Jordanian historia

Esihistoria ja varhaiset vaiheet

Jordanin laaksosta on löytynyt runsaasti arkeologisia todisteita paleoliittisen ja mesoliittisen kauden metsästäjien ja keräilijöiden elinolosuhteista. Kun alueen asukkaat omaksuivat maanviljelyksen taidon, alkoi myös kehittyä paikallaan pysyvä elämäntapa. Tällä neoliittisella kaudella muodostuivat Lähi-idässä maailman vanhimmat asutuskeskukset. Pronssikaudella alueen kaupungit kävivät vilkasta kauppaa Egyptin kanssa, jolla oli hallitseva vaikutus Jordanin laaksossa näiden vuosituhansien aikana.

Tämä kukoistava kaupunkikulttuuri päättyi vuoden 2000 eaa. jälkeen. Tällöin suuri joukko amorilaisia, jotka kuuluivat seemiläisiin paimentolaisheimoihin, saapuivat alueelle josta tuli Kanaaninmaa. Puolen vuosituhannen aikana paimentolaiset valtasivat asutut alueet, sulautuivat vähitellen niiden asukkaisiin, ja 1500-luvun puoliväliin tultaessa he olivat jo asettuneet Jordanin laaksoon. Tällöin alueella puhuttiin jo enimmäkseen seemiläisiä kieliä.

Näinä aikoina pohjoisen suunnalta hyökkäsivät hyksot, jotka kulkivat Kanaaninmaan läpi matkallaan Egyptiin. Hyksojen hyökkäyksestä toivuttuaan Egypti yritti palauttaa vaikutusvaltaansa Syyriassa, mutta tämän tavoitteen tiellä olivat Anatoliassa valta-asemaan nousseet heettiläiset. Näiden varhaisten suurvaltojen välinen pitkittynyt konflikti 1400- ja 1300-luvuilla eaa. ohitti Jordanin itärannan, mikä mahdollisti useiden pienten heimokuningaskuntien kehittymisen. Nämä kuningaskunnat mainitaan vanhassa testamentissa; Edom, Moab, Basan, Gilead ja Ammon. Ammonin pääkaupunki oli Raamatussakin mainittu Rabbat Ammon, nykyinen Amman. Alueen kaikki kaupungit hyötyivät niiden läpi kulkeneista kauppareiteistä, jotka yhdistivät Persianlahden ja Arabian niemimaan eteläosat Egyptiin ja Välimeren satamiin.

Tälle aikakaudelle ajoittuvat myös kertomukset, joiden mukaan Mooses johti israelilaisten pakoa Egyptistä. Tarina jatkuu kertomuksella, jonka mukaan Joosua johdatti israelilaiset Jordanjoen varrelle ja Kanaaninmaan valloitukseen. Valloitukset saatiin päätökseen vuosien 1220 ja 1190 eaa. välillä. Tänä aikana alueelle Kanaanin rannikolle hyökkäsivät myös filistealaiset, jotka joutuivat konfliktiin israelillaisten kanssa sisämaassa. Filistealaiset olivat merikansaa joka piti itäistä Välimerta hallussaan.

Israelin kuningaskunnan valta oli huipussaan kuningas Salomon valtakaudella. Hänen valtakautensa ajoitetaan yleensä vuosien 960 ja 920 eaa. välille. Salomo on varhaisin Raamatun henkilö, josta on olemassa historiallisia, Raamatun ulkopuolisia lähteitä. Tänä aikana Israelin vaikutusvalta ulottui pohjoisessa Syyriassa Eufratjoelle ja etelässä Akabanlahdelle. Salomon kuoleman jälkeen valtakunta jakaantui Israelin ja Juudan kuningaskuntiin. Jordanian alueen historia seuraavien kahden vuosisadan aikana oli jatkuvaa konfliktia näiden kahden juutalaiskuningaskunnan, sekä Jordanin itärannan kuningaskuntien välillä.

Vuonna 722 eaa. Assyrian kuningas Salmanassar V alisti Israelin valtansa alle. Juudan kuningaskunta säilytti näennäisen itsenäisyytensä Assyrian ylivallan alla, kun taas muu Jordanjoen alue jaettiin Assyrian hallitsemiin maakuntiin, jotka toimivat puskurivyöhykkeenä aavikkoheimojen pysäyttämiseksi. Assyria valloitettiin vuonna 612 eaa., jolloin sen imperiumi sulautui Uus-Babylonian. Babylonin hallitsija Nebukadressar II hyökkäsi Juudaan vuonna 586 eaa. ja tuhosi Jerusalemin ja vei suuren osan sen juutalaisväestöstä pakkosiirtolaisiksi Babyloniin. Kun Persian hallitsija Kyyros II valloitti Babylonin 538 eaa., hän salli juutalaisten palata Jerusalemiin, josta tuli muun Jordanian alueen ohella osa Akhaimenidien valtakuntaa.

Hellenismin valtakausi

Akhaimenidit hallitsivat koko Lähi-Itää kahden vuosisadan ajan, kunnes Aleksanteri Suuri valloitti alueen. Aleksanteri rakensi muutamassa vuodessa imperiumin, joka ulottui Niililtä Indus-joelle, nykyisen Pakistanin alueelle. Aleksanterin kuoltua vuonna 323 eaa. valtakunta jakaantui häntä palvelleiden kenraalien kesken. Näistä polveutuivat faaraoiden Egyptiä hallinnut Ptolemaiosten hallitsijasuku, sekä Syyrian Seleukidit.

Kolmannen vuosisadan eaa. ja ensimmäisen vuosisadan jaa. välisenä aikana Jordanian alueen historiaan vaikuttivat ratkaisevasti juutalaiset, kreikkalaiset ja nabatealaiset. Eteläisen Gileadin alueelle asettuivat juutalaiset, joista monet olivat palanneet Babyloniasta. Yhdessä alueella jo olleiden juutalaisten kanssa he muodostivat tiiviisti asuttuja yhteisöjä. Alueella vaikuttaneet kreikkalaiset olivat pääasiassa Aleksanterin sotaretken veteraaneja, jotka taistelivat alueella vallasta keskenään. Vuonna 301 eaa. Jordanian alue joutui Ptolemaiosten vallan alle. Kreikkalaiset uudisasukkaat perustivat uusia kaupunkeja ja levittivät hellenististä kulttuuria alueella. Amman nimettiin uudelleen Filadelfeiaksi faarao Ptolemaios Filadelfoksen kunniaksi. Kaupunkikeskukset saivat selkeästi kreikkalaisen luonteen, joka oli helposti tunnistettavissa niiden arkkitehtuurista, ja ne menestyivät Egyptin kanssa käytävän kaupan ansiosta.

Kolmannen merkittivän kansanryhmän alueella muodostivat nabatealaiset. Nabatealaiset olivat arabeja, jotka elivät Edomin alueella. Nabatean kuningaskunta menestyi strategisen sijaintinsa ansiosta. Nabatealaiset toimivat usein kauppiaina ja he olivat onnistuneet monopolisoimaan maustekaupan Arabian ja Välimeren välillä. Tärkeiden kauppareittien risteyksenä toimi Petra, kallioon hakattu kaupunki, joka oli alueen kautta kulkevien karavaanien keskus. Petran menestys ei perustunut pelkästään kaupankäyntiin. Kaupunki kukoisti ankarassa aavikkoympäristössä nabatealaisten edistyneiden vedenhallintatekniikoiden ansiosta. He toteuttivat maanalaisten vesisäiliöiden ja tekoaltaiden järjestelmän sadeveden keräämiseksi ja varastoimiseksi. Vuoraamalla vesisäiliöt vedenpitävällä kipsillä ja sijoittamalla ne syvälle maan alle, he minimoivat haihtumisen ja suojelivat vesivarantoaan vihollisilta. Tämä mahdollisti sen että alueella saattoi elää suuri väestö, arviolta 20 000–30 000 ihmistä, jotka saattoivat myös harjoittaa maataloutta kuivassa ilmastossa.

Jordanjoen itäpuolinen aavikkoalue toimi rajana Seleukidien dynastiaa vastaan, kunnes vuonna 198 eaa. Seleukidit syrjäyttivät Ptolemaiosten valta-aseman Palestiinan alueella. Ptolemaiosten ja Seleukidien väliset vihamielisyydet mahdollistivat Nabatean kuningaskunnan vallan laajentumisen Petrasta pohjoiseen. Kreikkalaisten seleukidihallitsijoiden harjoittama aggressiiivinen hellenisaatio ja yritykset tukahduttaa juutalaisuus johtivat Juudas Makkabin johtamaan kapinaan vuonna 166 eaa. Kapinan seurauksena muodostui Hasmonien hallitsijasuvun johtama Israelin toinen kuningaskunta.

Roomalaisvallan kausi

Ensimmäisellä vuosisadalla eaa. Pompeiuksen johtamat roomalaiset legioonat tuhosivat viimeisetkin seleukidivallan rippeet Syyriasta ja alue liitettiin osaksi Rooman valtakuntaa. Roomalaisten valtakausi aiheutti levottomuutta ja lopulta myös kapinan juutalaisten keskuudessa. Samalla tilanne mahdollisti nykyisen Jordanian eteläosissa eläneiden nabatealaisten vaurauden. Hasmonien hallitsijasuvun sisäiset jännitteet antoivat roomalaisille tilaisuuden puuttua valtakunnan asioihin. Pompeiuksen joukot valtasivat Jerusalemin vuonna 63 eaa. ja valtaan asetettiin Roomalle suotuisin kuningas. Kun viimeinen Hasmonien hallitsijasuvun jäsen kuoli vuonna 37 eaa. Rooma teki Herodeksesta Juudean kuninkaan, joka hallitsi Jordanin molemmin puolin. Herodeksen kuoleman jälkeen valtakunta liitettiin vähitellen Rooman valtakuntaan.

Vuonna 106 jaa. keisari Trajanus liitti Nabatean kuningaskunnan Rooman valtakuntaan, ja teki siitä Arabian provinssin, joka käsitti suurimman osan Jordan-joen itärannasta. Nabatealaisten vauraus jatkui myös Rooman hallinnon alaisuudessa. Rooman valtakunnan hallinnollisen jaon jälkeen vuonna 395 Jordanian aluetta hallitsi Bysantin valtakunta, jonka keisarit hallitsivat Konstantinopolista käsin. Kristinusko oli Bysantin valtionuskonto ja laajalti hyväksytty kaupungeissa, mutta se ei koskaan juurtunut syvälle maaseudulle, jossa se eli rinnakkain perinteisten uskonnollisten käytäntöjen kanssa.

500-luvun aikana nykyisen Jordanian Syyrian alueita hallitsivat Ghassanidit. He olivat kristittyjä arabeja, jotka olivat uskollisia Bysantin valtakunnalle. Heidän tehtävänään oli puolustaa aavikon rajaa Persiaa hallinneita Sassanideja vastaan, sekä etelässä arabiheimoja vastaan. Nykyisen Ammanin eteläpuolisella aluella Ghassanidit kuitenkin harvoin pystyivät pitämään pintansa etelän arabiheimoja vastaan. Syyrian alueella eläneiden pohjoisten arabien ja Arabian niemimaalta pohjoisen suuntaan muuttaneiden paimentolaisina eläneiden arabien väliset yhteenotot olivat yleisiä.

