Jokihelmisimpukka

Jokihelmisimpukka
Uhanalaisuusluokitus

Erittäin uhanalainen

Erittäin uhanalainen
Suomessa:

Erittäin uhanalainen

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumalliset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Nilviäiset Mollusca
Luokka: Simpukat Bivalvia
Lahko: Unionida
Heimo: Jokihelmisimpukat Margaritiferidae
Suku: Margaritifera
Laji: margaritifera
Kaksiosainen nimi

Margaritifera margaritifera
(Linnaeus, 1758)
Katso myös

  Jokihelmisimpukka Wikispeciesissä
  Jokihelmisimpukka Commonsissa

Jokihelmisimpukka eli raakku (Margaritifera margaritifera) on kirkkaiden, virtaavien vesien pohjalla elävä suurikokoinen simpukoiden luokkaan kuuluva nilviäislaji. Sen munuaisen muotoinen, kullan- tai tummanruskea kuori kasvaa yleensä 10–13 senttimetrin mittaiseksi, ja suurimmat yksilöt voivat olla jopa yli 18-senttisiä. Laji on erittäin pitkäikäinen: se elää yleisesti yli 120-vuotiaaksi ja pohjoisissa joissa arviolta jopa 200–250-vuotiaaksi. Alkuperäinen levinneisyys kattoi laajoja alueita pohjoisella pallonpuoliskolla Euroopassa ja Pohjois-Amerikan itäosissa. Suomessa lajia esiintyy noin 150 joessa, joista valtaosa sijaitsee Pohjois-Pohjanmaalla ja Lapissa.

Raakun elinkierto on poikkeuksellinen ja riippuu lohikalojen esiintymisestä. Naaraan tuottamat pienet glokidiotoukat vapautuvat veteen kesällä, ja niiden on tartuttava lohikalan kiduksiin, joissa ne loisivat useita kuukausia ennen pohjaan pudottautumista. Vain häviävän pieni osa toukista selviää aikuiseksi asti. Jokihelmisimpukkaa pidetään sekä avainlajina että veden laadun huippuindikaattorina, sillä laji vaatii lähes luonnontilaisen, puhtaan ja vakaapohjaisen joen, ja lisääntyvä kanta kertoo terveestä ekosysteemistä. Vettä suodattamalla ja pohjaa muokkaamalla se parantaa elinympäristöä myös monille muille eliöille.

Jokihelmisimpukka on taantunut voimakkaasti koko levinneisyysalueellaan 1900-luvulta lähtien, ja se on luokiteltu maailmanlaajuisesti erittäin uhanalaiseksi ja Euroopassa äärimmäisen uhanalaiseksi. Merkittävimpiä uhkia ovat elinympäristöjen muuttuminen, maa- ja metsätalouden aiheuttama vesistöjen liettyminen ja happamoituminen sekä ilmastonmuutos, ja monissa joissa elää enää vanhoja yksilöitä lisääntymisen estyttyä. Lajia on pyydystetty vuosisatojen ajan sen tuottamien helmien takia, ja Suomessa se rauhoitettiin ensimmäisenä selkärangattomana vuonna 1955. Nykyisin sitä suojellaan useiden kansainvälisten sopimusten ja EU:n luontodirektiivin nojalla, ja kantoja pyritään elvyttämään muun muassa jokien kunnostuksella ja laitoskasvatuksella.

Kuvaus

  1. Takimmainen lähentäjälihas
  2. Etummainen lähentäjälihas
  3. Etukidukset
  4. Takakidukset
  5. Hylkyaukko
  6. Sisäänvirtauksen aukko
  7. Jalka
  8. Pseudohammas
  9. Saranaviiva ja sarana
  10. Vaippa
  11. Kuoren paksuin kohta, umbo
Jokihelmisimpukan sisäpuoli
Jokihelmisimpukka ja sen helmi Lapin maakuntamuseon kokoelmissa

Jokihelmisimpukan kuori on munuaismaisen muotoinen ja väriltään kullan- tai tummanruskea. Kuoren väritys ja paksuus vaihtelevat yksilön iän mukaan. Nuorten jokihelmisimpukoiden kuori on ohut ja kellertävän ruskea, kun taas aikuisilla yksilöillä kuori on paksumpi ja tummempi. Kuoren muoto ei puolestaan muutu iän myötä. Sukupuolidimorfismi on hyvin pientä eli sukupuolten erottaminen ulkonäöstä on melko vaikeaa. Naaraat ovat keskimäärin hieman koiraita paksumpia.

Umbo eli kuoren kyhmy ei erotu kuoren pinnasta, ja se on usein kulunut. Varsinkin vanhemmilla umbo on hyvin kulunut paitsi erityisen kalkkipitoisissa vesissä, kuten Irlannin Norejoessa. Selkäpuolelta kuori on tasaisen kaareva. Vatsapuolella on vaihtelua populaatioiden välillä. Osassa se on tasainen ja osassa jopa selkeästi sisäänpäin kaartunut.

Kuoren sisäpuoli on helmenvalkoinen ja usein kimalteleva. Helmiäisessä on voimakas vaaleanpunainen sävy keskustaa kohti mentäessä. Kuoren sisäpuolella on myös näkyvissä lihasten kiinnitysalueita. Saranalevy on pitkä ja hieman kaareva, ja sen vasemmalla puolella (simpukoiden vasen puoli on vasemmalla, kun simpukka on auki ja kuoren ulkopinta osoittaa katsojaan päin ja nokkamainen umbo ylöspäin) on kolmiomainen pseudokardinaalihammas ja etureunahammas. Oikealla puolella on puolestaan leveämpi pseudokardinaalihammas ja ulkoneva reunahammas.

