Ortodoksinen kirkko

Varhainen historia

Ortodoksinen kirkko katsoo olevansa alkuperäinen katolinen ja apostolinen kirkko, joka toimi 300-luvulta lähtien Rooman valtionkirkkona. Kirkolla oli viisi patriarkkaa viidessä kaupungissa: Roomassa, Antiokiassa, Aleksandriassa, Jerusalemissa ja Konstantinopolissa (nykyinen Istanbul).

Ortodoksisesta kirkosta on ennen käytetty myös nimeä kreikkalaiskatolinen kirkko, mutta nykyään tällä nimellä voidaan tarkoittaa myös katolisen kirkon itäistä bysanttilaista riitusta noudattavia idän katolisia kirkkoja eli uniaattikirkkoja erotukseksi läntisestä eli roomalaiskatolisesta haarasta.

Bysantin kirkko

Pääartikkeli: Bysantin kirkko

Kristillisyys oli keskeinen osa Itä-Rooman eli Bysantin valtakunnan kulttuuria ja yhteiskuntaa, ja kirkko oli Bysantin keisarikunnan vaikutusvaltaisimpia toimijoita. Keisarikunnassa ei tehty selvää rajaa valtion ja kirkon välillä. Kirkon ja valtion suhdetta kuvattiin sopusoinnuksi eli ”sinfoniaksi” tai ”harmoniaksi”. Kirkosta tuli vähitellen keisarin kirkko, ja keisarilla oli merkittävä rooli kirkkopolitiikassa ja myös opillisissa kysymyksissä. Kirkko ja valtio näkivät itsensä ortodoksian eli oikeaoppisen kristillisen uskon puolustajina.

Bysantin aikana kehittyivät ne liturgiset muodot, jotka ovat edelleen käytössä ortodoksisessa kirkossa. Bysantin kirkon hengellisiä keskuksia olivat erityisesti luostarit.

Ortodoksisen ja orientaalisten kirkkojen ero alkoi tapahtua 400–500-luvuilla, jolloin orientaaliset ortodoksiset kirkot alkoivat irtautua Itä-Rooman valtionkirkon kristologisista linjauksista. Kyseessä oli kiista kahden Kristuksen olemusta käsittelevän näkemyksen välillä: patriarkka Nestorioksen kristologisen näkemyksen mukaan Kristus oli kahta luontoa ja kahta persoonaa, jumalallinen ja inhimillinen. Ortodoksisten kirkkojen näkemys taas oli, että Kristus on samanaikaisesti jumala ja ihminen. Orientaaliset kirkot kuten Armenian apostolinen kirkko ja Egyptin koptilainen kirkko omaksuivat oman miafysiittisen tulkintansa, jossa Kristuksella on yksi yhdistynyt luonto. Kun Bysantti islamin levitessä menetti alueita kasvavalle kalifaatille, orientaaliset kirkot joutuivat Bysantin vaikutuspiirin ulkopuolelle.

Suuri skisma

Pääartikkeli: Suuri skisma

Vuoden 1054 tapahtumiin huipentuneessa Suuressa skismassa läntiset ja itäiset paikalliskirkot erosivat toisistaan erillisiksi tunnustuskunniksi. Länteen muodostui paavin johtama katolinen kirkko ja itään ortodoksinen kirkko. Skismaan vaikutti merkittävästi erimielisyys Nikean uskontunnustuksen muodosta: niin sanottu filioque-kiista. Lännen kirkko lisäsi uskontunnustukseen sanan (lat. Filioque eli ja Pojasta) eli sen näkemyksen mukaan Pyhä Henki oli lähtöisin Isästä ja Pojasta. Idän patriarkaatit eivät hyväksyneet tätä muutosta. Jo ennen filioque-kiistaa olivat idän ja lännen kirkot kehittyneet eri suuntiin. Teologisessa ajattelussa oli eroja. Lisäksi poliittinen kehitys Rooman valtakunnassa johti erilaisiin näkemyksiin muun muassa paavin asemasta. Valtakunnan keskus oli siirtynyt Roomasta Konstantinopoliin. Lopulta jännitteet olivat niin suuret, että paavin lähettämä legaatti ja Konstantinopolin patriarkka julistivat toisensa 1054 kirkonkiroukseen eli anateemaan. Kirkonkiroukset olivat voimassa vuoteen 1965 asti.