Kontaktit kristittyjen Ghassanidien ja Arabian niemimaan arabien välillä olivat tärkeä lähde monoteistisille aatteille, joka paimentolaisten mukana virtasi takaisin Arabian niemimaalle, missä se valmisteli maaperää islamin leviämiselle.

Osmanien hallinto

Egyptiä hallinnut Mamelukkien sulttaanikunta ja sen alueet joutuivat Osmanien valtakunnan vallan alle sulttaani Selim I:n valtakaudella vuonna 1517. Nykyisen Jordanian alueelle osmanivalta kuitenkin pysähtyi. Vaikka Mekkaan matkalla olleiden pyhiinvaeltajien kauttakulku olikin Jordanin itärannan alueelle merkittävä tulonlähde, alue oli ulkomaailman unohduksissa yli 300 vuoden ajan, kunnes eurooppalaiset ulottivat valtansa alueelle. Osmanit jakoivat valtakuntansa hallinnollisesti provinsseihin (vilayet), joiden johdossa oli kuvernööri, (pašša). Jordanin itärannan alueet jakaantuivat vilayeteihin, joita johdettiin Beirutista ja Damaskoksesta. Vuosina 1831-1839 Egyptin pašša Muhammad Ali, kapinoi osmanisulttaania vastaan ja otti osan Arabian niemimaasta oman valtansa alle. Britannian ja Venäjän tuella Muhammad Ali pakotettiin kuitenkin vetäytymään ja osmanien kuvernöörit palautettiin virkoihinsa.

Osmanien vallan alla noudatettin šaria-lakia, jota sovellettiin vain muslimeihin. Osmanien hallinto käytti millet-järjestelmää, joka antoi muille kuin muslimeille oikeuden hoitaa omia asioitaan omien uskonnollisten lakiensa mukaisesti. Eurooppalaiset suurvallat tekivät myös omia sopimuksiaan osmanihallinnon kanssa, jonka mukaan he saivat toimivallan omiin kansalaisiinsa Osmanien valtakunnan alueella. Lisäksi Ranska vaati erityisoikeutta suojella osmanisulttaanin katolisia alamaisia ja Venäjä ortodiksisia alamaisia.

Osmanien valtakunnan hallinto oli pohjimmiltaan sotilashallinto kaikilla sen hallitsemilla alueilla. Jordanjoen itärannalla osmanihallinto oli kuitenkin löyhää ja varuskunnat pieniä. Alueen virkamiehet olivat tyytyväisiä kunhan järjestys säilyi ja veronkanto onnistuttiin toteuttamaan. Tavoitteita ei kuitenkaan saavutettu helposti. Väestön vakauttamiseksi osmanit perustivat 1800-luvun lopulla useita pieniä siirtokuntia, joita asuttivat tšerkessit, jotka olivat kaukasialainen kansakunta, jotka olivat sunnimuslimeja. Vaikka osmanisulttaani oli julistautunut kalifiksi, arabit eivät hyväksyneet osmanien virkamiehiä ja sotilaita, sillä heitä pidettiin ulkomaisina sortajina. Arabišeikit häiritsivät alueen rauhaa säännollisesti ja itsenäisesti toimivat beduiinit kapinoivat usein. Vuosina 1905 ja 1910 tapahtuneet kansannousut osmanihallinto onnistui tukahduttamaan.

Vuonna 1900 osmanit aloittivat Saksan avustuksella Hijazin rautatien rakentamisen. Vuonna 1908 rautatie yhdisti Damaskoksen ja Medinan, kulkien nykyisen Jordanian alueen läpi. Sen tarkoituksena oli kuljettaa pyhiinvaeltajia Mekkaan ja helpottaa strategisen Arabian niemimaan sotilaallista valvontaa. Rautatien suojelemiseksi osmanit lisäsivät sotilaallista läsnäoloaan reitin varrella.

Nationalismi

1800-luvun kahdella viimeisellä vuosikymmenellä kehittyi kaksi liikettä, joilla oli valtaisa vaikutus koko Lähi-itään - arabinationalismi ja sionismi. Molempien liikkeiden tavoitteena oli yhdistää kansansa ja muodostaa kansallisvaltio.

Ryhmä oppineita länsimaisesti suuntautuneita muslimeja ja kristittyjä arabeja, ryhtyivät arabien kansallistunteen elvyttämiseksi tutkimaan arabien historiaa, kirjallisuutta ja kieltä. Salaa painettujen julkaisujen avulla he yrittivät paljastaa osmanien hallinnon ankaran luonteen ja herättää arabinationalistista aatetta suuremman autonomian tai itsenäisyyden saavuttamiseksi. Vain muutaman vuoden kuluttua osmanien turvallisuusoperaatiot olivat kuitenkin tukahduttaneet ryhmän toiminnan.

Samoihin aikoihin Euroopassa nousi juutalaisten herätysliike, joka vaati diasporassa asuneiden juutalaisten paluuta historialliseen kotimaahansa. Sionismin alkusysäys ja kehitys olivat lähes yksinomaan eurooppalaisten juutalaisten aikaansaamia. Sionistisen liikkeen aikaansaamana juutalaisten määrä Palestiinassa nousi ensimmäiseen maailmansotaan mennessä noin 85 000 asukkaaseen, mikä oli noin 12 prosenttia Palestiinan väestöstä.

Juutalaisten lisääntynyt läsnäolo ja uudisasukkaiden erilaiset tavat herättivät vihamielisyyttä arabien keskuudessa. Kasvavat jännitteet juutalaisten uudisasukkaiden ja arabien välillä ei kuitenkaan johtanut arabien kansallismielisten järjestöjen perustamiseen. Osmanien hallitsemilla arabialuiella arabit olivat sidoksissa heimoihinsa ja islamilaisiin perinteisiin. Nationalistiset aatteet ja kansallisvaltion käsite olivat suurelle osalle arabeja vieraita ajatuksia. Näin ollen kehittyi poliittinen epätasapaino järjestäytyneiden ja nationalististen juutalaisten uudisasukkaiden, sekä suhteellisen organisoitumattoman alkuperäisväestön välille.

Muutamat länsimaisen koulutuksen saaneet arabit ja upseerit perustivat pieniä nationalistisia järjestöjä, jotka vaativat suurempaa paikallista autonomiaa. Näiden liikkeiden ensisijainen liikkeellepaneva voima oli vastustus sulttaani Abd-ul-Hamid II:n politiikkaa kohtaan. Vuonna 1908 Nuorturkkilaiset syrjäyttivät Abd-ul-Hamid II:n vallasta ja häntä seurasi Mehmed V. Tämän virkaanastuminen herätti aluksi myönteisiä tunteita imperiumin ei-turkkilaisten alamaisten keskuudessa ja se herätti odotuksia laajemmasta itsehallinnosta. Pian kävi kuitenkin selväksi, että Enver paššan johtamat Nuorturkkilaiset olivat sen sijaan päättäneet keskittää osmanien hallintoa entisestään ja voimistaa osmanien hallitsemien alueiden turkkilaistumista. Arabien vastustus turkkilaista hallintoa kohtaan alkoi vahvistua ja kaupungeissa asuva koulutettu arabiväestö alkoi perustaa salaisia poliittisia turkkilaisvastaisia järjestöjä. Näiden liikkeiden kannattama arabinationalismi ei kuitenkaan saanut kannatusta arabimassojen keskuudessa.

Perinteisempi opposition muoto syntyi Jordanian alueen ja Arabian niemimaan syrjäisten aavikkoheimojen keskuudessa. Nämä olivat poliittisesti epäjärjestäytyneitä, mutta ne vastustivat ulkomaista hallintoa. Kaupungeissa perustettujen järjestöjen ja aavikkoheimojen välisenä yhteytenä oli Mekan šarif Husain ibn Ali. Hän kuului Quraiš-heimoon ja häntä pidettiin profeetta Muhammedin jälkeläisenä]] ja hašemiittien johtajana. Husain ja hänen poikansa Abdullah ja Faisal olivat viettäneet vuodet 1893-1903 valvonnan alaisina Konstantinopolissa, missä Abdullahia ja Faisalia koulutettiin osmanieliitin jäseniksi ja valmennettiin arabipäälliköiden rooleihin. Vuonna 1908 Abd-ul-Hamid II nimitti Husainin Mekan emiiriksi ja antoi hänen ja hänen poikiensa palata Hijaziin. Virkaan astuttuaan hän osoittautui kuitenkin vähemmän ohjailtavissa olevaksi kuin turkkilaishallinto oli odottanut. Myös Abdullah ja Faisal ryhtyivät solmimaan kontatkteja Syyriassa toimiviin arabinationalisteihin ja hakemaan tukea Britannialta itsenäisyysvaatimuksien esittämiseksi. Vastineeksi nationalistit hyväksyivät hašemiitit arabien nationalistisen liikkeen johtajiksi.

Ensimmäinen maailmansota

Mandaattien jako

Liittoutuneet tapasivat Pariisissa tammikuussa 1919 neuvotellakseen rauhansopimuksista keskusvaltojen kanssa. Konferenssissa arabien edustajana toiminut Faisal ja sionistien edustaja Chaim Weizmann pääsivät sopimukseen, jossa osapuolet suostuivat yhteistyöhon. Faisal esitti kuitenkin ehdon, jonka mukaan hänen allekirjoituksensa riippui liittoutuneiden arabeille sodan aikana antamista lupauksista arabien itsenäisyyden suhteen. Koska näitä lupauksia ei täytetty arabeja tyydyttävällä tavalla sodan jälkeen, useimmat arabijohtajat eivät ole pitäneet Faisalin ja Weizmannin sopimusta sitovana. Sodan jälkeen Osmanien valtakunnalta vallattujen alueiden luovututusta ja mandaattialueiden jakoa varten perustettiin Woodrow Wilsonin hallinnon toimesta amerikkalainen komitea. Laajojen Palestiinassa ja Syyriassa tehtyjen tutkimusten jälkeen komitea totesi, että näillä alueilla arabienemmistö vastusti jyrkästi juutalaisten rajoittamatonta maahanmuuttoa ja juutalaisvaltion perustamista. Tätä raporttia ei kuitenkaan virallisesti käsitelty Pariisin rauhankonferenssissa. Osmanivaltakunnan hallinnoimat alueet jaettiin siten, että Palestiinasta tehtiin Palestiinan brittiläinen mandaattialue. Tähän lukeutui nykyisen Jordanian alue. Brittien etupiiriin lisättiin myös Mesopotamian mandaattialue, nykyinen Irak. Syyrian ja Libanonin mandaatti annettiin Ranskan hallintaan. Palestiinan mandaatin ehdot vahvistivat Balfourin julistuksen, jossa turvattiin juutalaisten kansallisvaltion perustaminen. Hussein ja hänen poikansa vastustivat tätä sillä perusteella, että Versailles'ssa hyväksytyn Kansainliiton peruskirjan 22. artikla oli vahvistanut Wilsonin periaatteen kansojen itsemääräämisoikeudesta. Arabit tulkitsivat siten, että juutalaisvaltion perustaminen polki arabienemmistön itsemääräämisoikeutta Palestiinassa.

