Asser Salo

Nuoruusvuodet

Lammin Hietoisissa syntyneen Asser Salon vanhemmat olivat työmies Edvard Salo (synt. Lampén, 1881-1936) ja Hilma Heinonen (synt. Alt, 1879-1965). Salo vietti varhaislapsuutensa Hollolassa, jonne perhe muutti pian hänen synnyttyään.^lähde? Salo kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin suomalaisesta normaalilyseosta 1921 ja suoritti ylemmän oikeustutkinnon Helsingin yliopistossa 1925. Lyseovuosinaan hän toimi koulun toverikunnan puheenjohtajana.

Asianajajana

Syksyllä 1925 Salo otettiin Turun hovioikeuden auskultantiksi. Hän työskenteli aluksi Helsingissä Sulo Wuolijoen omistamassa Hakaniemen Asianajotoimistossa ja syksystä 1926 lähtien Eino Pekkalan kanssa perustamassaan toimistossa. Lyhyeksi jääneellä urallaan Salo erikoistui maa- ja valtiopetoksista syytettyjen kommunistien juttuihin toimien avustajana lukuisissa poliittisissa oikeudenkäynneissä eri puolilla maata. Hänestä tuli F. J. Leinon ohella eniten 1920-luvun kommunistijuttuja hoitanut asianajaja.

Salon ensimmäinen merkittävä tapaus oli keväällä 1926 Turun hovioikeudessa käsitelty Sosialistisen nuorisoliiton lakkauttaminen yhdessä ruotsalaisen tähtijuristin Georg Brantingin kanssa. Valtakunnallista huomiota saivat myös niin sanottu Eva Korhos -juttu sekä vuoden 1928 suuri kommunistijuttu, josta hänen ohellaan vastasivat Pekkala, Branting ja saksalainen Joseph Herzfeld. Saloa luonnehdittiin vastustajienkin keskuudessa "eteväksi nuoreksi mieheksi, joka ajatteli selvästi ja loogisesti".

Eduskuntaan

Salon yhteiskunnallinen herääminen tapahtui vasta kommunistioikeudenkäyntien myötä, sillä asianajajaksi ryhtyessään hän ei ollut mukana työväenliikkeessä tai politiikassa. Ensimmäiset sosialistiset vaikutteensa Salo otti työtovereiltaan Sulo Wuolijoelta ja Eino Pekkalalta. Kevään 1928 laajojen kommunistipidätysten jälkeen hän esiintyi Helsingin ja Turun työväentaloilla pidetyissä vastalausekokouksissa. Järjestötoimintaan lähdettyään Salo valittiin muun muassa Helsingin Työväen Säästöpankin ja Osakeyhtiö Työn johtoelimiin.

Vuonna 1929 Salo nousi eduskuntaan Kuopion läntisestä vaalipiiristä, jossa kommunisteilla oli vankka kannatus. Ensimmäisenä puheenvuoronaan hän esitti STPV:n välikysymyksen viranomaisten toimista niin sanotttuna punaisena päivänä. Yleisön puhjetessa rajuihin suosionosoituksiin puhemies Kyösti Kallio määräsi Heimolan lehterit tyhjennettäväksi. Mielenosoitukset jatkuivat samana iltana, jolloin Salo joutui pidätetyksi ollessaan matkalla Helsingin työväentalolle. Salon mukaan hänet raahattiin poliisiautoon törkeiden solvausten saattelemana ja päästettiin vapaaksi vasta apulaispoliisimestarin puututtua asiaan.

Vappuna 1930 Salo pidätettiin hänen yritettyään kiellosta huolimatta puhua Tampereen Tammelassa. Kommunistilehdet kertoivat poliisin retuuttaneen SAlon putkaan ja hajottaneen perään lähteneen väkijoukon pampuilla. Salo tunnettiin kiivaana puhujana, jota porvarit kutsuivat muun muassa "rääväsuuksi" ja "kommunistien suurimmaksi suunsoittajaksi".

