Székelyt

Székelyt
Székelymaan lippu.
Asuinalueet	Székelymaa
Kielet	unkari
Infobox OK

Székelyt (unkariksi székelyek, romaniaksi Secui, saksaksi Szekler, latinaksi Siculi) ovat yleensä unkarilaisiin luettu, unkarinkielinen etninen ryhmä, joka asuu pääasiassa Székelymaassa Transilvanian itäosassa nykyisessä Romaniassa.

Nimityksestä

Kansannimen székely (äännetään [ˈseːkɛj], ”seekäi”) on selitetty johtuvan unkarin sanasta szék ’tuoli, istuin’, joka on ollut myös Székelymaan perinteisten hallintoalueiden nimitys. Sen on ajateltu viittaavan siihen, että székelyt on aikoinaan ”istutettu”, asutettu perinteisille asuinalueilleen, Unkarin kuningaskunnan rajavartijoiksi. Uudemman etymologisen tutkimuksen mukaan -ely on selkeästi unkarilainen johdinaines mutta nimen kantaosan merkitys ja alkuperä on tuntematon.

Latinankielinen nimitys siculi on erehdyttävästi samannäköinen kuin Sisilian muinaiskansan sikulien nimitys.

Kansalliset symbolit

Székely-kansan lipun symbolit (aurinko ja kuu) sekä värit (sininen ja kulta) perustuvat historialliseen perinteeseen, mutta itse lippu on hyväksytty käyttöön Székelyden kansallisneuvostossa vasta vuonna 2004. Lipun laati Ádám Kónya, Székelyden kansallisneuvoston varapuheenjohtaja ja Székelyden museon entinen johtaja. Lipun käytöstä on ollut kiistoja Romanian hallinnon kanssa, ja Romaniassa vuonna 2015 säädetyn lippulain, joka sallii Székelymaan lipun käyttämisen julkisissa laitoksissa ainoastaan yhdessä Romanian sekä Euroopan unionin lippujen kanssa, väitetään kohdistuvan nimenomaan sitä vastaan.

Székelyden kansallislauluna pidetään Székely-hymniä (Székely himnusz), jonka sävelsi vuonna 1921 György Csanády ja sanoitti Kálmán Mihalik. Laulua ei alun perin tarkoitettu kansallislauluksi, vaan se syntyi Budapestissa asuvien székelyden järjestämän kulttuuritilaisuuden musiikiksi. Se levisi pitkään vain korvakuulolta opittuna perinteenä, ja sosialismin aikaan se oli kielletty sekä Unkarissa että Romaniassa. Székelymaan itsehallintoelin hyväksyi vuonna 2009 yleiskokouksessaan hymnin Székelymaan viralliseksi kansallislauluksi, ja sitä, samoin kuin Székelymaan lippua, on käytetty myös Unkarissa nationalistisena symbolina. 9. toukokuuta 2026 toimikautensa aloittava uusi Unkarin pääministeri Péter Magyar on ilmoittanut, että virkaanastujaistilaisuudessa kuullaan Unkarin kansallislaulun ja Euroopan hymnin lisäksi Unkarin romanien kansallishymni sekä Székely-hymni.

Historia

Székelyt ovat perinteisesti pitäneet itseään muista unkarilaisista erillisenä kansana, jolla on oma alkuperämytologiansa: he ovat uskoneet olevansa Attilan hunnien jälkeläisiä. Tutkijoiden kesken on viime aikoihin saakka kiistelty siitä, ovatko he olleet unkarilaisia, jotka vain erityisasema rajaseudun asukkaina on erottanut muista, vai alkuaan jotakin kielellisesti unkarilaistunutta esimerkiksi turkkilaissukuista kansaa.

Székelyt puolustivat Karpaattien altaan etelä- ja länsilaitoja 900-luvulla unkarilaisten maahantulon jälkeen. 1000-luvulla he siirtyivät unkarilaisten asuinalueen itäosiin Biharin alueelle ja sieltä 1100- ja 1200-luvuilla edelleen itään Karpaateille, nykyisille asuinalueilleen.