Brittiläinen mandaattialue

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Britannian mandaattihallinnon tavoitteena oli kehittää Palestiinaa rauhanomaisesti arabien ja juutalaisten kanssa. Husainille yhteistyö sionistien kanssa merkitsi vain turvapaikan tarjoamista juutalaisille hänen tavoittelemassaan arabivaltiossa. Sionisteille mandaatissa annettu tunnustus tarkoitti askelta kohti erillisen juutalaisvaltion luomista. Eturistiriita arabien ja juutalaisten, sekä molempien osapuolten ja brittien välillä kasvoi Palestiinassa koko mandaattihallinnon vallassaolon ajan. Aselevon jälkeen ympärysvallat organisoivat miehitettyjen osmanialueiden hallinnon ja muodostivat väliaikaisen hallituksen Palestiinalle, Syyrialle ja Irakille. Heinäkuussa 1919 Syyrian yleiskongressi kokoontui Damaskoksessa ja vaati ympärysvaltoja tunnustamaan itsenäisen Syyrian, johon kuului myös Palestiina. Tämän valtion kuninkaana toimisi Faisal. Kun vaatimus ei aiheuttanut toimenpiteitä ympärysvaltojen taholta, kongressi julisti yksipuolisesti Syyrian itsenäiseksi maaliskuussa 1920 ja Faisalin sen kuninkaaksi. Samaan tapaan myös Irakin edustajat ilmoittivat maansa itsenäisyydestä ja Abdullahin nimittämisestä sen kuninkaaksi. Kansainliiton neuvosto hylkäsi molemmat julistukset ja päätti mandaattialueiden täytäntöönpanosta Lähi-idässä. Ranskan joukot miehittivät Damaskoksen heinäkuussa 1920 ja Faisalille esitettiin vaatimus vetäytyä Syyriasta. Hän pakeni maasta, mutta seuraavana vuonna britit nimittivät hänet Irakin kuninkaaksi. Samaan aikaan Abdullah organisoi vastarintaa ranskalaisia vastaan Syyriassa. Noin 2000 miehen vahvuisen heimojoukon kanssa hän eteni Mekasta pohjoiseen ja pysähtyi Ammaniin maaliskuussa 1920. Britannian Palestiinan komissaari kutsui koolle Jordanjoen itärannan sheikit keskustelemaan alueen tulevaisuudesta, jonka turvallisuutta uhkasi wahhabilaisten lahkolaisten hyökkäys. Briteille kävi selväksi, että beduiiniheimot voisivat hyväksyä Ammaniin jääneen Abdullahin hallitsijaksi ja tällä tavoin saada hänet luopumaan osallistumisestaan ​​Syyrian sotaan.

Maaliskuussa 1921 silloinen Britannian siirtomaaministeri Winston Churchill kutsui koolle korkean tason konferenssin Kairoon keskustelemaan Lähi-idän tulevaisuudesta. Näiden neuvottelujen tuloksena Britannia jakoi Palestiinan mandaatin kahtia Jordanjoen kohdalta Akabanlahdelle saakka. Itäiseen osaan, jota kutsuttiiin Transjordaniaksi, oli tarkoitus muodostaa erillinen arabihallinto, joka toimisi Palestiinan komissaarin yleisvalvonnassa, ja Abdullah nimitettiin sen emiiriksi. Seurantakokouksessa Jerusalemissa Churchillin, korkean komissaarin Herbert Samuelin ja Lawrencen kanssa Abdullah suostui luopumaan Syyrian hankkeestaan ​​vastineeksi emiraatista ja huomattavasta brittiläisestä tuesta. Vuonna 1922 Kansainliitto sulki pois juutalaisten siirtokunnan perustamisen Transjordanian alueelle. Tämän prosessin tavoitteena oli täyttää arabeille sota-aikana annetut lupaukset ja hoitaa Britannian mandaatin mukaiset velvollisuudet.

Transjordanian emiraatin synty

Transjordanian alueella oli emiraatin perustamisen aikaan vuonna 1921 asukkaita alle 400 000. Väestöstä noin 20% asui neljässä kaupungissa, joiden väkiluku oli 10 000-30 000 asukasta. Loput Transjordanian asukkaat olivat kyläyhteisöjen heimoväestöä, ja he saivat elantonsa maanviljelyksestä tai paimentolaisuudesta. Transjordanian hallintorakenne oli yksinkertainen. Abdullah hallitsi suoraan pienen toimeenpanevan neuvoston kanssa, joka muistutti paljon heimojen sheikkineuvostoa. Paikallinen virkamieskunta koulutettiin vähitellen brittiläisten tuella. Brittivirkamiehet hoitivat puolustukseen, talouteen ja ulkopolittiikkaan liittyviä asioita. Sisäiset asiat jätettiin Abdullahin hallinnon ratkaistaviksi.

Vuonna 1923 Britannia tunnusti Transjordanian itsenäisyyteen valmistautuvaksi kansallisvaltioksi. Brittiläisten tuella Transjordania modernisoitiin ja sen infrastruktuuria ja julkisia palveluja kehitettiin, vaikkakaan kehitys ei ollut yhtä nopeaa kuin Palestiinassa, joka oli Britannian suoran hallinnon alla. Britannia ja Transjordania sopivat vuonna 1928 uudesta sopimuksesta, jonka mukaan Britannian valta-asemaa alueella lievennettiin, mutta Britannian hallintaan jäi talousasioiden ja ulkopoliittisten asioiden valvonta. Vuonna 1934 ulkopolittista valtaa jaettiin Transjordanialle, jolloin sen sallittiin perustaa konsuliedustustoja arabimaihin.

Transjordaniassa käynnistettiin brittien tuella kampanja vuonna 1930, jonka tarkoituksena oli kitkeä heimojen ryöstöretket beduiinien keskuuteen. Brittiläinen upseeri John Bagot Glubb saapui Irakista arabilegioonan toiseksi komentajaksi. Glubb organisoi erittäin tehokkaan beduiinien aavikkopartion, joka koostui liikkuvista osastoista jotka oli sijoitettu strategisiin aavikkolinnoituksiin, jotka oli varustettu hyvillä viestintävälineillä. Transjordania oli Britannian liittolainen Toisessa maailmansodassa ja arabilegioonan yksiköt palvelivat ansiokkaasti brittijoukkojen rinnalla vuonna 1941 kukistaessaan natseja tukevan Irakin Rašid Alin hallinnon. Myöhemmin arabilegioonan osia käytettiin brittiläisten tukikohtien vartioinnissa Egyptissä. Toisen maailmansodan aikana Abdullah osallistui arabimaiden välisiin keskusteluihin, jotka johtivat Arabiliiton perustamiseen Kairossa maaliskuussa 1945. Arabiliiton alkuperäiset jäsenet olivat Transjordania, Egypti, Syyria, Libanon, Saudi-Arabia, Irak ja Jemen.

Vuonna 1946 Transjordania ja Britannia solmivat Lontoon sopimuksen, jonka nojalla otettiin jälleen yksi merkittävä askel kohti arabivaltion täyttä itsemääräämisoikeutta. Transjordania julistettiin kuningaskunnaksi, ja sille laadittiin uusi perustuslaki. Vuonna 1948 allekirjoitettiin uusi sopimus Britannian kanssa, jonka nojalla kaikki itsemääräämisoikeuden rajoitukset poistettiin, vaikka Britannian rajoitetut tukikohta- ja kauttakulkuoikeudet Transjordaniassa säilyivät, samoin kuin Britannian tuki Arabilegioonalle.

Palestiinan kriisi

Vuonna 1947 Palestiinan alue oli yksi Brittiläisen imperiumin suurimmista kriisipesäkkeistä ja rauhan ylläpitämiseksi tarvittiin 100 000 sotilasta ja valtava ylläpitobudjetti. Britannian aloitteesta Palestiinan ongelma vietiin YK:n käsiteltäväksi. YK perusti Yhdistyneiden kansakuntien Palestiinan erityiskomitean (UNSCOP), johon kuului yksitoista jäsentä. UNSCOP päätti vuonna 1947, että sen jäsenten enemmistö kannatti maantieteellisesti monimutkaista järjestelmää, jossa Palestiina jaettaisiin erillisiin arabi- ja juutalaisvaltioihin, Jerusalemin erityistä kansainvälistä asemaa ja näiden kolmen jäsenen yhdistävää taloudellista liittoa. Sekä Yhdysvaltojen että Neuvostoliiton tukema suunnitelma hyväksyttiin YK:n yleiskokouksessa marraskuussa 1947. Vaikka sionistien yleisneuvosto piti suunnitelmaa puutteellisena Kansainliiton 25 vuotta aiemmin sopiman mandaatin odotustensa suhteen, se ilmoitti periaatteessa olevansa valmis hyväksymään jaon. Arabiliiton neuvosto ilmoitti ryhtyvänsä kaikkiin tarvittaviin toimiin päätöslauselman täytäntöönpanon estämiseksi. Abdullah oli ainoa arabihallitsija, joka suostui harkitsemaan YK:n jakosuunnitelman hyväksymistä.

Kasvavan konfliktin keskellä YK:n täytäntöönpanokomissio ei kyennyt toimimaan. Britannia ilmoitti sen jälkeen aikomuksestaan ​​luopua mandaatista ja vetäytyi Palestiinasta 14. toukokuuta 1948. Samana päivänä Jerusalemissa julistettiin Israelin valtion itsenäisyysjulistus. Palestiinan arabit kieltäytyivät perustamasta valtiota arabialueelle.

Nopeasti tämän jälkeen arabijoukot Egyptistä, Transjordaniasta, Irakista, Syyriasta, Libanonista ja Saudi-Arabiasta etenivät Israeliin. Britannian kouluttamaa arabilegioonaa lukuun ottamatta ne koostuivat kokemattomista ja huonosti johdetuista joukoista. Abdullah hyväksyi Arabiliiton hänelle myöntämän arabijoukkojen ylipäällikön arvonimen. Hänen motiivinsa määrätä arabilegioona toimintaan, oli nimenomaisesti turvata YK:n vuoden 1947 päätöslauselmassa arabeille osoitettu Palestiinan osa. Jerikon vastapäätä sijaitsevalle itärannalle keskittynyt arabilegioona ylitti Jordanin 15. toukokuuta, ja valtasi nopeasti asemia Itä-Jerusalemissa ja sen lähialueilla, pyrkien myös katkaisemaan Israelin huoltolinjan Jerusalemiin. Abdullah oli ollut erityisen itsepintainen, että hänen joukkojensa oli vallattava ja pidettävä hallussaan Jerusalemin vanhakaupunki, jossa sijaitsevat sekä Jerusalemin tärkeimmät muslimien pyhät paikat että perinteinen juutalainen kortteli. Muut arabilegioonayksiköt miehittivät Hebronin etelässä ja levittäytyivät Samarian läpi Länsirannan pohjoisosassa. Vuoden 1948 loppuun mennessä arabilegioonalle kuuluneet alueet ja egyptiläisten hallussa oleva Gazan kaistale olivat ainoat entisen Palestiinan mandaatin osat, jotka olivat vielä arabien hallussa.

