Pohjanpystykorva

Pohjanpystykorva
Avaintiedot
Alkuperämaa	Ruotsi ja  Suomi
Määrä	Suomessa rekisteröity 9 095
Rodun syntyaika	Ruotsissa 1967 ja Suomessa 1973
Alkuperäinen käyttö	kaikenlaisen riistan metsästys, mm. orava, turkisriista, hirvi, vesilinnut ja metsäkanalinnut
Nykyinen käyttö	metsästys ja haukkuva vahtikoira
Elinikä	keskimäärin 11 vuotta
Muita nimityksiä	viljakoira, pohjolan pystykorva, paikkatakki, pohjis, piski, perinteinen pystykorva, kainuunpystykorva, kainulaiskoira, nobs, karjalanlaika, karjalanpystykorva, Nordic Spitz, Norrbottenspitz, spitz de Norrbotten, norrbotteni spits
FCI-luokitus	ryhmä 5 Pystykorvat ja alkukantaiset koirat alaryhmä 2 Pohjoiset metsästyskoirat #276
Ulkonäkö
Säkäkorkeus	ihannesäkäkorkeus uroksilla 45, nartuilla 42 cm, korkeuden vaihtelu + - 2 cm
Väritys	ihanneväri valkoinen kellanpunaisin tai punaruskein merkein, muut kaikenväriset sallitaan, yksivärinen ei voi saada näyttelyssä sertifikaattia
Infobox OK

Pohjanpystykorva (ruots. Norrbottenspets), aiemmin Norrbottenin haukkuva lintukoira, on pienikokoinen ruotsalainen ja suomalainen pystykorvarotu. Sitä käytettiin alun perin vahtina ja kaikenriistankoirana oravan, jäniksen, turkisriistan, majavan, vesilintujen, hirven, karhun, metsäpeuran ja metsäkanalintujen metsästämiseen.

Ulkonäkö

Pohjanpystykorvan rotumääritelmän mukaan koiran kuuluu olla korkeuttaan pitempi. Ihannesäkäkorkeus on uroksilla 45 ja nartuilla 42 cm. Rodulla on muiden pohjoismaisten pystykorvien tapaan pystyt korvat ja selän päälle kaartuva häntä.

Pohjanpystykorvalla on lyhyt ja makaava likaa ja vettä hyvin hylkivä kaksinkertainen turkki, joka ei vaadi paljoa hoitoa. Vesipesu ja harjaus tarvittaessa riittävät. Karva on lyhyintä kuononselässä, päälaella, korvissa ja raajojen etupuolella, pisintä kaulassa, reisien takaosassa ja hännän alapuolella. Väri on puhtaanvalkoinen, jossa aina selvästi erottuneet ja hyvin jakautuneet laikut. Laikkujen ihannevärit ovat kaikki punaisen ja keltaisen sävyt. Rungon laikkujen tulee olla melko suuria. Väriä tulee olla pään molemmilla puolilla sekä korvissa. Mustan, beigen (fawn) tai sudenvärin erisävyiset laikut sallitaan, joskin ne eivät ole ihannevärejä. Kaikki värit hyväksytään.

Rotumääritelmässä virheiksi luetaan kaikki poikkeamat koon, mittasuhteiden, rakenteen, turkin laadun ja värityksen suhteen siten, että suuremmat poikkeamat luetaan vakavammiksi virheiksi. Painotus on virheillä, jotka vaikuttavat koiran terveyteen ja hyvinvointiin ja sen edellytyksiin toimia rodun perinteisessä käyttötarkoituksessa.

Vakaviksi virheiksi lasketaan lihanvärinen (vaalea) tai maksanruskea kirsu, muiden kuin P1-hampaiden ^selvennä puuttuminen, punaruskeat merkit (tan-merkit silmäkulmilla) sekä täplikkyys. Hylkääviksi virheiksi lasketaan vihaisuus tai liiallinen arkuus, töpöhäntäisyys, sekä selvästi epänormaali rakenne tai käyttäytyminen. Uroksilla tulee olla kaksi normaalisti kehittynyttä ja laskeutunutta kivestä.

Luonne ja käyttäytyminen

Pohjanpystykorvaa kuvaillaan rohkeaksi ja itsevarmaksi koiraksi. Rodun voimakas metsästysvietti näkyy myös tavallisessa arjessa. Koiria ei juurikaan myydä koteihin, joissa ei metsästetä. Pohjanpystykorva pärjää sekä ulkokoirana että sisäkoirana. Vahtiessaan kotia ne saattavat haukkua jonkun verran. Vieraisiin ihmisiin pohjanpystykorvat suhtautuvat usein välinpitämättömästi.