Jokihelmisimpukan jalka on iso ja valkoinen, ja se voi pullistuessaan kasvaa kuoren kokoiseksi. Kuoresta tulee ulos kaksi sifonia. Toisella imetään vettä sisään ja toisella poistetaan kidusten suodattama vesi.

Jokihelmisimpukat kasvavat yleensä 10–13 senttimetrin mittaisiksi. Suuret yksilöt voivat olla jopa 17 senttimetriä pitkiä. Populaatiossa voi olla normaalistikin varsin suurta hajontaa koossa. Suurin mitattu raakku, mahdollisesti jopa maailman suurin, on Puolangalta löydetty 18,3 senttimetriä pitkä raakku.

Jokihelmisimpukan voi sekoittaa Unio-suvun jokisimpukoihin tai joihinkin järvisimpukoihin, joita tavataan myös virtaavissa vesissä. Jokihelmisimpukan voi erottaa muista simpukoista kuoren sisäpuolelta, sillä sillä on kolme kardinaalihammasta. Sen hengitysaukkojen reuna on myös liuskamainen, kun muilla suursimpukoilla se on ripsimäinen.

Levinneisyys

Jokihelmisimpukkaa tavataan Euroopassa ja Pohjois-Amerikan itärannikon joissa. Euroopassa sen keskeisin levinneisyysalue on Pohjois-Atlanttiin, Barentsinmereen ja Vienanmereen laskevissa joissa. Etelässä levinneisyysalue rajautuu Alppeihin, Pyreneiden niemimaalla sitä tavataan vain alueen luoteisosassa. Koillisessa jokihelmisimpukkaa esiintyy vielä Arkangelin alueella ja idässä Venäjän Karjalassa ja Baltiassa.

Euroopassa jokihelmisimpukkaa tiedetään elävän Itävallassa, Belgiassa, Tšekissä, Virossa, Suomessa, Ranskassa, Irlannissa, Latviassa, Norjassa, Portugalissa, Venäjällä, Espanjassa, Ruotsissa ja Britanniassa. Tanskasta on tehty havaintoja ympäristö-DNA:sta, joten laji saattaa elää vielä sielläkin. Luxemburgista laji on kadonnut luonnosta ja Liettuasta kokonaan. Vielä vuonna 2010 tehdyssä arviossa Liettuassa lajia oli, mutta sittemmin se on hävinnyt sieltä.

Pohjois-Amerikassa lajia tavataan Kanadasta Newfoundlandin ja Labradorin provinssista Yhdysvaltoihin Pennsylvanian ja Delawaren osavaltioihin. Lännessä sitä rajoittaa Appalakit.

Vuoden 2023 tietojen mukaan jokihelmisimpukkaa esiintyy Suomessa noin 150 joessa. Pohjois-Pohjanmaalla ja Lapissa on noin 90 prosenttia raakkukannoista, ja Oulun eteläpuolella lajia tavataan alle kymmenessä joessa. Etelä-Suomen ainoat lisääntymiskykyiset raakkukannat ovat Pirkanmaalla. Toinen on Turkimusojassa Hämeenkyrössä ja toinen Ruonanjoessa Ylöjärven ja Hämeenkyrön alueella.

Raakkujokia ei Suomessa tunneta ollenkaan Järvi- eikä Itä-Suomesta. Niitä esiintyy kuitenkin Venäjän puolella Itä-Karjalassa ja Karjalan kannaksella. Kuolan niemimaan eteläosissa on monia merkittäviä raakkujokia; Varzugajoen valuma-alueen kanta saattaa olla jopa maailman suurin. Virossa on vain yksi jokihelmisimpukkajoki Lahemaan kansallispuiston alueella ja Latviassa maan itä- ja pohjoisosissa kahdeksan jokea.

Norjassa jokihelmisimpukkajokia on koko rannikon matkalta, mutta sisämaan vuoristoalueilla laji on harvinaisempi. Lisäksi eteläisimmiltä alueilta se on osittain jopa hävinnyt. Ruotsin parhaiten säilyneet kannat ovat maan pohjois- ja kaakkoisosien joissa.

Elinympäristö

Ryhmä raakkuja.

Jokihelmisimpukka vaatii lähes luonnontilaisen ja puhtaan joen. Norjassa lajia on kuitenkin tavattu myös virtaavissa järvissä. Laji viettää suurimman osan ajastaan osittain kaivautuneena joenpohjaan, ja se tarvitsee vakaan kivi- ja sora-alustan, jossa ei saa olla liikaa hernettä pienempää soraa. Irtohiekka peittää helposti vanhan pohjan ja vaikeuttaa raakun ravinnonsaantia. Alueilla, joissa tavataan nuoruusvaiheen simpukoita, virtaus on usein hieman heikompi. Soraa ja karkeaa hiekkaa on myös enemmän, ja sedimentin huokosveden tulee vaihtua ja hapettua tehokkaasti.

Suotuisimpia jokihabitaatteja ovat vuolteet, virrat, suvannot ja kosket. Suotuisissa jokiympäristöissä jokihelmisimpukoita on tavattu myös epätavallisissa ympäristöissä, kuten suvantojen pehmeillä sedimenttipohjilla ja vesikasvillisuuden juuristossa.