Konfliktin alkuvaiheessa Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto perusti aselepokomitean, jota johti ruotsalainen diplomaatti Folke Bernadotte. Hänet salamurhattiin Jerusalemissa syyskuussa 1948. Hänen seuraajakseen nimettiin yhdysvaltalalainen Ralph Bunche. Aselepokomiteasta kehittyi myöhemmin Yhdistyneiden Kansakuntien Palestiinan aselepovalvontajärjestö, joka yritti laatia uusia sovittelusuunnitelmia ja sopia aselevoista. Aselepo solmittiin Egyptin, Libanonin, Transjordanian ja Syyrian kanssa. Irak ei tehnyt aseleposopimusta, vaan veti joukkonsa pois, luovutettuaan asemansa Transjordanian yksiköille.

Ennen sotaa Transjordanian asukasluku oli noin 340 000. Sodan seurauksena noin 500 000 palestiinalaista pakeni Transjordaniaan tai Länsirannalle. Suurin osa heistä jouduttiin sijoittamaan pakolaisleireille.

Itsenäisyyden alkuajat

Joulukuussa 1948 Abdullah otti Jordanian kuninkaan arvonimen, ja vuoden 1949 huhtikuussa hän määräsi maan virallisen nimen muutettavaksi Jordanian hašemiittiseksi kuningaskunnaksi. Huhtikuussa 1950 pidettiin vaalit sekä Länsirannalla että Itärannalla. Abdullah piti tuloksia suotuisana ja liitti Länsirannan virallisesti Jordaniaan. Iso-Britannia tunnusti tämän liitoksen, mutta Arabiliiton sisällä liitosta ei yleisesti hyväksytty, vaan sitä pidettiin hašemiittisten dynastisten tavoitteiden edistämisenä.

Abdullah jatkoi rauhanomaisen ratkaisun etsimistä Israelin kanssa, vaikka uskonnollisista ja turvallisuussyistä hän ei kannattanut Jerusalemin välitöntä kansainvälistämistä. Hän sai tukea vain Irakin hašemiittisukulaisilta. Nationalistinen propaganda, erityisesti Egyptissä ja Syyriassa, tuomitsi Abdullahin taantumuksellisena monarkkina ja brittiläisen imperialismin välineenä. Myöskään Jordanian ja Arabiliiton keskustelut Länsirannan liitoksesta eivät johtaneet Abdullahin haluamaan lopputulokseen. Jordanian erityissuhde Britanniaan jatkui, mikä auttoi pitämään Jordanian suhteellisen rauhallisena alueena.

Abdullah murhattiin 20. heinäkuuta 1951 hänen mennessään Jerusalemin Al-Aqsa-moskeijaan perjantairukouksiin. Vaikka monet radikaalit palestiinalaiset syyttivät Abdullahia vuoden 1948 vastoinkäymisistä, hänen murhansa jälkeen ei syntynyt järjestäytynyttä poliittista levottomuutta. Maan johtajien tärkein poliittinen kysymys oli kruununperimys.

Abdullahin toinen poika, prinssi Naif toimi väliaikaisesti valtionhoitajana, ja hänen valtaistuimelleen nostamiselle oli jonkin verran kannatusta. Naifin vanhempi veli prinssi Talal, oli Sveitsissä hoidettavana skitsofreniaksi diagnosoidun mielisairautensa vuoksi. Yleisesti uskottiin, että Abdullah suosi seuraajakseen Talalia, jotta valta siirtyisi aikanaan helpommin tämän pojalle Husseinille, joka oli Abdullahin salamurhan aikaan viisivuotias. Niinpä hallitus kutsui Talalin palaamaan ja ottamaan vastaan ​​kuninkaan tehtävät. Lyhyen hallituskautensa aikana Talal sääti uuden perustuslain tammikuussa 1952. Talal pyrki parantamaan suhteita muihin arabimaihin, ja Jordania liittyi Arabiliiton kollektiiviseen turvallisuussopimukseen, jonka Abdullah oli hylännyt. Talal oli suosittu Jordanian asukkaiden keskuudessa, jotka eivät olleet tietoisia hänen ajoittaisista mielenterveyskohtauksistaan. Kuninkaan tila kuitenkin heikkeni tasaisesti, ja elokuussa 1952 pääministeri suositteli Jordanian lainsäädäntöelimen salaisessa istunnossa, että Talalia pyydettäisiin luopumaan kruunusta Husseinin hyväksi. Talal suostui luopumismääräykseen ja vetäytyi huvilaan lähellä Istanbulia, jossa hän asui rauhallisesti kuolemaansa asti vuonna 1972.

Hussein, joka tällöin oli Harrow’n koulussa Britanniassa, palasi välittömästi takaisin Jordaniaan. Perustuslain mukaan häntä ei voitu kruunata kuninkaaksi, koska hän oli alle 18-vuotias. Hänen sijastaan valtaa käytti holhousneuvosto. Ennen valtaistuimelle nousuaan hän opiskeli Britannian kuninkaallisessa sotilasakatemiassa Sandhurstissa. Muslimikalenterin mukaan kahdeksantoistavuotiaana hän palasi Jordaniaan ja toukokuussa 1953 hän vannoi virallisesti perustuslaillisen kuninkaanvalan.

Hussein nousee valtaan

Vaikka Jordania oli perustuslaillinen monarkia, oli Husseinilla kuninkaana laajat valtuudet. Perustuslaki salli hänen hajottaa kansalliskokouksen ja nimittää pääministerin ja muita ministereitä. Lisäksi hän nautti beduiiniheimojen tuesta. Hašemiittien monarkian selkärankana pidetty Arabilegioona koostui erittäin uskollisista beduiineista, joiden varusteet ja palkat maksoi Britannia.

Suurin osa Jordanian väestöstä ei kuitenkaan koostunut beduiineista. Husseinin alamaisista puolet tai kaksi kolmasosaa oli palestiinalaisia, kun taas hallituksen eliitti oli enimmäkseen kotoisin Jordaniasta. Tämä eliitti oli poliittisilta asenteiltaan konservatiivisempi ja perinteisempi kuin palestiinalaiset, joiden puhemiehet usein heijastivat radikaalia arabienationalismia. Kairossa Gamal Abdul Nasserin johtama Egyptin vapaiden upseerien liikkeen toteuttama onnistunut vallankaappaus oli syössyt monarkian heinäkuussa 1952 ja perustanut tasavallan. Palestiinalaiset, jotka yleensä syyttivät Britanniaa, Yhdysvaltoja ja hašimilaisia ​​​​onnettomuuksistaan, pitivät Nasseria arabinationalismin puolustajana.

Kun rajalla tapahtuneet välikohtaukset Israelin kanssa kärjistyivät palestiinalaisten soluttautujien ja Israelin turvallisuusjoukkojen välisiksi kostotoimiksi ja vastatoimiksi, Husseinin ongelmat kasvoivat. Arabilegioona yritti turvata aselepolinjaa ja estää soluttautumisen, mutta sen vahvuus ei riittänyt tarjoamaan täydellistä ja jatkuvaa rajan peittämistä. Vastauksena terrori-iskuihin Israel omaksui massiivisen kostotoiminnan tekniikan, joka usein ulottui syvälle Jordanian alueelle.

Vuonna 1954 Israel hyväksyi alustavasti Yhdysvaltojen suunnitelman Jordan-joesta otettavan veden jakelusta. Vaikka suunnitelma tunnustettiin teknisesti päteväksi insinööritieteiden näkökulmasta, Jordania ja muut asianomaiset arabivaltiot hylkäsivät sen lopulta, koska se sisälsi yhteistyötä Israelin kanssa, mikä tarkoitti Israelin valtion implisiittistä tunnustamista. Arabimaiden välisten poliittisten suhteiden paineen vuoksi Jordanian oli käytännössä mahdotonta aloittaa sovintoa Israelin kanssa, vaikka siihen oli vahvoja kannustimia.

Britannia ja Jordania sopivat vuonna 1954 sotilaallisen ja taloudellisen avunannon sopimuksen, jossa Jordanialle myönnettiin taloudellista ja sotilaallista tukea, kun Jordania osallistuisi Lähi-idän puolustusjärjestelmään. Vuonna 1955 Turkki, Irak, Iran, Pakistan ja Britannia allekirjoittivat Bagdadin sopimuksen, josta kehittyi puolustusliitto CENTO. Brittiläinen valtuuskunta vieraili Ammanissa keskustelemassa ehdoista, joiden mukaan Jordania voisi myös liittyä sopimukseen. Jordanian kansallismielinen propaganda, erityisesti palestiinalaisten taholta, nosti vastalausemyrskyn, jossa Bagdadin sopimus ja Jordanian monarkia tuomittiin länsimaisen imperialismin välineeksi ja juutalaismyönteiseksi. Tilanne kehittyi levottomuuksiksi joiden rauhoittamiseen tarvittiin arabilegioonaa. Levottomuuksien myötä kävi kuitenkin selväksi, että Jordaniasta ei tule Bagdadin sopimuksen allekirjoittajaa. Hussein yritti rauhoittaa tilanteen erottamalla Glubbin arabilegioonan johdosta. Glubbin erottaminen aiheutti diplomaattisen kriisin Britannian ja Jordanian välillä. Maiden väliset suhteet kiristyivät, mutta Britannian tuki Jordanialle säilyi.

Rajavälikohtaukset Israelin vastaisella rajalla olivat jatkuvana huolenaiheena vuonna 1956. Israelilainen iskuryhmä hyökkäsi Qalqilyahin kylään, joka sijaitsi Jordanian hallussa olevalla Länsirannalla. Välikohtauksessa sai surmansa 48 ihmistä. Palestiinalaiset vaativat kostotoimia, ja tässä kriisiympäristössä Jordanian politiikka ajautui länsivastaiseen nationalismiin.

Vuoden 1956 parlamenttivaaleissa äänienemmistön sai Kansallissosialistinen puolue ja Hussein nimitti sen johtajan Suleiman Nabulsin maan pääministeriksi. Nabulsi oli Gamal Abdel Nasserin politiikan ihailija ja hän muovasi hallituksensa politiikkaa sen mukaisesti. Siitä huolimatta Nabulsi ei ollut halukas sotatoimiin, kun Suezin kriisin alkaessa Israel miehitti Siinain. Britannian osallisuus Egyptiin tehtyyn hyökkäykseen teki Jordanialle välttämättömäksi katkaista erityissuhteensa Britanniaan. Britannian tuki Jordanialle lakkautettiin, brittien johtamat instituutiot luovutettiin jordanialaisille ja Jordaniassa vielä olleet brittijoukot vetäytyivät maasta.