Kirkon leviäminen

Ortodoksinen kirkko levisi Bysantin valtakunnan alueelta lähetystyön kautta pääasiassa itään. 1000-luvulla kirkon vaikutus ulottui jo Unkariin, Puolaan, Baltiaan, Ukrainaan, Valko-Venäjälle ja Venäjälle. Myös Suomen itäiset osat olivat sen vaikutuspiirissä ennen katolisen kirkon vaikutusvallan laajenemista 1300-luvun alussa. Konstantinopolin kukistuttua vuonna 1453 Venäjästä muodostuikin ortodoksisen kirkon kannalta merkittävä keskus, ”kolmas Rooma”. Venäjältä ortodoksisuus levisi 1700- ja 1800-lukujen aikana Kiinaan, Koreaan, Japaniin ja Alaskaan.

1900-luku

1900-luvulla ortodoksinen kirkko koki suuria muutoksia: kirkon läsnäolo lähes katosi Vähästä-Aasiasta, Balkanin alueen kirkot organisoituivat uudella tavalla, Venäjän vallankumous muutti kirkon asemaa Venäjällä ja läntisessä maailmassa ortodoksien piiriin syntyi diaspora eli hajallaan asuvat yhteisöt.

Venäjän ortodoksinen kirkko

Venäjän ortodoksisen kirkon historiassa kääntyi uusi lehti, kun Vladimir Lenin Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen erotti kirkon valtiosta ja koulun kirkosta. Aluksi bolševikit suhtautuivat uskontoon harmittomana taikauskona, joka vähitellen tieteen edetessä tulisi häviämään. Vuonna 1921 suhtautuminen kuitenkin muuttui ja puolue omaksui uuden ”taistelevan ateismin” periaatteen, jonka perusteella aloitettiin laaja uskonnonvastainen propagandakampanja.

Vuoden 1929 jälkeen Neuvostoliitossa alkoi laajamittainen uskontojen vainoaminen. Valtaosa eri uskontojen papistosta joko lähetettiin vankileireille tai teloitettiin ja monet pakenivat maasta. Kaikki löyhästi määritelty ”uskonnollinen propaganda” kiellettiin, mukaan lukien raamattupiirit, uskonnolliset nuoriso- ja naisjärjestöt sekä uskontokuntien ylläpitämät kirjastot. Toisen maailmansodan aikana ortodoksinen kirkko otettiin mukaan Saksan vastaiseen sotaponnistukseen, ja uskontojen vaino laimeni. Vaikka jonkin verran kirkkoja avattiin uudelleen, ei valtion uskonnonvastainen asenne ratkaisevasti muuttunut.

Balkan ja Itä-Eurooppa

Ensimmäinen maailmansota johti Osmanien, Itävalta-Unkarin ja Venäjän valtakuntien häviämiseen ja siten myös muutoksiin alueen ortodoksisissa kirkoissa. Venäjän länsirajalla ortodoksiset vähemmistöt Suomessa, Virossa, Latviassa ja Liettuassa irtaantuivat omiksi autonomisiksi kirkoikseen, jotka Liettuaa lukuun ottamatta siirtyivät myös Moskovan patriarkaatin yhteydestä Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen. Ekumeeninen patriarkaatti perusti myös Puolaan autokefalisen kirkon vuonna 1924 maan valkovenäläistä ja ukrainalaista vähemmistöä varten. Toisen maailmansodan jälkeen Moskova lakkautti Latvian, Liettuan ja Viron kirkkojen autonomian ja liitti Puolan kirkon itseensä, vaikka se sai uudelleen autokefalisen aseman vuonna 1948.

Balkanilla viisi serbialaista hiippakuntaa yhdistyi vuosina 1920–1922 Serbian patriarkaatiksi, jonka patriarkanistuin perustettiin Belgradiin. Myös romanialaiset hiippakunnat muodostivat vuonna 1925 Romanian patriarkaatin. Vuonna 1937 Konstantinopolin patriarkaatti tunnusti myös Albanian kirkon autokefalian.