Jokihelmisimpukka elää sekä matalissa että varsin syvissä jokivesissä. Elinympäristöinä on ollut alle 10 senttimetrin syvyisiä virtoja, mutta lajia on tavattu jopa yli viiden metrin syvyydestä. Jokihelmisimpukka suosii alle metrin syvyisiä jokia, mihin osaltaan vaikuttavat muut tekijät, sillä kosket ja nivat ovat usein matalia. Lisäksi lajin monet jäljellä olevat elinympäristöt sijaitsevat matalissa latvavesissä.

Jokiveden happamuuden tulisi olla pH-arvovälillä 6–7. Jos veden rautapitoisuus on yli 1 500 milligrammaa litrassa, vedestä tulee myrkyllistä simpukan toukille. Kun toukat vapautuvat emostaan, veden lämpötilan pitää olla alle 18 °C.

Elinkierto ja kasvu

Lisääntyminen ja elinkierto

Jokihelmisimpukan elinkierto: Koiras vapauttaa siittiönsä veteen, ja ne päätyvät virran mukana naaraisiin. Hedelmöittyneistä munasoluista kehittyy glokidiotoukkia, jotka loisivat isäntäkalojen kiduksissa. Sieltä ne vapautuvat pieninä simpukoina.

Jokihelmisimpukoilla on yleensä erilliset sukupuolet, mutta naaraat voivat harvoissa populaatioissa muuttua hermafrodiiteiksi ja hedelmöittää itsensä. Jokihelmisimpukat lisääntyvät kesällä, ja lisääntyminen alkaa, kun koirassimpukat vapauttavat uloshengityssifoninsa kautta siittiönsä veteen. Virran mukana ajelehtivat siittiöt päätyvät naaraiden kiduslehtien väliin, missä tapahtuu munasolujen hedelmöitys. Koska jokihelmisimpukka luottaa virtaan lisääntymisessä, kaikilla naarailla ei ole samanlaista mahdollisuutta hedelmöittymiseen.

Yhdessä naaraassa voi olla jopa 3–5 miljoonaa munasolua. Hedelmöittyneistä munasoluista kehittyy naaraassa glokidiotoukkia. Niiden kehittymiseen menevä aika vaihtelee elinympäristön mukaan, mutta lämpötila on oleellinen tekijä. Glokidiot vapautuvat oikeastaan missä tahansa vaiheessa heinäkuun ja syyskuun välillä. Toukkia voi olla valtavia määriä, mutta niistä vain yksi sadasta miljoonasta kehittyy simpukaksi.

Naaras puhaltaa 0,05–0,07 millimetrin mittaiset glokidiot veteen, missä toukkien pitää löytää sopiva isäntäeläin ja tarttua sen kiduksiin. Glokidiot ovat vielä varsin kehittymättömiä simpukoita. Niillä on sileä periostracum-kerroksella peittynyt kuori ja pieni lihas, jolla kuori pysyy kiinni. Niillä on myös kaksi paria aistinkarvoja ja muutama värekarva sekä alkeellinen jalka.

Isäntäkaloiksi kelpaavat Manner-Euroopassa vain taimen ja lohi, minkä takia toukkien kehittymisessä ensiarvoisen tärkeää on hyvä taimen- tai lohipopulaatio. Skotlannissa ja Walesissa isännäksi kelpaa myös nieriä ja Pohjois-Amerikassa puronieriä. Glokidiot selviävät hengissä ilman isäntäeläintä enimmillään kuusi päivää. Hyvissä kalavesissäkin vain yksi kymmenestä tuhannesta glokidiosta pääsee isäntäkalansa kiduksiin.

Glokidiot loisivat kalan kiduksissa ja kasvavat muodonmuutosten kautta noin 0,2–0,4 millimetrin pituisiksi pieniksi simpukoiksi. Glokidiovaiheen kesto isäntäeläimessä vaihtelee parista kuukaudesta lähes vuoteen. Kehitysaikaan vaikuttaa veden lämpötila, ja kylmissä joissa kasvu on hitaampaa kuin lämpimissä vesissä. Loisimisvaihe voidaan jakaa kolmeen osaan, ja ensimmäisessä vaiheessa, joka kestää 0–3 päivää, glokidion ympärille kehittyy eräänlainen loiskysta. Toukka menettää lihaksensa, ja seuraavassa vaiheessa, joka kestää 14–150 päivää, toukka ottaa kaiken ravintonsa isäntäkalalta. Viimeistä vaihetta kutsutaan nimellä organogeneesi, ja siinä glokidiolle kehittyy täysikasvuisen simpukan elimet.

Pienet simpukat irrottautuvat keväällä tai kesällä ja putoavat pohjaan. Ne voivat päätyä näin isäntäkalansa mukana uudelle alueelle ja kolonisoida sen. Jokihelmisimpukoiden nuoruusvaiheesta tiedetään melko vähän, mutta yleisen käsityksen mukaan ne kaivautuvat pohjamateriaaliin ja viettävät eri arvioiden mukaan 1–7 vuotta kaivautuneena. Raakun elinkierron toinen pullonkaula osuu tähän vaiheeseen, ja niistä kuolee iso osa.

Vajaan sentin mittaiset simpukat nousevat pinnalle, mutta pienempiäkin yksilöitä on nähty aikuisten seassa. Sukukypsäksi raakku tulee 10–20-vuotiaana, ja laji säilyttää lisääntymiskykynsä koko ikänsä. Aikuisten jokihelmisimpukoiden kuolleisuus on varsin pientä.