Britannian tuen lakkauttamisen jälkeen Jordanian sisäpoliittinen tilanne alkoi muodostua valtataisteluksi monarkian ja nasseristisen Nabulsin hallituksen välillä. Hussein ja konservatiivit epäilivät Nabulsin pyrkivän lakkauttamaan monarkian. Nabulsi aloitti neuvottelut diplomaattisuhteiden avaamiseksi Neuvostoliiton kanssa ja aseavun saamiseksi. Poliittisten jännitteiden lisääntyessä Hussein käytti huhtikuussa perustuslaillista oikeuttaan ja vaati Nabulsin hallituksen eroa. Hallituskriisi kuitenkin jatkui, kun Nabulsin ryhmittymän jäsenet kampanjoivat kuningasta vastaan. Monarkian kannalta ratkaisevaksi muodostui, että Jordanian armeijan taisteluyksiköt olivat Husseinin tukena. Lopulta Husseinille uskollinen Ibrahim Hashem onnistui muodostamaan hallituksen ja kielsi kaiken puoluetoiminnan. Jordanian monarkia oli kuitenkin ajautunut ahdinkoon, sillä nasserilaiset olivat asettuneet kuningasta vastaan ja brittien tuki oli loppunut, eikä arabiliittolaisilta ollut odotettavissa tukea. Näiden uhkien torjumiseksi Hussein alkoi liittolaisia saadakseen lähentyä länsileiriä ja Yhdysvaltoja.

Yhdysvallat korvasi Britannian Jordanian merkittävimpänä ulkomaisen avun lähteenä. Tämä tapahtui ilman kahdenvälistä sopimusta tai virallista liittoutumista. Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa ohjasi Eisenhowerin oppi, jonka mukaisesti Yhdysvallat lupasi sotilaallista ja taloudellista apua mille tahansa maalle, joka pyysi apua kommunistisen vaikutuksen vastustamiseen. Vastavoimaksi nasseristisille vallankumouksellisille liikkeille Jordania kääntyi Irakin puoleen. Irak oli paljon suurempi ja väkirikkaampi kuin Jordania, ja se oli myös paljon vauraampi öljyn ja muiden luonnonvarojensa ansiosta. Irak oli yleensä Jordanian liittolainen arabimaiden neuvostoissa, ja Irak turvautui myös Bagdadin sopimuksen nojalla länsimaihin, saadakseen tukea radikaaleja arabiliikkeitä ja Neuvostoliiton vaikuttamisyrityksiä vastaan.

Egypti ja Syyria ilmoittivat helmikuussa vuonna 1958 muodostavansa Yhdistyneen arabitasavallan valtioliiton. Arabinationalismin kannattajille tämä oli myönteinen kehityssuunta, mutta Jordanian monarkialle tämä oli uhka. Jordania ja Irak vastasivat tähän pian ja jo kahden viikon kuluttua, 14. helmikuuta 1958 Jordanian kuningas Hussein ja hänen serkkunsa, Irakin kuningas Faisal, antoivat julistuksen, jolla Irakin ja Jordanian hašimilaiset kuningaskunnat yhdistettiin Arabiunioni -nimiseksi liittovaltioksi. Valtionpäämiehenä toimi Faisal ja hänen varamiehenään toimi Hussein.

Arabiunioni jäi lyhytaikaiseksi. Irakin vallankumous heinäkuussa 1958 kukisti Irakin monarkian. Kapinan johdossa olivat prikaatikenraali Abdulkarim Qasim ja eversti Abdulsalam Arif. Vallankumous käynnistyi, kun Hussein pelkäsi että Libanonissa syttyneet levottomuudet leviäisivät Jordaniaan ja hän pyysi Irakin apua. Sen sijaan että Arif olisi edennyt kohti Jordaniaa, hän johti pataljoonan Bagdadiin ja julisti uuden tasavallan syntyneeksi. Kuningas Faisal ja muut kuninkaallisen perheen jäsenet murhattiin. Hussein uhkasi lähettää Jordanian armeijan Irakiin kostamaan Faisalin murhan ja palauttamaan Arabiunionin, mutta hänen ministerinstä neuvoivat Husseinia olemaan hyökkäämättä. Irakissa maan armeija tuki vallankaappausta ja Qasim nousi maan johtoon. Valtaan päästyään Qasim veti Irakin pois Arabiliitosta ja Bagdadin sopimuksesta.

Irakin vallankaappauksen jälkeen Jordania jäi eristyksiin. Hussein kääntyi taas Yhdysvaltain ja Britannian puoleen ja Britit lähettivät joukkoja Ammaniin hallinnon tueksi. Poliittinen ilmapiiri Jordaniassa oli räjähdysherkkä muutaman viikon ajan, mutta hallitus piti järjestystä yllä rajoitetun sotatilan avulla. Jordanian armeija pysyi uskollisena kuninkaalle, eikä Irakin vallankumous levinnyt Jordaniaan. Kahden vuoden ajan kestänyt suhteellisen rauhallinen ajanjakso päättyi vuonna 1960, kun pääministeri Hazza' al-Majali kuoli työpöytäänsä piilotetun aikapommin räjähdyksessä.

Palestiinan kysymys ja Israelin miehitys

Jordanian vesikysymys vuonna 1964 vaikutti osaltaan Palestiinan vapautusjärjestön perustamiseen. Arabimaat olivat huolestuneita Israelin hankkeesta ottaa vettä Gennesaretinjärvestä Negevin autiomaan kasteluun. Järvi oli tärkeä makeanveden lähde myös Jordanialle. Arabimaat kokoontuivat Kairoon ratkaisemaan vesikysymystä. Ajatus Israelin vastaisista sotatoimista hylättiin, sen sijaan hyväksyttiin että Jordanjoen latvan sivujokia ohjattaisiin Gennesaretinjärven pohjoispuolella Syyrian ja Libanonin puolelle, perustettiin yhteinen arabimaiden komentokeskus Yhdistyneisiin Arabiemiirikuntiin, sekä perustettiin Palestiinan vapautusjärjestö (PLO), jonka johtoon nimitettiin Ahmad Shukeiri. PLO:sta muodostettiin palestiinalaisten vastarinnan edustaja Israelia vastaan.

Jordania ja Saudi-Arabia sopivat vuonna 1965 sopimuksen, jossa määriteltiin ensimmäistä kertaa maiden välinen raja. Tämän sopimuksen nojalla Jordania luopui autiomaa-alueesta kaakossa, mutta sai noin 18 kilometrin rantakaistaleen ruuhkaisen Akaban satamasta. Husseinin hallitus joutui lähes alusta alkaen ongelmiin PLO:n kanssa. Shukeiri tavoitteli Palestiinan vapauttamista yhteistyössä kaikkien arabimaiden kanssa, kuitenkaan puuttumatta näiden sisäisiin asioihin. Ristiriidat syntyivät, kun PLO yritti ottaa itselleen hallinnollisia tehtäviä, kuten palestiinalaisten verotusta ja aseiden jakoa Länsirannan väestölle. Tämä loukkasi Jordanian hallintaa Länsirannan alueeseen. Jordanian politiikkana oli välttää rajavälikohtauksia ja terrorismia, joka saattaisi johtaa Israelin kostotoimiin. PLO, sekä vuonna 1957 Damaskoksessa perustettu Fatah, tekivät sabotaasi-iskuja Israelia vastaan ilman Jordanian tai Yhdistyneiden arabiemiirikuntien komentokeskuksen lupaa. Nämä hyökkäykset suunniteltiin usein Syyriassa, ja ne tehtiin usein soluttautumalla Israeliin Libanonin tai Jordanian kautta. Israelin kostotoimet Länsirannalle muuttuivat ankarammiksi, mikä sai aikaan sen että Husseinin tuki PLO:lle lakkasi, jolloin sekä Syyria että PLO kääntyivät Husseinia vastaan. Länsirannalla puhkesi mellakoita Husseinin hallitusta vastaan ja poliittinen paine hallintoa kohtaan kasvoi. Tilanteen rauhoittamiseksi Hussein käytti jälleen Jordanian armeijaa.

Jännitteet kasvoivat myös Syyrian ja Israelin rajalla, jossa käytiin maa- ja ilmataistelu huhtikuussa 1967. Tämä sai myös Egyptin valmiustilaan ja egyptiläisjoukot aloittivat laajan sotilaallisen läsnäolon Siinailla. Egyptin presidentti Nasser ilmoitti sulkevansa Israelin laivaliikenteen Tiraninsalmessa, Akabanlahden suulla. Israel tulkitsi tämän sotatoimeksi ja tällä kertaa myös Hussein päätti nopeasti, että Jordanian on mahdoton pysyä ulkona uhkaavasta konflikstista. Hussein sopi nopeasti sotilasliiton Egyptin kanssa, mikä oli myös vastaus sisäpoliittiseen paineeseen. Sopimuksen mukaisesti Jordanian armeija siirrettiin egyptiläiskenraalin komentoon.

Kesäkuussa 1967 Israel käynnisti hyökkäyksen Siinailla sijaitsevia egyptiläisjoukkoja vastaan. Arabijoukkoja johtanut egyptiläinen kenttämarsalkka määräsi Jordanian tykistön avaamaan tulen Israelin asemiin ja Jordanian ilmavoimat suorittivat pommitusiskun Tel Avivin alueelle. Vain muutamassa tunnissa Israelin ilmavoimat oli tuhonnut maassa olleet arabien ilmavoimat ja kahdessa päivässä oli Jordanian tärkein panssariyksikkö kukistettu. Taistelut jatkuivat edelleen ja Husseinin tavoitteena oli pitää hallussaan niin paljon maata kuin mahdollista, kunnes tulitauko saataisiin aikaan. Jordania suostui aselepoon 7. kesäkuuta, jolloin Israelin joukot olivat vallanneet Länsirannan ja Jerusalemin vanhankaupungin. Kaikista sotaa käyneistä arabimaista Jordania kärsi tuhoista eniten. Lyhyen sodan aikana 6000 sotilasta oli kuollut tai kadonnut. Yli 200 000 pakolaista pakeni Länsirannalta Jordanjoen itäpuolelle. Suuri osa maan parhaista maatalousmaista ja tärkeimmistä turistikohteista menetettiin Israelille. Sodan päätteeksi Israelin parlamentti liitti virallisesti Jerusalemin vanhankaupungin itseensä, minkä monet maat kieltäytyivät tunnustamasta.

Sissisotaa ja sisällissota

Sodan jälkeen Arabiliiton valtionpäämiehet kokoontuivat Khartumissa elokuussa 1967. Konferenssissa sovittiin muun muassa öljyntuotannon uudelleenkäynnistämisestä ja Israelin jatkuvasta tunnustamattomuudesta ja neuvottelemattomuudesta sen kanssa, sekä erikseen että kollektiivisesti. Egyptille ja Jordanialle myönnettiin määrittelemättömäksi ajaksi vuosittainen tuki. Muiden arabimaiden, sekä Britannian, Länsi-Saksan ja Yhdysvaltojen antama tuki pelasti Jordanian täpärästi taloudelliselta katastrofilta.

YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi päätöslauselmassaan marraskuussa 1967, pääkohdat Palestiinan kriisin ratkaisemiseksi. Näiden mukaan Israelin itsemääräämisoikeus tunnustetaan ja Israelin tulee vetäytyä kesäkuussa 1967 käydyn sodan aikana miehittämiltään alueilta. Israel, Jordania ja Egypti hyväksyivät nämä periaatteet, mutta jokainen tulkitsi niitä hieman eri tavalla. Kuningas Hussein oli yksi YK:n päätöslauselman puolestapuhujista. Hän piti sitä toimivimpana keinona ratkaista Palestiinan ongelma, ja samalla säilyttää Jordanian tärkeä rooli Länsirannalla. Sodanjälkeinen israelilaisen nationalistisen aatteen keskellä uusien alueiden vaihtaminen rauhaan ei herättänyt kannustusta. Toisaalta Israelin pääministeri Levi Eshkolin hallinto oli halukas neuvottelemaan täydellisen rauhan saavuttamiseksi, mutta toisaalta se laati suunnitelmia juutalaisten siirtokuntien perustamiseksi kiistanalaisille alueille.