Sieppaus

Katso myös: Vaasan mellakka

Vuonna 1930 Salo edusti vaasalaista Työn Ääntä Lapuan liikkeen tuhottua lehden kirjapainon. Juttua käsiteltiin ensimmäisen kerran Vaasan raastuvanoikeudessa 7. toukokuuta. Toimittaja Jaakko Ikolan mukaan kaupunkiin oli kerääntynyt maaseudulta saapuneita nuorukaisia, jotka uhkailivat Saloa. Häntä kehotettiin muun muassa ottamaan seuraavalla kerralla mukaansa ruumisarkku. Paluumatkalla Salo joutui lapualaisista koostuneen revohkan piirittämäksi Seinäjoen rautatieasemalla. Järjestön johtaja Vihtori Kosola oli antanut määräyksen hänen sieppaamisestaan, mutta yritys epäonnistui. Sanomalehdet uutisoivat, että Salo olisi pahoinpidelty ja hakattu jopa henkihieveriin, mutta toimittaja Yrjö Räisäselle hän paljasti hyökkääjien perääntyneen lyhyen käsikähmän jälkeen.

Tapaus oli jälleen esillä keskiviikkona 4. kesäkuuta. Vaasaan saapui puolitoista tuhatta Lapuan liikkeen kannattajaa, joista osa kerääntyi istuntopaikkana toimineen kaupungintalon edustalle. Kadulla vellonut ihmismassa pahoinpiteli muun muassa todistajina kuullut toimittaja Allan Asplundin ja faktori Eino Niemisen. Istunnon päätyttyä Salo yritti poistua maaherra Bruno Sarlinin seurassa, mutta kadulla odottaneet lapualaiset tukkivat heidän tiensä. Väkijoukko kävi Salon kimppuun ja raastoi hänet kadulla odottaneeseen autoon Sarlinin estelyistä huolimatta. Auton perään lähteneet poliisit ilmoittivat myöhemmin, että Salo oli viety Lapuan Seurahuoneelle. Ennen vapauttamistaan Salo pakotettiin allekirjoittamaan sitoomus, ettei hän enää milloinkaan näyttäydy Vaasan seudulla.

»Minä, Asser Salo, lupaan omantuntoni kautta, etten enää koskaan saavu Vaasaan enkä Vaasan lääniin kommunistien asioissa. Jos tulen, niin vapaaehtoisesti alistun Lapuan lain alaiseksi. Matkalla ei minua ole pahoinpidelty, eikä kohdeltu loukkaavasti.»

Salon odotettiin palaavan Helsinkiin jo torstai-iltana. Mediaväen ohella rautatieasemalle kokoontui sankka joukko uteliasta yleisöä, mutta häntä ei näkynyt Tampereen junassa. Helsingin työväentalolla pidettiin tapauksen johdosta kommunistien vastalausekokous, johon osallistui eri lähteiden mukaan 1 000-3 000 henkeä.

Salo saapui lopulta perjantain aamujunalla. TST:lle antamassaan haastattelussa Salo kertoi, että Vaasasta lähdettäessä häntä pahoinpideltiin ja uhattiin aseella. Sieppaajia seurasi useita autoja, joista nousseet miehet vaativat Salon ampumista, mutta hänet onnistuttiin saamaan hengissä Lapualle. Uhkaavan väkijoukon keräännyttyä paikalle Salo vietiin Seinäjoelle matkustajakotiin, jossa hänet pakotettiin allekirjoittamaan ”juhlallinen vakuutus”. Varhain torstaiaamuna Salo kyydittiin Keski-Suomeen ja vapautettiin Viitasaarella. Jyväskylään päästyään Salo vieraili sosialidemokraattisen Työn Voiman toimituksessa, jonka jälkeen hän palasi junalla Helsinkiin.

Salo torjui porvarilehtien vähättelevät näkemykset "huviretkestä" ja kutsui matkaansa "kuolemanajoksi". Hän piti sieppausta tarkasti etukäteen suunniteltuna, johon liittyi myös väkijoukon kerääminen Vaasan kaupungintalon ulkopuolelle. Salon mukaan tarkoituksena oli saada välikohtaus näyttämään kiihtyneen kansanjoukon spontaanina tempauksena. Lapuan liikkeen kyydityksiä tutkineen Juha Siltalan mukaan Salo oli ilmeisesti tarkoitus viedä itärajalle ja pakottaa siirtymään Neuvostoliiton puolelle, mutta myöhemmissä sieppauksissa käytetty reitti Pohjois-Karjalaan ei vielä ollut toiminnassa.

Maaherra Sarlin saapui myös perjantaina Helsinkiin antamaan valtioneuvostolle oman selontekonsa tapahtumista. Lisäksi pääkaupunkiin matkusti Abraham Harjulan, Matti Järvisen ja Rudolf Vinstenin muodostama vaasalaisten kommunistien lähetystö. Illalla Helsingin työväentalolla pidettiin uusi vastalausekokous, jossa tällä kertaa väitettiin olleen jopa 5 000 osallistujaa. Mielenosoituksia järjestettiin myös Kotkassa, Porissa, Tampereella ja Turussa.