Kasvunopeus sekä ikä ja sen määrittäminen

Raakun iän laskemiseen on kehitetty useita menetelmiä, joskin erilaiset menetelmät antavat hieman erilaisia lopputuloksia. Pohjoisissa joissa raakun on arvioitu elävän enimmillään 130–250 vuotta. Ruotsista tiedetään 280-vuotias raakku. Suomen vanhin yksilö on ollut 208-vuotias. Etelä- ja Keski-Euroopan jokihelmisimpukat saavuttavat yleensä enintään 100 vuoden iän.

Nuorten, alle 40-vuotiaiden jokihelmisimpukoiden iän määrittämiseen sopii kuoren vuosirenkaiden laskeminen. Vanhempien raakkujen kasvu hidastuu, minkä takia vuosirenkaiden erottaminen vaikeutuu eikä iänmääritys ole enää luotettavaa. Kuoren vanhin osa saranan ympäristössä voi olla vanhemmilla myös varsin rapautunut. Vanhempien yksilöiden ikä on pystytty melko luotettavasti määrittelemään vuosilustojen tutkimuksella. Sitä varten kuori leikataan saranakohdasta pitkittäissuuntaisesti ja mikroskoopilla tutkitaan poikkileikkauksen lustot.

Jokihelmisimpukoiden kasvunopeus vaihtelee selvästi maantieteellisesti. Pääosin kasvu on hitaampaa pohjoisen kylmissä joissa, mutta esimerkiksi Ruotsissa tehdyn tutkimuksen mukaan kasvunopeudessa ei ollut merkittävää eroa pohjoisen ja etelän välillä. Sen sijaan samalla alueella olevien yksilöiden kasvu riippui selvästi siitä, oliko yksilö pohjoisen vai etelän populaatiosta. Tutkimuksessa raakut jaettiin nopeasti, normaalisti ja hitaasti kasvaviin populaatioihin. Kasvunopeuden on arveltu riippuvan lämpötilan sijasta veden pH:sta ja puskurikyvystä sekä ravinnon määrästä.

Jokihelmisimpukoiden kasvu on nopeinta nuorilla, pinnalle nousseilla yksilöillä. Simpukat kasvavat hitaasti ollessaan kaivautuneina pohjasedimentteihin, ja kasvu hidastuu jälleen 60 ikävuoden jälkeen. Eräässä tutkimuksessa laskettiin 200-vuotiaan yksilön kasvaneen pituutta viimeisen sadan vuoden aikana vain millimetrin.

Ravinto

Jokihelmisimpukka hankkii ravintonsa muiden suurten simpukoiden tavoin suodattamalla partikkeleita vedestä. Kidukset keräävät partikkeleita vedestä, ja leukarihmat siirtävät ravinnon kohti suuta. Muu materiaali, kuten savi ja muu hienojakoinen sedimentti, peittyy limalla ja poistuu elimistöstä niin sanottuna pseudoulosteena. Suusta ja ruokatorvesta ruoka kulkeutuu vatsaan. Ruoansulatuksen jäte poistuu ulosteena peräaukosta uloshengityssifoniin, josta uloste päätyy veteen.

Jokihelmisimpukat käyttävät ravinnokseen muun muassa planktonia, pii- ja viherleviä sekä kasvien siitepölyä. Simpukoiden ravintoa on suhteellisen hankala määrittää, sillä ne ovat riippuvaisia vedessä kulkeutuvasta materiaalista. Nuorten yksilöiden ravinto tunnetaan paremmin, joskin suurin osa tiedoista tulee laboratorio-olosuhteista. Nuoret syövät levää ja detritus-materiaalia. Kasvu vaikuttaa olevan nopeaa erityisesti vesissä, joissa on paljon detritusta.

Virroissa, joissa on valtavasti kiinteää ainetta, simpukat eivät pysty hengittämään vettä. Tällaisissa tilanteissa simpukat eivät myöskään pysty hankkimaan ravintoa, mikä voi johtaa pitkäkestoiseen stressiin, joka heikentää lihaksia sekä hidastaa kasvua.

Ekologia

Jokihelmisimpukkaa pidetään sekä avainlajina että huippuindikaattorina. Lajin elinkierto on niin herkkä, että lisääntyvää jokihelmisimpukkakantaa voidaan pitää hyvän veden laadun ja terveen ekosysteemin indikaattorina. Jos populaatio koostuu vain aikuisista yksilöistä, se voi merkitä sitä, että joen tila on mennyt huonompaan suuntaan ja näin estänyt lisääntymisen. Monet Keski-Euroopan ja eteläisen Fennoskandian jokihelmisimpukkajoista ovat jo siinä vaiheessa, että niissä on vain aikuisia raakkuja.

Jokihelmisimpukan lisääntyminen häiriintyy erityisesti ravinteiden ja kiintoaineiden lisääntymisestä johtuvasta liettymisestä. Huokosveden happipitoisuuden laskiessa nuorten simpukoiden selviytymismahdollisuudet heikkenevät. Aikuiset simpukat sietävät huonompiakin oloja paremmin, sillä ne suodattavat hapen ja ravinnon suoraan virrasta.

Jokihelmisimpukkaa pidetään avainlajina, koska se mahdollistaa monien muiden lajienkin esiintymisen luomalla hyvän elinympäristön. Runsas raakkukanta puhdistaa vettä: yksilö voi suodattaa jopa 50 litraa vettä päivässä. Pohjalla liikkuessaan jokihelmisimpukat muokkaavat pohjan rakennetta muille lajeille suotuisaksi. Raakun kuori toimii kasvualustana vesisammalille ja muille eliöille. Vedensuodatuksesta ja erityksestä syntyy ravintoa hyönteisten toukille. Jokihelmisimpukan ominaisuuksien ansiosta sitä pidetään luonnosuojelussa sateenvarjolajina, koska sen suojelusta hyötyvät muutkin lajit sekä kokonaiset ekosysteemit.