Sotatappio vuoden 1967 sodassa radikalisoi palestiinalaiset. PLO ei ollut osallinen sodassa, mutta sodan jälkeen se päätti omaksua sissisodan taktiikan tehokkaimpana menetelmänä Israelia vastaan. Vuoden 1970 alkuun mennessä Jordaniassa oli perustettu ainakin seitsemän sissijärjestöä. Vuonna 1969 PLO:n johtoon noussut Jasser Arafat yritti saada nämä ryhmittymät integroitumaan, sillä ne eivät tehneet tehokasta yhteistyötä. Poliittisen pakon ajamana Hussein pyrki liittoutumaan näiden sissijärjestöjen ja fedayeen-taistelijoiden kanssa, tarjoten heille koulutuspaikkoja ja apua. 1970-luvun taitteessa Jordanian sisäpolitiikkaa hallitsi Husseinin hallituksen ja sissijärjestöjen välinen taistelu maan poliittisesta hallinnasta. Fedayeenit toimivat pakolaisleireillä, missä he kehittivät käytännössä valtion valtion sisälle. He hankkivat varallisuutta ja aseita arabimaista ja Itä-Euroopasta, mikä avoimesti uhmasi Jordanian lakia.

Sissitoiminnan lisääntyessä Israelin kostoiskut tulivat yhä tehokkaammiksi. Vuonna 1968 Israel hyökkäsi jordanialaiseen Karamehin kylään, jossa toimi fedayeen-sissien tukikohta. Taistelun lopputulemana Israelin hyökkäys aiheutti vahinkoa, mutta israelilaisjoukot ajettiin takaisin. Tapaus antoi PLO:lle arvovaltaa arabiyhteisön keskuudessa. Kostotoimina Israel teki raskaita iskuja Al-Saltiin ja Irbidiin. PLO joutui pian toteamaan, että Länsirannan avoin maasto ei tarjonnut sissisodankäynnin edellyttämää suojaa. Myöskään alueen palestiinalaisväestö ei muodostanut merkittävää aseellista vastarintaa Israelin miehitystä vastaan. Vuoden 1968 lopulla Jordanian fedayeenien pääasiallinen toiminta näytti siirtyvän Israelin vastaisesta taistelusta yrityksiin syrjäyttää Hussein.

Jordanian hallitus pyrki riisumaan pakolaisleirit aseista, mikä johti taisteluun sissien ja hallituksen joukkojen välillä. Sisällissota vältettiin kuitenkin palestiinalaisia suosivalla kompromissilla. Husseinin hallitukselle aiheuttivat vakavaa uhkaa jokaista sissihyökkäystä seuraavat Israelin kostotoimet. Husseinille uskollinen beduiiniarmeija yritti tukahduttaa sissitoiminnan, mikä johti satunnaisiin taisteluihin armeijan ja fedayeenien välillä vuonna 1970. Muiden arabimaiden sovittelujen ansiosta tilanne saatiin rauhoitettua. PLO ja Fatah suostuivat solmimaan sopimuksen, jonka mukaan Jordanian hallitus myöntyi siihen, että fedayeen-taistelijoille sallittiin liikkumisvapaus Jordaniassa ja fedayeenit saivat hallituksen tuen Isralin vastaiselle toiminnalle. Vastineeksi kommandojoukot lupasivat poistaa tukikohtansa Ammanista ja muista suurista kaupungeista, vetää aseistetut joukot pois Ammanista ja noudattaa lakia ja järjestystä.

Yhteenotot kuitenkin jatkuivat vuoden 1970 aikana ja syyskuuhun tultaessa sissiryhmät hallitsivat useita strategisia asemia Jordaniassa. Tilanne kärjistyi, kun Palestiinan vapautuksen kansanrintama (PFLP), käynnisti lentokoneiden kaappauskampanjan osana sissisotaa, jolla pyrittiin heikentämään Egyptin, Jordanian ja Israelin välisiä rauhanneuvotteluja. Syyskuun 6. päivänä PFLP-joukot kaappasivat lentokoneita. Kaappausten motiivi oli panttivankien ottaminen vastineeksi palestiinalaisten poliittisten vankien vapauttamiseksi.

Hussein piti lentokonekaappauksia suorana uhkana hallinnolleen. Vastineeksi hän vahvisti sotatilalain antoi asevoimille täydet valtuudet panna toimeen sotatilalain määräykset ja kukistaa fedayeenit. Tilanne kärjistyi sisällissodaksi, jota käytiin pääasiassa PLO:n ja Jordanian armeijan välillä. Syyria lähetti fedayeen-joukkojen tueksi noin 200 panssarivaunua. Yhdysvallat reagoi tilanteeseen lähettämällä laivastonsa itäiselle Välimerelle ja Israel alkoi myös valmistautua sotatoimiin, auttaakseen tarvittaessa Jordanian armeijaa sissisotilaita vastaan. Jordanian armeijan hyökkäyksen alla ja ulkopuolisen paineen vuoksi Syyrian joukot alkoivat vetäytyä Jordaniasta syyskuun lopulla, menetettyään yli puolet panssareistaan ​​taisteluissa jordanialaisia ​​vastaan. Fedayeenit joutuivat puolustuskannalle koko Jordaniassa ja sopivat tulitauosta 25. syyskuuta. Arabivaltioiden päämiesten kehotuksesta Hussein ja Arafat allekirjoittivat tulitaukosopimuksen Kairossa 27. syyskuuta. Sopimuksessa vaadittiin sissijoukkojen nopeaa vetäytymistä Jordanian kaupungeista ja kylistä asemiin, jotka olivat paremmin soveltuvia Israelin vastaisen taistelun organisoimiseksi, sekä molempien osapuolten vankien vapauttamista. Hussein ja Arafat allekirjoittivat 13. lokakuuta Ammanissa uuden sopimuksen, jonka mukaan fedayeenien oli tunnustettava Jordanian itsemääräämisoikeus ja kuninkaan auktoriteetti, vedettävä asevoimansa kaupungeista ja kylistä, sekä pidättäydyttävä aseiden kantamisesta leiriensä ulkopuolella. Vastineeksi hallitus suostui myöntämään fedayeeneille armahduksen sisällissodan aikana sattuneiden välikohtausten johdosta.

Sisällissota kesti kymmenen päivää, tänä aikana se aiheutti Jordaniassa suuria aineellisia tuhoja, ja molemmilla puolilla kuolleiden taistelijoiden määrän arvioitiin olevan jopa 3 500. Loppuvuoden 1970 ja vuoden 1971 ensimmäisen puolivuotiskauden aikana sopimusta kuitenkin rikottiin useasti ja taistelut sissijoukkojen ja Jordanian armeijan välillä jatkuivat. Jordanian armeijan jatkuva painostus pakotti lopulta fedayeenit vetäytymään. Viimeiset taistelut fedayeenejä vastaan käytiin Ajlunin alueella heinäkuussa 1971. Ankarat toimet fedayeen-taistelijoita vastaan eristi käytännössä Husseinin muusta arabimaailmasta. Marraskuussa Mustan syyskuun terroristijärjestö, joka sai nimensä Jordanian sisällissodan mukaan, kosti salamurhaamalla pääminister Wasfi al-Tallin Kairossa.

Sotaa ja diplomatiaa

Kukistettuaan fedayeenit Hussein pyrki palauttamaan valtansa Jordaniassa ja maineensa arabimaailmassa, vaikkakin hän tuomitsi edelleen PLO:n toiminnan. Hänen kommunisminvastaisuutensa vetosi Yhdysvaltoihin, jonka presidentti Richard Nixon lupasi lisätä Jordanialle myönnettävää taloudellista tukea ja sotilaallista apua. Syyskuussa 1973 Kairossa pidettiin neuvottelut, jossa Saudi-Arabian kuninkaan Faisalin välittämänä saatiin aikaan sovinto Israelin vastaisten etulinjamaiden Egyptin, Syyrian ja Jordanian välille. Alle kuukausi tapahtuman jälkeen Egypti ja Syyria käynnistivät samanaikaiset hyökkäykset Suezin kanavan ja Golanin kukkuloiden yli, mikä yllätti israelilaiset. Israelin vastahyökkäys kuitenkin pysäytti Syyrian armeijan etenemisen, pakottaen syyrialaiset perääntymään. Sotatoimet eivät ulottuneet Jordaniaan, mutta Jordania mobilisoi lähes 70 000 sotilasta, mikä pakotti Israelin joukot Länsirannalle. Hussein ei avannut kolmatta rintamaa Israelia vastaan, mutta pienempiä yksiköitä lähetettiin Golanin rintamalle Syyrian avuksi. YK:n turvallisuusneuvosto määräsi lokakuussa 1973 osapuolille välittömän tulitauon. Israel ja Egypti hyväksyivät sen, mutta se ei vielä lopettanut sotimista. Pohjoisrintamalla Israel säilytti Golanin kukkuloiden hallinnan ja Egyptin vastaisella rintamalla Israel oli avannut sillanpääasemia Suezin kanavan yli ja miehittänyt 1500 neliökilometrin laajuisen alueen Egyptissä. YK:n turvallisuusneuvosto toisti päätöslauselmassaan 338 turvallisuusneuvoston kannan Israelin miehittämiin alueisiin, jotka mainittiin päätöslauselmassa 242 vuonna 1967.

Algerissa marraskuussa 1973 pidetyssä arabien ja Israelin välisen sodan jälkipuinnissa Jordanian edustaja vaati Israelia palauttamaan miehitetyt alueet, joita arabijoukot eivät olleet onnistuneet valtaamaan takaisin. Jordanian protesteista huolimatta konferenssi äänesti PLO:n tunnustamisesta Palestiinan kansan lailliseksi edustajaksi. Hussein kannatti palestiinalaisten itsemääräämisoikeutta, mutta hän korosti että vasta sen jälkeen, kun Israelin miehittämät alueet on vapautettu. Palestiinalaiset eivät suostuneet tinkimään oikeuksistaan Länsirannan täydelliseen itsemääräämisoikeuteen.

Palestiinan tilannetta käsiteltiin Rabatin huippukokouksessa 1974 kahdenkymmenen arabivaltion kesken, Jordaniaa kokouksessa edusti kuningas Hussein. PLO:n johtajat uhkasivat ulosmarssilla, mikäli heidän vaatimuksiaan ei täytettäisi. PLO vaati konferenssilta lausuntoa, jonka mukaan kaikki arabijoukkojen vapauttamat palestiinalaisalueet luovutettaisiin palestiinalaisille, joita PLO edustaa. Jordania vastusti tätä huomauttaen, että tällöin PLO:lle myönnettäisiin itsemääräämisoikeus puoleen Itärannan väestöstä, ja että Länsirannan liittäminen oli itse asiassa hyväksytty kansanäänestyksellä. Kokouksessa päädyttiin kompromissiratkaisuun, joka kuitenkin suosi PLO:n etuja. Konferenssi tunnusti virallisesti palestiinalaisten oikeuden omaan kotimaahan, mutta ei täsmentänyt, että sen alue rajoittuisi Länsirannalle.