Toisen maailmansodan jälkeen kommunistisessa Albaniassa kehotettiin punakaartilaisiksi puettuja koululaisia vandalisoimaan kirkkoja ja vuonna 1967 kiellettiin lainsäädännöllä kaikki uskonnonharjoittaminen. Tämän jälkeen maassa suljettiin yli 2 100 uskonnollista rakennusta. Erityisesti vuosien 1967 ja 1976 uskonnonvastaisissa kampanjoissa hyökkäykset järjestäytynyttä uskontoa ja uskovaisia vastaan olivat raaempia kuin missään muussa sosialistisessa valtiossa. Pappeja, munkkeja sekä nunnia teloitettiin ja vangittiin laajasti.

Muissa Itä-Euroopan kommunistisissa valtiossa kirkkoon ei kohdistunut samanlaisia vainoja. Jugoslaviassa ja Bulgariassa kirkko ja valtio erotettiin toisistaan, mutta Romaniassa kirkko pysyi edelleen sidoksissa valtioon. Serbiassa kirkko pystyi säilyttämään enemmän itsenäisyyttä Bulgariaan ja Romaniaan verrattuna. Balkanin alueen kirkot, Albaniaa lukuun ottamatta, kuitenkin olivat lojaaleja uusille vallanpitäjille ja vastavuoroisesti saivat ylläpitää teologisia oppilaitoksia ja julkaisutoimintaa.

Kommunismin romahtaminen Itä-Euroopassa hellitti valtion otteen alueen kirkoista. Virossa uusi tilanne johti kiistoihin ekumeenisen ja Moskovan patriarkaatin välillä paikalliskirkon kanonisesta asemasta. Nykyisin maassa toimii kaksi autonomista kirkkoa: pienempi ekumeenisen patriarkaatin alainen Viron apostolinen ortodoksinen kirkko sekä Viron kristillinen ortodoksinen kirkko. Jälkimmäinen katkaisi yhteytensä Moskovan patriarkaattiin vuonna 2024.

Ortodoksinen diaspora

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen voimakkaan muuttoliikkeen seurauksena eri puolille maailmaa on syntynyt itäeurooppalaista alkuperää olevien ihmisten yhteisöjä ja siten myös ortodoksinen kirkko on levinnyt uusille alueille. Venäjän vallankumouksen seurauksena Länsi-Eurooppaan ja erityisesti Ranskaan syntyi venäläisiä emigranttiyhteisöjä. Pariisissa vaikutti tämän vuoksi useita merkittäviä ortodoksiteologeja, jotka vaikuttivat merkittävästi myös ekumeeniseen liikkeeseen.

Vuonna 1922 syntyi myös ”Venäjän ortodoksinen pakolaiskirkko”, joka ei tunnustanut Neuvosto-Venäjän valvonnassa toiminutta kirkkoa. Kirkko ei kuitenkaan koskaan saanut selvää kanonista asemaa, ja se palasi 2000-luvulla takaisin Moskovan patriarkaattiin. Samanlaisessa epäselvässä kanonisessa tilanteessa toimi myös Ukrainan pakolaiskirkko. Muut emigranttiryhmät perustivat ekumeenisen patriarkaatin alaisia seurakuntia ja hiippakuntia.

Venäjä ja Ukraina

Venäjän presidentti Vladimir Putinin aikana Venäjän valtio ja kirkko toimivat jälleen yhteistyössä. Patriarkka Kirill on presidentti Putinin läheinen liittolainen, ja kirkko tukee hänen asemaansa. Vastalahjaksi kirkko on saanut valtaa yhteiskunnassa, uusia kirkkorakennuksia ja verovapauksia.

Venäjän ortodoksisen kirkon johdon mukaan Ukrainan sodassa on kyse kamppailu oikeauskoisen maailman ja länsimaisia arvoja tukevan maailman välillä. Sekä kirkko että valtio julistavat olevansa perinteisten arvojen ja kristinuskon puolustajia länsimaista yksilönvapautta vastaan.

