiresponsiivinen meningiitti-arteriitti (SRMA) tarkoittaa aivokalvon immuunivälitteistä tulehdusta. Oireet vastaavat normaalin aivokalvontulehduksen oireita, yleisimpinä niskan kipu ja jäykkyys. Virallinen diagnoosi tehdään selkäydinnestenäytteen perusteella. Rodun parista tiedetään jonkun verran SRMA-tapauksia.
Stabijhouneilla esiintyy myös jonkun verran epilepsiaa. Alankomaissa tehdyn tutkimuksen mukaan epilepsiaa esiintyisi noin 1,5% rodun edustajista.
Yleisellä tasolla sisäsiittoisuus lisää sairastavuutta ja heikentää rodun elinvoimaa. Stabijhounit ovat keskimääräistä rotukoiraa sisäsiittoisempia. Geenitutkimuksessa vähiten sisäsiittoisen koirarodun sisäsiittoisuusluku oli hieman alle 10%. Täysin eri sukulinjoista peräisin olevien serkusten jälkeläisen sisäsiittoisuusluku on 6,25% ja täyssisarusten jälkeläisellä luku on vastaavasti 25%, joka on melkein sama, mitä keskimääräisellä koirarodulla on havaittu geenitutkimuksissa. Stabijhounin jälkeläisen luku on geenitutkimuksissa ollut peräti 34%.
↑Tippy Rolink, Anne van Rooijen, Montserrat Diaz Espineira, Bart Broekx, Sofie F. M. Bhatti, Paul J. J. Mandigers:Phenotypic characterisation, quality of life and prevalence of idiopathic epilepsy and epilepsy of unknown cause in the nine Dutch dog breeds.Frontiers in Veterinary Science: Veterinary Neurology and Neurosurgery,elokuu 2026, 13. vsk.Frontiers.doi:10.3389/fvets.2026.1897489Artikkelin verkkoversio.
↑Danika Bannasch, Thomas Famula, Jonas Donner, Heidi Anderson, Leena Honkanen, Kevin Batcher, Noa Safra, Sara Thomasy, Robert Rebhun:The effect of inbreeding, body size and morphology on health in dog breeds.Canine Medicine and Genetics,2.12.2021, 8. vsk, nro 1, s. 12.PubMed:34852838doi:10.1186/s40575-021-00111-4ISSN2662-9380Artikkelin verkkoversio.(englanniksi)
Alankomaat.jpg)