Alkuperä

Paikallisen pystykorva-rotutyypin uskotaan syntyneen pohjoisella havumetsävyöhykkeellä. Pohjanpystykorva todennäköisesti polveutuu alueen länsiosien pienistä metsästyspystykorvista, jotka saapuivat Ruotsin ja Suomen pohjoisosiin Skandinaviaan muuttaneiden ihmisten mukana. Nämä ihmiset elivät pääosin kalastuksesta ja metsästyksestä, ja koirat olivat heille tärkeitä apureita. Ne metsästivät sekä lintuja että piennisäkkäitä - kuten oravia, kärppiä, näätiä ja soopeleita. Ainoastaan ne koirat, jotka kykenivät tehtäväänsä hyvin, saivat elää ja jatkaa sukua.

1800-luvun lopulla kansallisromantiikka valtasi Ruotsin, ja se vaikutti myös kynologiaan. Moni pohjoismaalainen kennelliitto alkoi keskittyä omien kansallisrotujen kehittämiseen ja vakiinnuttamiseen, Ruotsi näiden muassa. Svenska Kennelklubbenin pystykorvakomitea luokitteli kuusi (mahdollisesti seitsemän) "pohjoismaista pystykorvaa": grönlanninkoira, islanninlammaskoira, jämtlanninpystykorva, lapinkoira, samojedinkoira ja suomenpystykorva. Seitsemäs, ns. "mahdollinen" rotu, oli norrbottnisk skällande fågelhund ("Norrbottenin haukkuva lintukoira"), mutta vielä tuolloin oli epäselvää erosiko se riittävästi suomenpystykorvasta.

Vuonna 1892 Suomessa julkaistiin ensimmäinen rotumääritelmä kotimaiselle pystykorvalle. Sen jalostuksen päämääränä oli kehittää paikallisesta monipuolisesta maatiaiskoirasta erityisesti linnunmetsästykseen soveltuva rotu. Ruotsissa vastaavan rodun jalostus sujui kuitenkin paljon hitaammin. Silloin tällöin jotkut saattoivat puhua "pienestä lintukoirasta, jota näkyi usein Norlannin metsissä", ja se mainittiin jopa Svenska Kennelklubbenin lehdessä vuonna 1907. Vuonna 1912 Svenska Kennelklubbenin pystykorvajaosto päätti lahjoittaa 100 kruunua "norrbottenilaisen lintukoiran" jalostuksen tukemiseksi.

Yksi ruotsalaisen rodun puolesta puhujista oli bodenilainen luutnantti Kantzow. Kirjeenvaihdossaan Svenska Kennelklubbenin kanssa vuonna 1911 hän kertoi seuranneensa paikallista pystykorvaa mielenkiinnolla. Hänen mukaansa se oli ollut vielä 1860-luvulla yleinen alueella, joka rajoittui pohjoisessa Suomen rajaan ja etelässä Uumajanjokeen. Sitä näki kuitenkin enää 1900-luvun alussa vain harvoin, enimmäkseen syrjäisissä kylissä. Kantzow ehdotti itse laatimaansa rotumääritelmää, joka perustui hänen näkemykseensä oikeanlaisesta haukkuvasta lintukoirasta.

Vaikka rotumääritelmä julkaistiin ja rotu rekisteröitiin nimellä norrbottens skällande fågelhund ("Norrbottenin haukkuva lintukoira"), rodun parissa ei tapahtunut muuta edistystä. Paikalliset pystykorvan omistajat eivät olleet kiinnostuneet rekisteröimään koiriaan, eikä metsästäjien ja kennelliiton välillä ollut riittävästi yhteistyötä. Lisäksi suurin osa koirista eli Tornionlaaksossa, missä puhuttiin meänkieltä; tämä vaikeutti kommunikaatiota ruotsinkielisten harrastajien kanssa. Seuraavien vuosikymmenten aikana rotu mainittiin erilaisissa julkaisuissa, kuten lehdissä ja kirjoissa, vain harvoin. 1940-luvun lopulla oravanmetsästys lakkasi olemasta taloudellisesti merkittävää, mikä vähensi huomattavasti oravia metsästävän koiran tarvetta. Rotua ei oltu enää rekisteröity vuoden 1936 jälkeen, joten sen uskottiin kuolleen sukupuuttoon, ja vuonna 1947 se poistettiin Svenska Kennelklubbenin rekisteristä.