Arabivaltioiden päämiehet vaativat myös tiivistä yhteistyötä etulinjan valtioiden ja PLO:n välillä, mutta kielsivät muiden arabivaltioiden puuttumisen Palestiinan asioihin. Rabatin huippukokouksen julistus antoi PLO:lle aiemmin puuttuneen legitimiteettiviitan. Se antoi arabien virallisen tunnustuksen PLO:n aluevaatimuksille Länsirannalla ja asetti palestiinalaisten kohtalon yksiselitteisesti yksinomaan PLO:n käsiin. Hussein vastusti julistusta, vaikka hän lopulta allekirjoitti sen arabien voimakkaan painostuksen alaisena ja sen jälkeen, kun arabivaltiot lupasivat antaa Jordanialle 300 miljoonan Yhdysvaltain dollarin vuosittaisen tuen. Vaikka Hussein myöntyi Rabatin julistukseen, piti hän sitä edelleen epäselvänä asiakirjana, jota voitiin tulkita eri tavoin. PLO, kuten muu arabimaailmakin, piti Husseinin Rabatissa antamaa suostumusta Jordanian Länsirannan vaatimuksista luopumisena. Husseinilla oli kuitenkin edelleen pyrkimyksiä Jordanian miehitettyjen alueiden hallintaan. Kahden näkemyksen välinen suuri kuilu oli PLO:n ja Jordanian välisen jännitteen pääasiallinen lähde 1980-luvulle tultaessa.

Rabatin huippukokouksen jälkeen Hussein kuitenkin valmisteli kansalaisiaan siihen ajatukseen, että Jordanian on sopeuduttava siihen, että Länsiranta ei ole enää Jordanian alue. Hänen oli suunnattava politiikkansa Itärannan tilanteeseen. Jordaniassa arvioitiin olevan 900 000 palestiinalaista tai enemmän. Hussein kehotti heitä valitsemaan Jordanian kansalaisuuden ja palestiinalaisen identiteetin välillä. Jälkimmäisen valinneita ei karkoteta, vaan heidän sallittaisiin jäädä Jordaniaan vieraiksi.

Rabatin huippukokouksen jälkeen Hussein järjesti maan poliittiset ja hallinnolliset instituutiot uudelleen. Perustuslakia muutettiin ja kuninkaalle annettiin valta hajottaa parlamentti ja lykätä vaaleja haluamallaan tavalla. Tätä itselleen myöntämää oikeutta Hussein käytti heti ja hajotti parlamantin ja vaaleja lykättiin määräämättömäksi ajaksi, jotta vältettäisiin se tilanne että vaalit voitaisiin järjestää vain Itärannalla, sillä jos ne olisi pidetty, olisi tämä symboloinut Länsirannan lopullista irtautumista Jordaniasta. Edustajainhuoneen hajottamisen lisäksi Hussein määräsi pääministeri Zaid ar Rifain muodostamaan uuden hallituksen, johon ei kuuluisi palestiinalaisia ​​Länsirannalta.

Jordanian hallinnon ja PLO:n väliset suhteet olivat jännittyneet koko 1970-luvun ajan. Suurin kiistakysymys oli niiden erilainen näkemys arabien ja israelilaisten välisestä sovinnosta. Jordania hyväksyi YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmat 242 ja 338 minkä tahansa sovinnon perustaksi, mukaan lukien palestiinalaisten kansallisten oikeuksien kysymys. Jordania vaati Israelin täydellistä vetäytymistä kaikilta vuonna 1967 miehitetyiltä alueilta, pakolaisongelman ratkaisua joko kotiuttamisen tai korvausten avulla, sekä palestiinalaisten itsemääräämisoikeutta ja rauhantakuita. PLO hylkäsi johdonmukaisesti molemmat YK:n päätöslauselmat sillä perusteella, että palestiinalaiset mainitaan päätöslauselmissa vain pakolaisina, eikä kansana joka ansaitsee kansallisen kotimaan. Hussein ymmärsi kuitenkin, että hän ei voi poiketa liian kauas arabimaiden yhteisestä linjasta menetettyjen alueiden suhteen, pelätessään menettävänsä kipeästi kaivatun taloudellisen avun tai yllyttävänsä sotilaallisiin hyökkäyksiin Irakista ja Syyriasta. Jordanian viileät välit Syyriaan lämpenivät 1970-luvun lopulla, kun maat perustivat yhteisen sotilaskomennon muodostaakseen yhteisen Israelin vastaisen puolustuslinjan. Husseinin ja Syyrian presidentin Hafiz al-Assadin suhteiden paraneminen heijasteli myös yhteistä halua minimoida PLO:n rooli tulevissa Lähi-idän rauhanneuvotteluissa. Rabatissa tehdyistä sitoumuksista huolimatta Jordania tai Syyria eivät halunneet PLO:n nousevan Lähi-idän rauhanneuvotteluissa palestiinalaisten kansalliseksi johtajaksi miehitetyillä alueilla. Suhteita hiersi kuitenkin se, että Syyria ei hyväksynyt Husseinin pyrkimyksiä saada Länsiranta takaisin Jordanialle ja että Jordania tekisi erillisen rauhansopimuksen Israelin kanssa.

Jordanian suhteet Yhdysvaltoihin kokivat kolauksen 1970-luvulla, kun Jordania neuvotteli Yhdysvaltain kanssa 540 miljoonan dollarin ilmapuolustusjärjestelmän ostamisesta, jonka Saudi-Arabia rahoittaisi. Kun Yhdysvaltain kongressi asettui vastustamaan asekauppaa, Hussein matkusti Syyrian kannustamana Moskovaan tiedustellakseen Neuvostoliiton halukkuutta toimittaa samanlainen järjestelmä. Tämä sai Yhdysvaltojen kannan muuttumaan ja Yhdysvallat toimitti ilmapuolustusjärjestelmän Jordaniaan. Husseinin Moskovan matka merkitsi kuitenkin merkittävää parannusta Jordanian ja Neuvostoliiton suhteissa.

Arabien uusi ryhmittyminen

Vuonna 1977 Jordania yllättyi muiden arabimaiden tapaan Egyptin presidentti Anwar Sadatin päätöksestä tunnustella erillisrauhaa Israelin kanssa. Egypti solmi Yhdysvaltain välittämänä Camp Davidin rauhan Israelin kanssa. Sopimuksen mukaisesti Israelin miehittämä Siinain niemimaa palautettiin Egyptille. Jordaniassa suhtauduttiin hyvin negatiivisesti Egyptin ja Israelin väliseen sopimukseen. Hussein ilmaisi tyytymättömyytensä siihen, että Jordania oli sisällytetty Camp Davidin sopimukseen ilman hänen ennakkotietoaan tai hyväksyntäänsä. Sopimuksessa mainittiin epämääräisesti Länsirannan ja Gazan osalta, että Egyptiä, Israelia ja Palestiinan edustajia vaadittiin neuvottelemaan näiden alueiden tulevaisuudesta. Hussein piti tätä merkkinä siitä, että Sadatille oli tärkeämpää saada Siinain alue takaisin, kuin toimivan rauhansopimuksen välittäminen Länsirannalle ja Gazaan. Camp Davidin sopimusten jälkeen arabimaiden johto kokoontui Bagdadiin, jossa arabimaat yksimielisesti erottivat Egyptin Arabiliitosta. Hussein tuki täysin Bagdadissa tehtyä päätöstä erottaa Egypti Arabiliitosta, mutta hän ei suoraan halunnut tuomita Camp Davidin rauhaa, vaan hän halusi laatia tälle vaihtoehtoisen strategian, jota arabien konsensus tukisi ja joka tarjoaisi oikeudenmukaisemman ja toteuttamiskelpoisemman ratkaisun Lähi-idän konfliktiin. Hussein halusi palauttaa Palestiinan kysymyksen takaisin YK:n turvallisuusneuvoston ratkaistavaksi, mutta hän ei kuitenkaan onnistunut saamaan tukea muista arabimaista. Erityisesti Syyrian Hafez al-Assad vastusti Husseinin pyrkimyksiä ja Syyrian ja Jordanian suhteet alkoivat jälleen viiletä. Jordaniassa myös pelättiin, että mikäli Egypti poistuisi Arabimaiden ja Israelin välisestä sotilaallisesta tasapainosta, Israel saattaisi tuntea houkutusta muodostaa Jordaniasta vaihtoehtoinen kotimaa palestiinalaisille.

Iranin islamilainen vallankumous aiheutti huolta myös Husseinin hallinnolle. Hussein oli ollut Iranin syrjäyteyn šaahi Mohammad Reza Pahlavin läheinen liittolainen. Iranissa valtaan nousseen Ruhollah Khomeinin islamistinen, länsivastainen ja monarkian vastainen kiihko uhkasi myös Jordaniaa. Tätä uhkaa torjuakseen Hussein pyrki määrätietoisemmin korostamaan islamin merkitystä Jordanian jokapäiväisessä elämässä, ja moskeijojen ja islamilaisten hyväntekeväisyysjärjestöjen taloudellista tukea lisättiin. Vaikka Jordaniassakin toimiva muslimiveljeskunta tuki Iranin vallankumousta, ei Jordaniassa toimiva järjestö ollut valmis haastamaan Jordanian hašemiittihallinnon auktoriteettia.

Alueen voimatasapainoon vaikuttivat Iranin vallankumous, Egyptin ja Israelin välinen rauhansopimus, Egyptin erottaminen Arabiliitosta, sekä kiristyvät Syyrian ja Jordanian väliset välit. Näissä olosuhteissa Jordania haki läheisempää liittolaista Irakista, joka myös koki Iranin vallankumouksen uhkana. Hussein tarvitsi myös Irakin tukea torjuakseen Syyrian uhan, joka oli kasvanut merkittävästi vuoden 1980 aikana. Jordania ja Irak olivat myös huolissaan Neuvostoliiton hyökkäyksestä Afganistaniin ja sen vaikutuksesta alueelliseen voimatasapainoon.

Irakin ja Iranin välisen sodan puhkeaminen 1980 kiristytti Lähi-idän tilannetta entisestään. Jordania tuki sodassa Irakia, myös sodan aikana Irak tarjosi Jordanialle taloudellista apua. Jordania lähetti sotilasprikaatin tukemaan Irakia sodassa, ja Iranin saavuttaessa merkittäviä voittoja Akaban satamasta tuli Irakille tärkeä satama, joka korvasi piiritetyn Basran sataman. Egyptin eristäytyminen ja muiden arabimaiden heikkous antoi Jordanialle mahdollisuuden harjoittaa joustavampaa alueellista diplomatiaa. Jordania isännöi Arabimaiden huippukokousta ensimmäistä kertaa vuonna 1981. Hussein toivoi saavansa läpimurron palestiinalaisten kysymyksessä ja saavansa tukea Irakin sotatoimille. Syyria, jolla oli vastakkainen kanta palestiinalaiskysymykseen, boikotoi huippukokousta. Lisäksi Syyria oli koonnut joukkoja Jordanian rajalle, johon Hussein vastasi mobilisoimalla yhtä suuren joukon Syyrian rajalle. Tilanne rauhoittui lopulta Saudi-Arabian sovittelutoimien ansiosta.