Pako Ruotsiin

Salo palasi julkisuuteen 10. kesäkuuta puhuessaan Helsingin työväentalolla. Parin päivän kuluttua Salo matkusti viranomaisten kehotuksesta Tukholmaan, kun hänen turvallisuuttaan ei pystytty takaamaan. Salo majaili SKP:n Tukholman toimistolla ja esiintyi vähemmistökommunistien tilaisuuksissa eri puolilla kaupunkia. Kesäkuun lopussa Salo ja Kössi Ilola osallistuivat Hallstavikissä pidettyyn tapaamiseen, johon saapui kommunisteja myös muista Pohjoismaista sekä Neuvostoliitosta, Saksasta ja Baltian maista.

Salon paettua Lapuan liike sieppasi parin viikon aikana kymmenen STPV:n kansanedustajaa tarkoituksenaan estää heitä osallistumista kommunistilakien käsittelyyn heinäkuun alussa. Dagens Nyheterille antamassaan haastattelussa Salo kertoi, ettei ole itsekään saapumassa eduskuntaan pelätessään turvallisuutensa puolesta. Sieppaukset huipentuivat 5. heinäkuuta, jolloin Eino Pekkala ja Jalmari Rötkö kaapattiin perustuslakivaliokunnan kokouksesta. Sisäministeri E. V. Kuokkanen määräsi lapualaisten painostuksesta STPV:n eduskuntaryhmän jäsenet pidätettäväksi ja asetettavaksi syytteeseen valtiopetoksesta.

Kaksi päivää myöhemmin Salo solvasi Stortorgetilla pitämässään puheessa Suomen pääministeri P. E. Svinhufvudia, minkä seurauksena poliisi korjasi hänet talteen. Osa kuulijoista yritti tunkeutua poliisiasemalle vapauttamaan Saloa, mutta väkijoukko hajotettiin. Viranomaiset vaativat Salon karkottamista, koska hänen katsottiin sekaantuneen Ruotsin sisäpolitiikkaan ja toiminnallaan vaarantavan maan etuja. Vankilatuomion uhatessa Salo ei halunnut palata Suomeen, vaan pyysi karkotusta Neuvostoliittoon. Hallituksen tekemän karkotuspäätöksen jälkeen hän matkusti perheineen Leningradiin heinäkuun lopussa.

Neuvostoliitossa

Moskovaan asettunut Salo oli aluksi SKP:n palveluksessa ja työskenteli myöhemmin ammattiyhdistysopin opettajana Lenin-koulun vastaperustetulla suomalaisella osastolla. Salo oli myös Profinternin pohjoismaisen sihteeristön jäsen ja Suomen asioiden esittelijä, jonka ohella hän luennoi järjestön ammatillisella kurssilla Kullervo Mannerin kanssa. Syksyllä 1934 Salo komennettiin Petroskoihin Kustannusliike Kirjan palvelukseen. Vuonna 1935 Salo muutti Leningradiin, jossa hän oli NKP:n Karjalan aluekomitean Suomen osaston jäsen ja työskenteli Kirjan poliittisen osaston johtajana. Suomessa vangitun Toivo Antikaisen oikeudenkäynnin aikana Salo kampanjoi ahkerasti hänen vapauttamisensa puolesta ja julkaisi tapauksesta kirjan. Vuonna 1936 Salo nimitettiin Petroskoihin Karjalan neuvostotasavallan oikeusasiain komissariaatin puheenjohtajaksi.

Nationalisteiksi leimattujen suomalaisten vainojen alettua Salo erotettiin tehtävästään elokuussa 1937, jonka jälkeen hän työskenteli kuorma-auton apumiehenä Petroskoissa. Salo vangittiin joulukuussa ja tuomittiin kuolemaan artikla 58:n nojalla neuvostovastaisuudesta. Hänet ammuttiin helmikuussa 1938 Sandarmohissa. Salo rehabilitoitiin Josif Stalinin kuoleman jälkeen 1955.

Salon kohtalo jäi Suomessa pitkään tuntemattomaksi. Vangitsemisen jälkeen joulukuussa 1937 mediassa levisi huhu, jonka mukaan Salo ja Iisak Heikka olisi teloitettu. Myöhemmin jatkosodan aikana huhuttiin, että hänet olisi kidutettu hengiltä kuulusteluissa. Totuus paljastui viimein 1997, jolloin Sandarmohin joukkohauta löydettiin.