Jokihelmisimpukka vaatii lisääntyäkseen riittävän taimen- ja lohikannan, sillä muut kalat ovat immuuneja glokidioille, jotka ovat kuitenkin isäntäkaloilleen harmittomia loisia. Kalat saattavat jopa hyötyä toukista, sillä ne parantavat kalojen immuunijärjestelmää ja hidastavat vanhenemisprosessia. Parantuneen immuniteetin ansiosta jokihelmisimpukan isäntäkalojen vastustuskyky on parempi tauteja ja sieni-infektioita vastaan.

Jokihelmisimpukalla ei ihmisen lisäksi ole moniakaan vihollisia. Saukko, minkki ja piisami pystyvät aukomaan sen kuoria. Täplärapu saattaa uhata paikallisesti, sillä se pystyy nakertamaan kuoren reunoja, minkä seurauksena simpukka ei pysty sulkemaan kuortaan kokonaan.

Luokitus ja evoluutio

Jokihelmisimpukka kuuluu simpukoiden Unionida-lahkoon, johon kuuluu makeanveden lajeja. Jokihelmisimpukoiden heimo on peräisin liitukaudelta noin sadan miljoonan vuoden takaa. Margaritifera-suvussa on vain muutamia lajeja, mutta ne ovat levinneet laajalti. Jokihelmisimpukka on yksi suvun lajeista.

Margaritifera-suku kehittyi tödennäköisesti Itä-Aasiassa myöhäisliitukaudella. Jokihelmisimpukka ja sen sisarlaji M. dahurica erosivat muista suvun jäsenistä eoseenin puolivälissä noin 42 miljoonaa vuotta sitten. Jokin dispersaalitapahtuma levitti niiden viimeisen yhteisen esivanhemman laajalle alueelle koko Euraasiassa.

Kanta ja suojelu

Kaksi jokihelmisimpukkaa. Brehms Tierlebenin kuvitusta 1860-luvulta.

Kanta

Jokihelmisimpukan maailmanlaajuinen kanta on suuri, sillä sukukypsiä yksilöitä on Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton Punaisen kirjan vuoden 2024 painokseen tehdyn arvion mukaan noin 326 miljoonaa. Euroopan unionin maissa yksilöitä on lähes 50 miljoonaa. Vuoden 2022 arvion mukaan Euroopassa on 1 883 osapopulaatiota, mutta vuonna 2100 osapopulaatioita on enää 0–204. Vuonna 1920 osapopulaatioita oli vielä 2 613 ja yksilöitä 2–4 miljardia. Useat nykyisistä osapopulaatioista eivät uudistu, eikä niihin synny tarpeeksi uusia nuoria simpukoita. Osapopulaatioista suurin osa elää myös eristyksissä, eikä niiden välillä ole geneettistä siirtymää.

Ruotsista ja Norjasta tunnetaan eniten osapopulaatioita. Ruotsissa niitä on 646 ja Norjassa 440–460. Ranskassa osapopulaatioita on 159, Suomessa 151, Britanniassa 148, Irlannissa 121 ja muissa Euroopan maissa alle 100.

Jokihelmisimpukka on taantunut 1900-luvulla kaikilla elinalueilla, vaikka ilmeisesti Pohjois-Amerikassa laji ei ole yhtä uhanalainen kuin Euroopassa. Keski-Euroopassa lajin on arvioitu kadonneen yli 95 prosentista alkuperäisistä esiintymisalueista. Suurimmat populaatiot lienevät Kuolan niemimaalla Vienanmereen laskevissa joissa. Varzugajoessa on arvioitu elävän yli sata miljoonaa yksilöä.

Uhat

Elinympäristöjen muuttuminen

Koska jokihelmisimpukka on vaativa elinympäristönsä suhteen, sitä uhkaavat useat erilaiset tekijät. Sen esiintymiseen vaikuttavat muun muassa suorat elinympäristötuhot, valuma-alueen maankäytön voimistuminen, riittämätön vesihuolto, jokien happamoituminen, ilmaston lämpeneminen ja helmenpyynnin aiheuttamat kadot. Eri syiden seurauksena joen pohjaan voi kerääntyä sedimenttejä, hapen määrä muuttua riittämättömäksi nuorille yksilöille tai joki rehevöityä. Myrkyt voivat myös aiheuttaa kuolleisuutta. Parhaiten säilyneet populaatiot elävät usein syrjäisillä valuma-alueilla, joissa on vain vähän ihmistoimintaa.

Ihminen saattaa tuhota koko jokihelmisimpukkapopulaation elinympäristön esimerkiksi ruoppaamalla tai kanavoimalla. Ruotsissa puolestaan on havaittu, että padot saattavat vaikuttaa negatiivisesti jokihelmisimpukoiden elinympäristöihin vielä viiden kilometrinkin päässä padosta alajuoksun suuntaan. Portugalissa tehdyn tutkimuksen mukaan jokihelmisimpukoita oli 97,4 prosenttia enemmän padon yläpuolella kuin sen alapuolella. Padot vaikuttavat sedimenttien koostumukseen, vesikemiaan ja hapen määrään.