Ukrainassa alle puolet maan ortodokseista kuului ennen sotaa Moskovan patriarkaatin alaiseen Ukrainan ortodoksiseen kirkkoon. Vuonna 2019 Konstantinopoli myönsi autokefalian Ukrainan ortodoksiselle kirkolle. Moskovan patriarkaatin alaisen kirkon toimintaa rajoitettiin Ukrainassa vuonna 2024. Moskovan patriarkaatti katkaisi ehtoollisyhteyden Konstantinopolin ekumeeniseen patriarkaattiin vuonna 2018, koska Moskova hyväksyy vain yhden hallitsevan ortodoksisen kirkon Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän eli ”pyhän Rusin” alueella.

Valko-Venäjän suurin kirkkokunta on Moskovan patriarkaatin alainen ortodoksinen kirkko. Viron ja Latvian aiemmin Moskovan patriarkaatin alaiset kirkot ovat katkaisseet välinsä Moskovan patriarkaattiin.

Dogmit ja traditio

Toisin kuin protestanttisessa kristillisyydessä, ortodoksisuudessa tunnustukset eivät ole keskeisiä, vaan käsitys kirkosta oikean uskon ilmaisijana. Kirkon usko perustuu opinkappaleisiin eli dogmeihin, jotka puolestaan kirkon näkemyksen mukaan perustuvat suoraan Jumalan ilmoitukseen. Kirkon uskonkappaleet on määritelty seitsemässä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa.

Kirkon traditiolla on Raamattuun perustuvien dogmien lisäksi merkittävä asema ortodoksisessa ja katolisessa kirkossa. Tämä traditio palautuu apostoliseen aikaan ja muodostaa ortodoksisen kirkon näkemyksen mukaan Raamatun kanssa kirkon kokonaisuuden. Raamattu ja traditio ovat uskottu yksin ortodoksiselle kirkolle, joka tulkitsee niitä. Kirkko on kokonaisuudessaan erehtymätön oikean uskon suhteen. Merkittävä osa kirkon traditiota ovat kirkkoisien opetukset, joista erityisen arvossa pidettyjä ovat Gregorios Nazianzilainen, Basileios Suuri ja Johannes Krysostomos.

Ortodoksisen ja katolisen kirkon hallintorakenteet alkoivat jo ensimmäisellä vuosituhannella perustua erilaisiin ratkaisuihin, joiden on katsottu edustavan taustalla olevia erilaisia teologisia näkemyksiä. Keskeisimpiä näistä kysymyksistä on paavin asema kirkon päänä.

Ortodoksisessa kirkossa Neitsyt Marialla on erityinen asema esirukoilijana. Marian katsotaan olevan ainainen neitsyt ja ”uusi Eeva”, joka vastasi omasta tahdostaan myöntävästi ylienkeli Gabrielin esittämään ilmoitukseen Jeesuksen syntymästä. Ortodoksit eivät tunnusta katolisen kirkon oppia Marian perisynnittömästä sikiämisestä ja suoraan taivaaseen nousemisesta.

Sakramentit

Ortodoksisessa kirkossa ei ole ehdotonta määritelmää sakramenttien määrästä, mutta useimmiten niitä katsotaan olevan seitsemän: kaste, mirhavoitelu, ehtoollinen, katumus, pappeus, avioliitto ja sairaanvoitelu. Sakramentteja kutsutaan myös mysteerioiksi. Muita sakramenteiksi mainittuja ovat hautaus, kirkon vihkiminen, munkiksi vihkiminen ja vedenpyhitys. Sakramenteista ainoastaan kasteen voi hätätilanteessa suorittaa maallikko, muutoin ne toimittaa joko pappi tai piispa. Sakramentit on tarkoitettu ortodoksisen kirkon jäsenille.

Ortodoksisen kirkon jäseneksi tullaan kasteen ja mirhavoitelun sakramenttien kautta. Kasteessa ihminen syntyy uudelleen ja luopuu vanhasta elämästään. Kaste on ainutkertainen eikä kerran kastettuja ihmisiä kasteta uudelleen. Yleensä mirhavoitelu (läntisen kristillisyyden konfirmaatio) toimitetaan heti kasteen jälkeen. Siinä Pyhä Henki vuodatetaan kirkon jäseneen. Toisesta kristillisestä liikkeestä kääntyneet Pyhän Kolminaisuuden nimeen kastetut ihmiset liitetään kirkon jäsenyyteen mirhavoitelun kautta.