Arabimaiden heikkoutta hyödynsi myös Israel vuonna 1982 hyökkäämällä Libanoniin. Israelin tavoitteena oli poistaa kaikki PLO:n tukikohdat Libanonista, kansainvälisestä kritiikistä huolimatta. Tämä herätti huolen, että Israel saattaisi aloittaa hyökkäyksen myös Jordaniaa vastaan. Sisäisten kilpailujen, Iranin ja Irakin sodan sekä Egyptin eristäytymisen heikentämät arabivaltiot eivät vastanneet voimakkaasti Israelin toimiin. Erityisesti Jordaniassa huolestutti Israelin näkemys siitä, että Jordania oli itse asiassa palestiinalaisvaltio, mikä ratkaisisi Israelin ja palestiinalaisten välisen konfliktin. Tämän näkemyksen johdosta Hussein joutui lähestymään PLO:ta, jotta se voisi osallistua Yhdysvaltain presidentin Roland Reaganin välittämään rauhanprosessiin. PLO taas tarvitsi Jordanian tukea, jotta se tulisi kuulluksi rauhanprosessissa. Hussein ja PLO:n puheenjohtaja Jasser Arafat laativat sopimuksen, joka muodosti tilapäisen, mutta epävarman liittouman. Hussein näki liittouman keinona palauttaa Länsiranta Jordanian hallintaan, kun taas Arafat t piti neuvotteluja keinona saada PLO:lle itsemääräämisoikeus miehitetyillä alueilla. Lisäksi Hussein ja Arafat vaativat todisteita siitä, että Yhdysvallat oli halukas painostamaan Israelia tekemään merkittäviä alueellisia myönnytyksiä. Lopulta Hussein teki vuonna 1983 päätöksen, että Jordania ei osallistu Reaganin välittämiin neuvotteluihin. Tähän päätökseen vaikutti Yhdysvaltojen kyvyttömyys olla estämättä Isralia rakentamasta lisää siirtokuntia Länsirannalle. Lisäksi Jordaniaan uhkaavasti suhtautunut Syyria oli vahvistunut alueelliseksi mahdiksi, ja Iranin voitot Irakia vastaan käydyssä sodassa heikensivät Jordanian merkittävintä alueellista liittolaista Irakia, eikä Hussein voinut ottaa riskiä siitä että Jordania eristäytyisi muusta arabimaailmasta. Tämä sai Husseinin palauttamaan diplomaattisuhteet Egyptiin, jossa valtaan oli noussut Hosni Mubarak.

Jordanian ja PLO:n väliset neuvottelut kariutuivat vuonna 1986. Hussein ajoi Länsirannan ja Jordanian liittoumaa, jossa Länsirannan palestiinalaisille annettaisiin autonominen asema Jordanian alaisuudessa. Arafat taas ajoi itsenäistä Palestiinan valtiota länsirannalla, vaikka hän halusikin säilyttää liittolaisuuden Jordanian kanssa. Nämä ristiriitaiset tavoitteet saivat Husseinin keskeyttämään neuvottelut ja hän määräsi PLO:n toimistot suljettavaksi Ammanissa. Tilanne muuttui kuitenkin, kun palestiinalaisten intifada puhkesi Länsirannalla. Hussein ymmärsi nopeasti, että kansannousu oli suunnattu paitsi Israelia, myös Husseinin hallintoa vastaan, jolloin näissä olosuhteissa ainoa vaihtoehto Husseinille oli tarjota Jordanian tuki palestiinalaisille. Intifadan johtajat kuitenkin kieltäytyivät kuninkaan ehdotuksista. Intifada pysäytti myös Jordanian ja Israelin väliset suunnitelmat rauhanpolusta.

Arabiliitto piti hätäkokouksen vuonna 1988 ja kokous antoi PLO:lle palestiinalaisten tukemisen taloudellisen vastuun ja tunnusti Jasser Arafatin heidän edutajakseen. Vastauksena Hussein luopui kaikista Jordanian vaatimuksista Länsirannan suhteen, mikä antoi PLO:lle mahdollisuuden ottaa alueella täyden vastuun. Hussein hajotti Jordanian parlamentin, jonka jäsenistä puolet oli Länsirannalta, lopetti palkkojen maksamisen 21 000 Länsirannan virkamiehelle ja määräsi, että Länsirannan palestiinalaispassit muutetaan kaksivuotisiksi matkustusasiakirjoiksi. Palestiinan kansallisneuvosto tunnusti PLO:n ainoaksi lailliseksi palestiinalaisten edustajaksi julisti puhtaasti teoreettisen Palestiinan itsenäisyyden 15. marraskuuta 1988. Hussein tunnusti välittömästi Palestiinan itsenäisyyden.

Irakin hyökkäys Kuwaitiin vuonna 1990 ja siitä käynnistynyt Persianlahden sota pakottivat Jordania valitsemaan kahden liittolaisen, Yhdysvaltojen ja Irakin välillä. Hussein kallistui Irakin johtajan Saddam Husseinin puolelle. Tähän oli selvät syyt, sillä kauppa Irakin kanssa muodosti 40 prosenttia Jordanian bruttokansantuotteesta. Kuwaitin liittolaiset katkaisivat välittömästi kaiken avun Jordanialle, asettivat Jordanian ilma- ja merisaartoon ja tuomitsivat kuningas Husseinin toimet. Yhdysvallat ja Israel etsivät kuitenkin jälleen Husseinin tukea sodan jälkeen käydyissä rauhanneuvotteluissa 1993. Noin vuotta myöhemmin laadittiin Israelin ja Jordanian rauhansopimus. Sen mukaisesti Jordanian erityisasema muslimeille pyhissä Jerusalemin pyhäköissä tunnustettiin.

Valtakautensa lopulla Hussein allekirjoitti PLO:n kanssa sopimuksia, joissa hän lupasi tukea palestiinalaisten autonomiaa ja Itä-Jerusalemin käsittävän Palestiinan valtion perustamista. Palestiinalaiset suhtautuivat kuitenkin vihamielisesti Jordanian tekemään rauhansopimukseen Israelin kanssa. Husseinilla oli silti keskeinen rooli Israelin ja PLO:n välisen sopimuksen välittäjänä, kun Israel vetäytyi Hebronista vuonna 1997. Hän oli lisäksi välittäjänä, kun Israel ja palestiinalaiset solmivat Wye Riverin sopimuksen 1998. Husseinin terveys oli jo tällöin heikentynyt. Hieman ennen kuolemaansa vuonna 1999, hän julisti seuraajakseen poikansa Abdullahin.

Abdullahin valtakausi

Valtaan noustuaan Abdullah jatkoi isänsä polittikan toteuttamista. Hän pyrki luomaan vahvoja poliittisia ja taloudellisia siteitä arabinaapureihinsa, Erityisesti Egyptiin ja Syyriaan. Jordania sopi vuonna 2001 Syyrian ja Egyptin kanssa sähköverkon vahvistamisesta, ja vuonna 2002 Jordania pääsi Israelin kanssa sopimukseen meriveden pumppaamisesta Punaisestamerestä Kuolleeseenmereen. Jordanian hallituksen turvallisuuspalvelut estivät useita islamististen militanttien väkivaltaisia hyökkäyksiä, mutta tästä huolimatta Al-Qaidan tekemät pommi-iskut vuonna 2005 ammanilaisiin hotelleihin surmasivat yhteensä 60 henkeä.

Useiden vahvan talouskasvun vuosien jälkeen maailmanlaajuinen taantuma vuosina 2008-2009 hidastivat Jordanian talouskasvua. Taantuma oli yksi osatekijä Tunisiassa ja Egyptissä nousseiden massiivisten mielenosoitusten taustalla. Nämä arabikevääksi kutsuttujen mielenosoitusten sarja levisi myös Jordaniaan, missä tuhannet jordanialaiset protestoivat korkeita hintoja, työttömyyttä, korruptiota ja demokratian puutetta. Mielenosoitukset kohdistuivat pikemminkin pääministeri Samir Rifain hallitusta vastaan, eikä kuningas Abdullahia vastaan.

Viikottaisten mielenosoitusten jatkuessa Abdullah toteutti joitakin uudistuksia, kuten perustuslakituomioistuimen perustamisen, mutta oppositioryhmittymät kritisoivat edelleen sitä, että muutokset eivät riittävästi rajoittaneet kuninkaan ja hänen nimittämiensä virkamiesten valtaa. Lisäksi taloudellinen tyytymättömyys pysyi korkealla. Samaan aikaan puhjennut Syyrian sisällissota aiheutti kasvavaa painetta Jordanian taloudelle, kun pakolaisia ​​alkoi virrata maahan, mikä rasitti infrastruktuuria ja palveluita, ja tärkeät kauppareitit häiriintyivät levottomuuksien vuoksi. Maan taloutta pyrittiin tervehdyttämään veronkorotuksilla, mutta näiden vaikutus oli päinvastainen, kun hyödykkeiden hintojen nousu vähensi kulutusta ja sitä mukaa verotulot vain vähenivät. Taloudellista kasvua heikensi entisestään maailmanlaajuinen koronaviruspandemia.

Vuonna 2021 kuninkaallisessa perheessä käytiin epätavallisen julkinen kiista. Prinssi Hamzah bin Hussein oli suosittu maan monien heimojen keskuudessa, mutta hän joutui liikkumis- ja kommunikointirajoitusten kohteeksi. Muita kuninkaallisen perheen lähipiiriin kuuluvia henkilöitä pidätettiin salaliittosyytösten perusteella.

Arabikevään seurauksena Jordaniassa toteutettiin perustuslakimuutoksia vuosina 2011, 2016 ja 2020. Vuonna 2022 tehty uudistus siirsi kuitenkin entistä enemmän valtaa kuninkaalle ja hänen neuvostoilleen. Arabikevään vaatimuksista huolimatta demokraattinen kehitys ei ole Jordaniassa edennyt, vaan Freedom House laski maan tason osittain vapaasta ei-vapaaksi

Viitteet

Aasian valtioiden historia

Afganistan	Arabiemiraatit	Armenia	Azerbaidžan	Bahrain	Bangladesh	Bhutan	Brunei
Etelä-Korea	Filippiinit	Georgia	Indonesia	Intia	Irak	Iran	Israel
Itä-Timor	Japani	Jemen	Jordania	Kambodža	Kazakstan	Kiina	Kirgisia
Kuwait	Laos	Libanon	Malediivit	Malesia	Mongolia	Myanmar	Nepal
Oman	Pakistan	Palestiina	Pohjois-Korea	Qatar	Saudi-Arabia	Singapore	Sri Lanka
Syyria	Tadžikistan	Taiwan	Thaimaa	Turkki	Turkmenistan	Uzbekistan	Venäjä
Vietnam	Hongkong	Macao