Maa- ja metsätalous

Metsätalous vaikuttaa jokien vesimäärään ja -laatuun ympäri jokihelmisimpukan elinaluetta. Maa- ja metsätalous ovat todennäköisesti eniten vaikuttaneet jokihelmisimpukoiden kantoihin. Metsänhoitomenetelmien parantuminen ja jokien ympärille asetettujen suojavyöhykkeiden kasvattaminen eivät ole auttaneet metsätalouden aiheuttamiin jokihelmisimpukkatuhoihin, vaan esimerkiksi Norjassa vuonna 2024 on dokumentoitu, että säädöksiä rikotaan toistuvasti. Myös metsäkoneiden aiheuttamat raakkutuhot tulivat laajasti tietoon syksyllä 2024 Suomussalmen Hukkajoen ja Puolangan Näätäjoen alueilla koneiden ajettua useita kertoja raakkujokien yli.

Metsätalouteen liittyy usein ojitusta, maanmuokkaamista ja metsäautoteiden rakentamista. Suomessa ojitus on ollut erityisen suuri ongelma. Sen seurauksena vesistöt liettyvät ja happamoituvat, mikä tekee lopulta joen pohjasta elinkelvottoman nuorille jokihelmisimpukoille. Tutkimusten mukaan tämä on luultavasti suurin yksittäinen syy jokihelmisimpukkakantojen romahtamiseen Euroopassa.

Ilmastonmuutos

Ilmaston lämpenemisen seurauksena vesien lämpötila nousee, sadanta muuttuu ja sopivat elinympäristöt vähenevät. Elinympäristöt muuttuvat sekä jokihelmisimpukoilla että isäntäkaloilla. Norjassa tehdyn tutkimuksen mukaan korkeampi kesän mediaanilämpötila on vaikuttanut negatiivisesti jokihelmisimpukoihin. Portugalissa on havaittu, että sään ääri-ilmiöt, kuten tulvat ja äärimmäinen kuivuus, ovat aiheuttaneet jokihelmisimpukoiden korkeaa kuolleisuutta.

Toisaalta paikoin ilmastonmuutos saattaa olla jopa suotuisa tekijä, sillä lievä lämpötilan nousu ja lisääntyvä sadanta saattaa hyödyttää esimerkiksi Skotlannin jokihelmisimpukkakantoja. Ilmastonmuutoksen kokonaisvaikutusta on kuitenkin vaikea arvioida, vaikka erityisesti pienten jokien kannat todennäköisesti kärsivät huomattavasti ääri-ilmiöiden takia.

Helmenpyynti

Helmenpyyntiä on harrastettu jo ainakin roomalaisajalta lähtien, ja jokihelmisimpukoita on pyydetty paikoin runsaastikin. Baijerissa vuosien 1814–1857 aikana kerättiin 158 000 helmeä, mikä on valtava määrä, sillä yhtä helmeä kohti pitää laskennallisesti avata lähes 3 000 jokihelmisimpukkaa. Valiohelmen löytämiseksi simpukoita saatettiin joutua avaamaan peräti 10 000 yksilöä. Helmenpyynti ei kuitenkaan ole nykykannalle kovinkaan suuri uhka, vaikka laitonta helmestystä saattaa satunnaisesti vielä tapahtua.

Suojelu

Uhanalaisuusluokitus ja suojelusopimukset

Jokihelmisimpukan suojelusta kertova kyltti Ourjoen alueelta.

Jokihelmisimpukka on maailmanlaajuisesti määritelty uhanalaisuusluokitukseltaan erittäin uhanalaiseksi. Euroopassa Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN pitää jokihelmisimpukkaa äärimmäisen uhanalaisena. Lajin statusta on arvioitu myös monissa kansallisissa tutkimuksissa. Norjassa laji luokiteltiin 2021 vaarantuneeksi, kun taas Itävallassa, Tšekissä, Virossa, Saksassa, Irlannissa, Portugalissa ja Britanniassa se on äärimmäisen uhanalainen. Yhdysvalloissa luokitus vaihtelee New Jerseyn alueellisesti hävinneestä Pennsylvanian äärimmäisen uhanalaiseen ja New Hampshiren ja Connecticutin vaarantuneeseen. Kanadassa laji on hävinnyt Nova Scotiasta, mutta on elinvoimainen Newfoundlandissa ja New Brunswickissa. Suomessa lajia pidetään erittäin uhanalaisena, ja se rauhoitettiin ensimmäisenä selkärangattomana vuonna 1955.

Jokihelmisimpukka on suojeltu monissa maissa, mutta se on myös mainittu EU:n luontodirektiivin liitteissä II ja V sekä Bernin sopimuksen liitteessä III. EU-direktiivin nojalla jäsenvaltioiden tulee suojella lajia niin, että se joko säilyy tai palautuu hyväksyttävälle luokituksen tasolle. Jäsenvaltioiden tulee suojella ja valvoa populaatioita sekä raportoida kuuden vuoden välein lajin asemasta Euroopan komissiolle.

Suojeluohjelmat ja -toimet

Jokihelmisimpukan suojelemiseksi monissa maissa on laadittu kansallisia tai alueellisia ohjelmia. Ruotsissa ensimmäinen toimenpideohjelma luotiin 1991. Norjassa suojelun toimenpideohjelma julkaistiin 2006 ja Virossa 2014. Suomen ympäristöministeriö julkaisi 2021 jokihelmisimpukan suojelun strategia- ja toimenpidesuunnitelman.

Eurooppalainen standardisointijärjestö CEN on luonut ensimmäisen lajinsuojelullisen standardin juuri jokihelmisimpukalle. Sen päämääränä on standardisoida tekniikoita kannan seurantaa varten. Seuranta on tärkeää suojelun onnistumisen arviointia varten.