Katumus on sakramentti, jossa ihminen palaa Jumalan yhteyteen, jonka hän sai kasteessa mutta menetti väärien valintojensa vuoksi. Kirkon näkemyksen mukaan Jeesus antoi opetuslapsilleen käskyn syntien ”sitomisesta ja päästämisestä” (Joh. 20:22–23). Katumuksen sakramenttiin kuuluu syntien tunnustaminen ja anteeksiantorukous. Katumuksen sakramenttiin on tapana osallistua tarpeen mukaan, mutta erityisesti paastoaikoina.

Ortodoksisen kirkon keskeisin pyhä toimitus on ehtoollinen, joka käsitetään yhteydeksi Kristukseen. Ehtoollisesta osallisuuden kautta kirkon jäsenten katsotaan olevan yhteydessä paitsi Jumalan myös toistensa kanssa. Ehtoollisaineina käytetään hapatettua leipää ja viiniä, joiden katsotaan eukaristiassa muuttuvan Kristuksen ruumiiksi ja vereksi.

Ortodoksinen sairaanvoitelu on elämän ja parannuksen mysteerio. Mysteeriossa ihmiseen välittyy Jumalan parantava armo Pyhän Hengen siunaaman öljyn kautta. Mysteerio koostuu rukouksista osallistujan puolesta, öljyn pyhityksestä ja varsinaisesta tapahtumasta, öljyllä voitelusta. Vanhan käytännön mukaisesti toimitukseen pitäisi osallistua seitsemän pappia, mutta nykyään se etenkin Suomessa, jossa ortodoksien ja etenkin pappien lukumäärä on vähäinen, toimitetaan vain yhden papin toimituksena. Sairaanvoitelu ei ole sama kuin katolisen kirkon aiempi niin sanottu viimeinen voitelu eli kuoleman mysteerio.

Papisto

Pääartikkeli: Ortodoksinen papisto

Pappeus jakautuu ortodoksisessa kirkossa piispuuteen, pappeuteen ja diakoniuteen. Piispan vihkimisen toimittaa kolme piispaa ja papit ja diakonit vihkii piispa. Pappeudessa toteutuu apostolinen seuraanto. Papiksi voidaan vihkiä ”nuhteeton mies, joka on ennen papiksi vihkimystä avioitunut tai päättänyt elää naimattomana”. Naimattomaksi lasketaan sekä munkit että selibaattilupauksen tehneet miehet. Piispojen tulee olla naimattomia tai leskiä. Ortodoksisessa kirkossa ei ole naispappeutta, vaikka on esitetty näkemyksiä, että aikaisemmin käytössä ollut diakonissan virka olisi ollut rinnastettavissa papistoon.

Avioliitto on perinteisesti laskettu seitsemän sakramentin joukkoon. Vihkitoimituksessa kahden ihmisen liitolle haetaan Jumalan siunausta ja vahvistusta. Vihkitoimitusta edeltää tavallisesti kirkollinen kihlaus.

Jumalanpalvelus

Traditiolla on merkittävä asema kirkon liturgisessa elämässä. Kirkon jumalanpalveluselämä koostuu erilaisista sykleistä, joihin kuuluvat päivittäiset, viikoittaiset ja vuosittaiset toimitukset sekä erilaiset jumalanpalvelustyypit. Jumalanpalveluskierron keskeisenä elementtinä on vuorokauden jumalanpalvelusrytmi muun muassa aamu- ja ehtoopalveluksineen. Tärkein kirkon palveluksista on liturgia eli ehtoollisjumalanpalvelus, joka toimitetaan ainakin sunnuntaisin ja juhlapäivinä, muun muassa luostareissa päivittäin. Jumalanpalveluksissa noudatetaan bysanttilaista perinnettä, jonka juuret voi nähdä juutalaisessa synagogajumalanpalveluksessa.

Viitteet