Székelymaan alue ei alkuaan kuulunut Unkarin kuningaskunnan linnaläänien järjestelmään, vaan sillä oli vuoteen 1874 saakka omat hallintoyksikkönsä, székit. Székien hallinto oli aikansa feodaalisiin oloihin nähden varsin demokraattinen, ne saivat itse valita johtajansa ja päättivät yhteisistä asioista kokouksissa, joihin alun perin saivat osallistua kaikki vapaat székelyt. Yhteiskunnalliselta asemaltaan székelyt vertautuivat aatelistoon: heillä oli velvollisuus palvella Unkarin kuningasta sotilaina, ja tästä hyvästä he saivat tiettyjä etuja kuten verovapauden. Székely-yhteisöihin muotoutui kolme yhteiskuntaluokkaa: tavalliset székelyt (közszékely) palvelivat jalkaväessä, varakkaammat lófő-székelyt ratsumiehinä, vauraimmat székely-mahtimiehet johtivat itse omia pieniä joukkueitaan. Alinkin székely-väestön luokka pystyi 1500-luvulle asti pitämään kiinni oikeuksistaan, mutta sen jälkeen osa siitä vajosi maaorjuuteen, mahtavimmista székely-suvuista taas kehittyi paikallinen aristokratia.

Kuningas Matias Corvinus vahvisti Székelymaan itsehallinnon ja oman hallintojärjestelmän, mutta häntä seuranneet hallitsijat pyrkivät usein rajoittamaan székelyden oikeuksia. Unkarin kuningaskunnan ja Transilvanian valtataisteluissa székelyt asettuivat milloin minkäkin vallantavoittelijan puolelle turvatakseen vanhat vapautensa, mutta joutuivat usein pettymään ja kostotoimien kohteeksi. Erityisen raskaaksi koitui esimerkiksi György Rákóczi II:n Puolan-sotaretki 1657, jonka johdosta Osmanien valtakunnan joukot hävittivät Székelymaata laajalti.

Kun osmanivalta oli karkotettu Unkarin kuningaskunnan alueelta ja se oli joutunut Habsburgien valtaan, Transilvaniaa ja sen mukana Székelymaata hallittiin Wienistä käsin erillisenä ruhtinaskuntana. Keisari Leopoldin antama ns. Diploma Leopoldinum tunnusti muodollisesti székelyden perinteiset oikeudet ja verovapaudet, mutta käytännössä niitä usein rikottiin. Vuoteen 1764 sijoittui yksi székelyden historian traagisimmista tapahtumista, Mádéfalvan verilöyly eli Siculicidium. Keisarinna Maria Teresia halusi perustaa székelyden perinteisten yksikköjen tilalle keskitetyn rajavartiojärjestelmän, mitä székelyt vanhoihin erikoisoikeuksiinsa vedoten eivät hyväksyneet. Yöllä Wienin hovin lähettämä sotajoukko kävi Madéfalvaan kokoontuneiden székelyden kimppuun, ja heitä surmattiin parisataa. Tämän jälkeen useimmat székelyt luopuivat vastarinnasta ja liittyivät uusiin rajavartiojoukkoihin, mutta osa heistä muutti maasta Bukovinaan.

Vuonna 1848 Unkarissa puhkesi vallankumous, jonka yhtenä keskeisenä vaatimuksena oli ”unioni” eli Transilvanian palauttaminen Unkarin yhteyteen. Toisin kuin Transilvanian romanialaiset ja saksit, székelyt asettuivat enimmäkseen kapinallisten unkarilaisten puolelle, ja Unkarin vapaustaistelijoiden vielä keväällä 1849 saavuttamat voitot olivat paljolti székelyden ansiota. Kesällä 1849 vapaustaistelu kukistettiin Transilvaniassa Venäjän tsaarin lähettämien joukkojen avulla, mutta vielä 1852 keisarin salainen poliisi paljasti Székelymaasta salaliiton, jonka päämääränä olisi ollut vallankumouksen käynnistäminen uudelleen.