Monet Euroopan maat ovat toteuttaneet jokihelmisimpukan suojeluohjelmia. EU:n LIFE-ohjelma tuki vuosien 1997 ja 2020 aikana 40 ohjelmaa, joissa jokihelmisimpukka oli oleellinen kohde. Suomessa, Ruotsissa ja Virossa vuosina 2021–2027 toteutettavan LIFE Revives -projektin tarkoituksena on kunnostaa noin 85 kilometriä raakkuvirtoja. Suomen luonnonsuojeluliitto on myös aloittanut yhdessä Fortumin kanssa laajamittaisen hankkeen Mustionjoen alueella Etelä-Suomessa jokihelmisimpukka- ja vuollejokisimpukkakantojen elvyttämiseksi. Vuonna 2016 alkoi Hämeenkyrön kunnan, Nokian kaupungin ja Ylöjärven kaupungin yhteinen Kolmen helmen joet -hanke.

EU LIFE tuki vuosina 2008–2021 kahtatoista tutkimuslaitosta, joissa on kokeiltu jokihelmisimpukan lisääntymistä vankeudessa. Joiltakin asemilta on pystytty vapauttamaan myös nuoria simpukoita takaisin luontoon, mutta tulokset ovat olleet vielä vaihtelevia eikä pitkän ajan selviytymisestä ole vielä tietoa. Jokihelmisimpukoiden joissa ja niiden valuma-alueella tehtäviä kunnostustöitä ovat metsäojien tukkiminen, pintavalumien estäminen ja sedimenttitrapit sekä jokiuoman kunnostaminen esimerkiksi kivettämällä, sorattamalla sekä poistamalla lietettä ja irtohiekkaa. Saksassa Reinin vesistön Lutterjoesta on saatu jopa todisteita siitä, että kunnostustöiden avulla jokihelmisimpukkakanta on saatu elpymään ja luontaisesti lisääntymään. Kunnostustoimia tehtiin jokiuomassa, sen suojavyöhykkeillä ja koko valuma-alueella.

Käyttö

Jokihelmisimpukan pyyntiä Raja-Joosepissa.

Jokihelmisimpukkaa on pyydystetty helmien takia vuosisatojen ajan. Mainintoja helmistä on jo ensimmäisiltä vuosisadoilta ajanlaskun alun jälkeen, jolloin niistä kirjoittivat muun muassa roomalaiset Plinius vanhempi ja Tacitus.

Helmenpyynnin vaikutus jokihelmisimpukan kantoihin on todennäköisesti alkanut vaikuttaa vasta 1900-luvun alussa, vaikka lajia oli pyydystetty sitä ennen jo pitkään. Pyydystys alkoi kuitenkin toisen maailmansodan jälkeen vähentyä, kun helmien kysyntä laski ja arvo aleni, helmien valmistus kehittyi ja simpukoiden saatavuus heikkeni. Helmenpyyntiä on silti harrastettu aina 2000-luvulle saakka.

Helmenpyynti oli osassa sen levinneisyysalueesta varsin järjestelmällistä, ja ainakin Ruotsin kuningashuone ja Venäjän ortodoksiluostarit ohjasivat pyyntiä. Solovetskin luostari hallitsi jo 1400-luvulla Vienanmeren rannikon jokia sekä Kuusamon ja Kantalahden välisen alueen helmestystä. Suomessa helmestys määrättiin 1681 kuningashuoneen yksinoikeudeksi. Oikeus purettiin vasta 1747, vaikka senkin jälkeen pyydetyt helmet piti tarjota kuningashuoneen ostettavaksi. Pohjois-Suomessa koltat ovat myös harjoittaneet perinteistä helmenpyyntiä. Karjalan ja itäisen Lapin ortodokseille helmiä käytettiin ikonien, jumalanpalveluspukujen ja kirkon naisväen vaatetuksen koristeluun.

Jokihelmisimpukoiden kuoriakin on käytetty pitkään, sillä jo pronssikautisista tunkioista on löytynyt todisteita niiden käytöstä lusikoina. Kuoret ovat olleet myös koristeina, ja niitä on käytetty muun muassa henkilökohtaisina koriste-esineinä sekä intarsiaupotuksina ja soittimien koristena. Kuorista on saatu myös kalkkia maanviljelyalueilla, joissa maaperä on hapan. Simpukoiden lihaa on puolestaan syötetty hanhille ja sioille sekä käytetty syöttinä kalastaessa.