1950-luvun lopulla metsänhoitaja Stig Onnerfelt työskenteli Pajalassa ja tapasi siellä paikallisten koiria. Huomattuaan että norrbottenilainen pystykorva oli edelleen olemassa hän aloitti jalostustyön sen elvyttämiseksi. Hän laati luettelon jäljellä olleista yksilöistä, ja lopulta vuonna 1967 Öjebynissä järjestettiin näyttely, johon osallistui 36 yksilöä. Samana vuonna rotu saavutti jälleen virallisen aseman, tällä kertaa nykyisellä nimellään norrbottenspets.

Pohjanpystykorva alkoi saavuttaa suosiota, ja 1980-luvun alussa joka vuosi rekisteröitiin lähes 600 pentua. Suosio kuitenkin lopahti, kun selvisi että perinnöllinen kaihi oli vaikuttanut laajaan osaan populaatiosta. Tuolloin rahan vuoksi kasvattavat ihmiset karsiutuivat pois ja jäljelle jäivät lähinnä rodun todelliset tukijat. Yksi tärkeistä kasvattajista oli tärnabylainen Per-Alrik, joka onnistui jalostamaan rotua terveempään suuntaan. Myöhemmin Suomesta ja Venäjän Karjalasta muun muassa Pääjärveltä vuonna 2005 ja 2006 löydettiin maaseudulta vielä määritelmän mukaisia koiria.^lähde? Nykyisinkin rotu on yleinen juuri maan pohjoisosissa ja harvinaisempi etelässä.

Rotu maailmalla

Vuonna 2025 pohjanpystykorva oli Suomessa 28:nneksi suosituin koirarotu ja vuosina 2021-2025 niitä rekisteröitiin vuosittain noin 300–500. Ruotsissa pohjanpystykorvia on rekisteröity 2020-luvulla vuosittain 200-300. Rodusta huolehtii Ruotsissa Specialklubben för Skällande Fägelhundar ja Suomessa Suomen Pystykorvajärjestö.

Terveys

Pohjanpystykorva elää usein pitkäikäiseksi. Rodun keskimääräinen elinikä on noin 11 vuotta, kun tarkastellaan vuosina 2010–2025 kuolleita rodun edustajia. Tyypillisimmät kuolinsyyt ovat vanhuus, syöpäsairaudet ja tapaturmat. Pohjanpystykorvan tyypillisimpiä terveyongelmia ovat muun muassa patellaluksaatio, epilepsia ja muutamat silmäsairaudet.

Eriasteista patellaluksaatiota esiintyy noin 7 %:lla rodun edustajista, kun tarkastellaan vuosina 2010–2025 tutkittuja pohjanpystykorvia. Patellaluksaatio saattaa vaatia leikkaushoitoa. Silmäsairauksista yleisimmät ovat ylimääräiset silmäripset sekä kaihi. Pohjanpystykorvan PEVISA-ohjelmassa on pakollinen patellaluksaatiolausunto ja silmätarkastuslausunto.

Pohjanpystykorvalla esiintyy myös epilepsiaa. Epilepsia on toistuvia kohtauksia aiheuttava aivojen sähköisen toiminnan häiriö. Kohtauksia on erityyppisiä ja koiralla voi olla tajunnan, motoriikan, sensorisen toiminnan, autonomisen hermoston tai käyttäytymisen muutoksia. Osa koirista on kohtauksien aikaan tajuttomia mutta osa tajuissaan.

Yleisellä tasolla sisäsiittoisuus lisää sairastavuutta ja heikentää rodun elinvoimaa. Pohjanpystykorvat ovat keskimääräistä rotukoiraa vähemmän sisäsiittoisia. Geenitutkimuksessa vähiten sisäsiittoisen koirarodun sisäsiittoisuusluku oli 6 %. Kun serkukset, joilla ei ole muuta yhteistä sukua, saavat jälkeläisen, sen sisäsiittoisuusluku on 6,25 %. Vastaavassa tilanteessa täyssisarusten jälkeläisen luku on 25 %, joka vastaa keskimääräisen koirarodun sisäsiittoisuuslukua geenitutkimuksissa. Pohjanpystykorvan jälkeläisen luku on geenitutkimuksissa ollut vain 9 %.

Lähteet

• Historiikki Ruotsin haukkuvat lintukoirat-SSF
• 1973-2011 Rotujärjestön vuosikirjat
• Suomen Pystykorvajärjestö 70 vuotta, 2008, historiikki
• Rotumääritelmä Suomen Kennelliitto (PDF)
• Pohjanpystykorva, Suomen Pystykorvajärjestö ry
• Perinteiset pystykorvat ry.
• KoiraNet-jalostustietojärjestelmä