Vuonna 1867 Itävalta-Unkarin kompromissi yhdisti Transilvanian ja Székelymaan jälleen Unkariin. Teollistuvassa ja kehittyvässä Unkarin kuningaskunnassa Székelymaa pysyi suhteellisen takapajuisena periferiana, josta monet muuttivat köyhyyttä pakoon, Budapestiin, Bukarestiin tai Amerikkaan asti. Vasta 1900-luvun alussa valmistunut rautatie yhdisti Marosvásárhelyn Sepsiszentgyörgyyn ja Székelymaan muuhun valtakuntaan. 1800-luvun lopulla käynnistyi toden teolla Székelymaan kulttuurin ja perinteen tutkimus, Balázs Orbán julkaisi laajan kuvauksen Székelymaasta 1859–1868, ja vuonna 1875 perustettiin Sepsiszentgyörgyyn Székelyden kansallismuseo.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Itävalta-Unkarin hajotessa székely-älymystö yritti vielä julistaa Székelymaan itsenäiseksi tasavallaksi. Yritys ei saanut jakamatonta kannatusta edes kaikkien Transilvanian unkarilaisten taholta. Uudet romanialaiset vallanpitäjät käynnistivät voimakkaat romanialaistamistoimet, ja osa székely-virkamiehistöstä pakeni Unkariin. Syyskuussa 1940 Wienin toisella välitystuomiolla Saksa ja Italia palauttivat Pohjois-Transilvanian, sen mukana Székelymaan jälleen Unkarille, mitä székelyt tervehtivät riemulla. Elokuussa 1944 Neuvostoliiton ja Romanian joukot palauttivat alueen jälleen osaksi Romaniaa.

Toisen maailmansodan jälkeen Romaniaan syntynyt kommunistivalta vastusti ja uhkasi székelyden kansalliselle identiteetille tärkeitä järjestöjä, laitoksia ja kirkkoja. Siitä huolimatta kommunistipuolue oli köyhässä Székelymaassa aluksi suhteellisen suosittu, koska sen nähtiin vastustavan romanialaista nationalismia. Tilanne muuttui ajan mittaan, etenkin vuoden 1956 jälkeen, sillä monet székelyt tukivat Unkarin kansannousua, ja useita satoja tuomittiin tämän johdosta vankilaan. Vuodesta 1965 lähtien Ceaușescun diktatuuri koetteli kansaa monin tavoin. Székelyden kannalta erityisen kohtalokasta oli kyliä tuhoava asutuspolitiikka.

Vuonna 1952 Romaniassa oli Neuvostoliiton mallin mukaan luotu suunnilleen historiallisen Székelymaan aluetta vastaava Unkarilainen autonominen alue, jonka ”autonomia” tosin oli paljolti nimellistä. Sen asukkaista kolme neljäsosaa oli székelytä. Alueiden rajat kuitenkin järjesteltiin uudelleen jo 1960, ja vuonna 1968 Székelymaa hajosi lopullisesti kolmeen eri lääniin. Näistä székelytä on enemmistö asukkaista Hargitan (rom. Harghita, siihen kuuluvat entiset Udvarhelyszék ja Csík) ja Kovásznan (rom. Covasna, entinen Háromszék) lääneissä.

Järjestelmänvaihdoksen jälkeen vuonna 2003 perustettu Székelyden Kansallisneuvosto (unk. Székely Nemzeti Tanács) on pyrkinyt ajamaan Székelymaalle autonomiaa. Hanketta on yritetty edistää monenlaisten tempausten avulla, muun muassa ”virallistamalla” Székelymaan lippu ja käyttämällä sitä julkisesti yhä enemmän.