Lähteet

Viitteet

  1. 1 2 3 Moorkens, E., Cordeiro, J., Seddon, M.B., von Proschwitz, T. & Woolnough, D: Margaritifera margaritifera IUCN Red List of Threatened Species. Version 2020-2. 2017. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 15.9.2020. (englanniksi)
  2. ↑ Risto Väinölä: Jokihelmisimpukka – Margaritifera margaritifera Suomen Lajitietokeskus. 2019. Viitattu 23.3.2022.
  3. 1 2 3 Oulasvirta 2020, s. 10.
  4. 1 2 3 4 5 Mitchell, D: Margaritifera margaritifera The Animal Diversity Web. 2011. Regents of the University of Michigan. Viitattu 14.4.2026. (englanniksi)
  5. ↑ Moorkens & Killeen & Larsen 2026, s. 2.
  6. 1 2 Araujo & Ramos, s. 7.
  7. 1 2 Moorkens & Killeen & Larsen 2026, s. 3.
  8. ↑ Bivalve parts Kentucky Geological Survey. University of Kentucky. Viitattu 8.7.2026. (englanniksi)
  9. ↑ Araujo & Ramos, s. 8.
  10. ↑ Kähkönen, Sanna: Kainuusta löytyi jättijokihelmisimpukka, joka on mahdollisesti maailman suurin YLE uutiset. 17.11.2023. YLE. Viitattu 24.8.2024.
  11. ↑ Valovirta 2006, s. 24.
  12. ↑ Moorkens: Margaritifera margaritifera (Europe assessment): Geographic range The IUCN Red List of Threatened Species. Viitattu 26.8.2024. (englanniksi)
  13. 1 2 Vainionpää ym. 2023, s. 14.
  14. ↑ Raakkujoet Pirkanmaalla 14.3.2024. ELY-keskus. Arkistoitu 11.11.2024. Viitattu 3.11.2024.
  15. 1 2 Valovirta 2006, s. 26.
  16. ↑ Valovirta 2006, s. 27.
  17. ↑ Oulasvirta 2020, s. 15.
  18. ↑ Valovirta 2006, s. 32.
  19. 1 2 3 Oulasvirta 2020, s. 16.
  20. ↑ Valovirta 2006, s. 30.
  21. ↑ Valovirta 2006, s. 31.
  22. 1 2 3 4 5 Moorkens & Killeen & Larsen 2026, s. 5–6.
  23. 1 2 3 4 5 6 Oulasvirta 2006, s. 17.
  24. 1 2 3 4 5 6 Oulasvirta 2020, s. 11.
  25. 1 2 Oulasvirta 2006, s. 21.
  26. 1 2 Oulasvirta 2006, s. 18.
  27. 1 2 3 Oulasvirta 2006, s. 19.
  28. ↑ Havula, Pipsa: Metsähallitus löysi Lapista todellisen ihmeen: ”208-vuotias riskiryhmäläinen ikänestori!” Ilta-Sanomat. 23.6.2020. Viitattu 23.6.2020.
  29. ↑ Oulasvirta 2006, s. 20.
  30. 1 2 Oulasvirta 2020, s. 13–14.
  31. 1 2 3 Moorkens & Killeen & Larsen 2026, s. 14.
  32. ↑ Oulasvirta 2020, s. 12.
  33. ↑ Moorkens & Killeen & Larsen 2026, s. 15.
  34. 1 2 3 Oulasvirta 2020, s. 17.
  35. ↑ Apua raakun lisääntymispulmiin – jokihelmisimpukan poikasia istuetettiin takaisin Luttojokeen 1.9.2021. Metsähallitus. Viitattu 22.8.2024.
  36. ↑ Oulasvirta 2020, s. 18.
  37. ↑ Vainionpää ym. 2023, s. 12.
  38. ↑ Vainionpää ym. 2023, s. 12.
  39. ↑ Manuel Lopes-Lima & Ivan N. Bolotov & Van Tu Do ym: Expansion and systematics redefinition of the most threatened freshwater mussel family, the Margaritiferidae. Molecular Phylogenetics and Evolution, 2018, 127. vsk, s. 98–118. Elsevier. Wikipedia-kirjasto. Viitattu 18.8.2026. (englanniksi)
  40. 1 2 Moorkens: Margaritifera margaritifera (Europe assessment): Population The IUCN Red List of Threatened Species. Viitattu 26.8.2024.
  41. ↑ Oulasvirta 2020, s. 19.
  42. ↑ Moorkens: Margaritifera margaritifera (Europe assessment): Threats The IUCN Red List of Threatened Species. Viitattu 26.8.2024.
  43. ↑ Moorkens & Killeen & Larsen 2026, s. 19.
  44. ↑ Moorkens & Killeen & Larsen 2026, s. 26.
  45. 1 2 Oulasvirta 2020, s. 42.
  46. 1 2 Moorkens & Killeen & Larsen 2026, s. 27.
  47. ↑ Kononen, Mari: Puolangan raakkupuron tapahtumista poliisitutkinta – näin Stora Enso kommentoi Taloussanomat. 6.9.2024. Viitattu 3.10.2024.
  48. ↑ Moorkens & Killeen & Larsen 2026, s. 28.
  49. ↑ Oulasvirta 2020, s. 46–47.
  50. ↑ Araujo & Ramos, s. 16.
  51. 1 2 Oulasvirta 2020, s. 40.
  52. 1 2 Moorkens & Killeen & Larsen 2026, s. 17.
  53. 1 2 Oulasvirta 2020, s. 9.
  54. ↑ Jokihelmisimpukan suojelulle askelmerkit 22.1.2021. Ympäristöministeriö. Viitattu 11.5.2026.
  55. ↑ Moorkens & Killeen & Larsen 2026, s. 29.
  56. 1 2 Moorkens & Killeen & Larsen 2026, s. 30.
  57. ↑ LIFE Revives – elvytystä jokihelmisimpukalle 20.4.2026. Metsähallitus. Viitattu 5.7.2026.
  58. ↑ Mustionjoki kuntoon! Suomen Luonnonsuojeluliitto. Arkistoitu 27.1.2010. Viitattu 30.7.2010.
  59. ↑ Kolmen helmen joet – Jokihelmisimpukan suojelua Pirkanmaalla www.kolmenhelmenjoet.fi. Viitattu 2.12.2016.
  60. ↑ Oulasvirta 2020, s. 60.
  61. 1 2 3 Moorkens & Killeen & Larsen 2026, s. 16.
  62. ↑ Tiimonen, Tapio: Raakkujen helmillä kaunistettiin aikoinaan ikoneita ja mitroja – nyt niiden suojelu on sydämen asia Aamun koitto. 20.1.2026. Suomen ortodoksinen kirkko. Viitattu 5.7.2026.