Uskonnot

1500-luvulla uskonpuhdistuksen ja Transilvaniassa vallinneen poikkeuksellisen uskonnonvapauspolitiikan johdosta Székelymaan uskonnollinen maisema kehittyi monimuotoiseksi. Protestanttiset kirkkokunnat (luterilainen ja reformoitu) ovat perinteisesti vaikuttaneet etenkin székely-alueen länsiosassa, etelässä Székelyudvarhelyn (Odorheiu Secuiesc) eteläpuolelle syntyi unitarismin saareke. Pohjois- ja itäosissa roomalaiskatolinen kirkko säilytti asemansa, ja Csíksomlyósta (nykyään osa Csíkszeredan (Miercurea Ciuc) kaupunkia) on tullut Transilvanian katolilaisten keskus ja kaikkien unkarilaisten katolilaisten tuntema pyhiinvaelluspaikka. Székelyden parissa levisi 1500–1600-luvuilla myös unitarismin pohjalta kehittynyt erikoinen, juutalaista uskoa lähentyvä uskonsuunta, sabbatarianismi.

Kansanperinne

Kattavin székelyistä ja heidän tavoistaan kirjoitettu teos on Balázs Orbánin vuosina 1859–1868 kirjoittama teos Székelyföld leírása ('Kuvaus Székelymaasta'). Székelyden kansanrunoutta on 1800-luvulla kerännyt János Kriza, joka on julkaissut niitä kokoelmassa Vadrózsák I (’Villiruusuja’). Se sisältää esityksen székely-murteen erikoisuuksista sekä sanaston. Toista osaa varten hän keräsi aineiston, mutta ei ehtinyt julkaista sitä ennen kuolemaansa.

Perinteisen aineellisen kulttuurin näkyvimpiä ja tunnetuimpia osia on ns. székelyportti, székelykapu. Tyypillisesti kaksiosainen, isosta ajo- ja pienemmästä kävelyportista muodostuva, katoksella varustettu ja taidokkaasti koristeltu puinen portti edustaa tyyppiä, joka aikoinaan tunnettiin suuressa osassa Eurooppaa. 1600-luvulta lähtien komeista porteista tuli székelyläisen kansanomaisen rakennustaiteen tunnusmerkki. Székelyportit on Unkarissa liitetty ns. hungaricumien eli erityisellä lailla suojeltujen kansallisten kulttuuriarvojen luetteloon.

Perinteiset kansanpuvut olivat suhteellisen vaatimattomia ja koruttomia. Miesten pukeutumista sääteli myös se, että Maria Teresian ajoista lähtien rajavartiojoukkojen univormuna toimi székelyläinen kansanpuku, jonka reunusten väreillä ilmaistiin sotilasarvoa. Miesten pukuun kuuluvat olennaisesti lierihattu ja tiukat valkoiset punoskoristeiset housut, harisnya.

Kieli ja kirjoitus

Székelyden puhuma unkarin murre ei suuresti eroa muista unkarin kielen muodoista. Tyypillisinä piirteinä mainitaan mm. suppeamman lyhyen e:n (jota murretranskriptioissa on tapana merkitä ë:llä) säilyminen avoimemman, ä-mäisen lyhyen e:n rinnalla, yleiskielen e:n paikalla esiintyvä ö (köröszt ’risti’, yleiskielen kereszt) sekä alkuperäisen preteritin säilyminen (járék ’kuljin’, yleiskielen jártam). Jotkin näistä piirteistä ovat ominaisia myös unkarin läntisimmille murteille ja heijastavat asutushistoriaa eli székelyden siirtämistä historiallisen Unkarin länsirajoilta maan itärajaa turvaamaan. Tyypillisintä székelymurteille lienee kuitenkin tiettyjen sanojen, sanontojen ja ilmaisutapojen värikäs ja eloisa käyttö, ja tähän yhdistetään mielikuvissa usein perinteinen käsitys székely-kansan erityisestä oveluudesta ja huumorintajusta.

Niin kutsuttu unkarilainen riimukirjoitus, jota nykyään pidetään ikivanhan unkarilaisen kulttuuriperinnön osana, on itse asiassa alkuaan székelyläistä perinnettä. Kaikki säilyneet tekstit liittyvät székelyhin (useimmat vanhimmista teksteistä ovat Szekelymaan kirkoissa), eikä ole mitään todisteita siitä, että riimukirjoitusta olisivat – ennen kuin sitä 1800-luvun lopulta lähtien alettiin elvyttää – koskaan käyttäneet muut kuin székelyt.

Lähteet

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Székelyt Wikimedia Commonsissa