Manstein-suunnitelma

Hyökkäyssuunnitelma Ranskaan.

Manstein-suunnitelmaksi kutsutaan operaatiosuunnitelmaa, jolla natsi-Saksa kukisti Ranskan toisen maailmansodan aikana vuonna 1940. Se sai koodinimen Fall Gelb eli suomeksi ”operaatio Keltainen”, ja siitä on myöhemmin käytetty myös saksankielistä nimeä Sichelschnitt, suomeksi vaihdellen ”sirpinsivallus”, ”sirpinveto”, ”sirpin leikkaus” tai ”sirpin isku”.

Suunnitelman ideoi silloinen kenraaliluutnantti ja myöhempi sotamarsalkka Erich von Manstein. ”Sirpinsivalluksesta” tuli yllätyshyökkäys, jossa Saksa kiersi vaikeakulkuisen Ardennien vuoriston kautta länsiliittoutuneiden selustaan ja eteni nopeasti panssarijoukkoineen Englannin kanaalille: brittiläis-ranskalaiset joukot jäivät ansaan Belgiaan, ja taistelu Ranskasta päättyi Saksan nopeaan voittoon.

Tausta

Ensimmäinen operaatiosuunnitelma

Saksan sodanjohtoa vuonna 1940: etualalla pöydän ääressä Walther von Brauchitsch, Wilhelm Keitel, Adolf Hitler ja Franz Halder.

Toinen maailmansota oli alkanut syyskuussa 1939 Saksan hyökättyä Puolaan sekä länsivaltojen Britannian ja Ranskan julistettua Saksalle sodan. Saksan johtajan Adolf Hitlerin käskystä Ranskaan kohdistuvan hyökkäyksen suunnittelu aloitettiin jo syyskuun 1939 viimeisellä viikolla, ja hyökkäystä Hitler kaavaili loka–marraskuulle. Sodanjohto suhtautui suunnitelmaan kuitenkin skeptisesti, ja esimerkiksi maavoimien komentaja Walther von Brauchitsch ja yleisesikunnan päällikkö Franz Halder pitivät hyökkäystä realistisena aikaisintaan vuosina 1941–1942. Hitlerin mukaan hyökkäys aloittaa nopeasti, jotta länsivalloilla olisi vähemmän aikaa varustautua. Suunnitelman laatimisen Hitler antoi Halderin tehtäväksi, ja peitenimi ”operaatio Keltainen” annettiin jo tässä vaiheessa.

Koska loppusyksyn säät olivat hyökkääjälle etäsuotuisia ja asevoimia vaivasi Puolan sodan jäljiltä huomattava ammus- ja varustepula sekä pula panssarivaunuista ja lentokoneista, niin Halder kuin muu sodanjohto pyrkivät viivyttelemään operaation aloittamista ja jopa kehottamaan Hitleriä luopumaan siitä. Hitler piti kuitenkin kiinni hyökkäysaikeistaan.

Ensimmäisessä operaatiosuunnitelmassa päähyökkäys Ranskaan tehtäisiin pohjoisesta puolueettomien Alankomaiden, Luxemburgin ja Belgian kautta. Halder, Brauchitsch, Fedor von Bock ja Walter von Reichenau esittelivät suunnitelman Hitlerille 25. lokakuuta 1939 ja totesivat, ettei hyökkäyksellä todennäköisesti saavutettaisi voittoa. Vielä tässä vaiheessa operaatio Keltainen muistutti vahvasti ensimmäisen maailmansodan aikaista Schlieffen-suunnitelmaa, ja länsiliittoutuneet olisivat todennäköisesti kyenneet torjumaan hyökkäyksen. Suunnitelmaa on luonnehdittu niin mielikuvituksettomaksi, että sitä on epäilty jopa merkiksi sodanjohdon haluttomuudesta operaatioon ja vastarinnaksi Hitlerin hyökkäysaikeita vastaan. Osa sodanjohdosta suunnitteli salaa myös Hitlerin syrjäyttämistä, mutta vallankaappaus ei lopulta saanut tarpeeksi kannatusta.

Hyökkäystä lykättiin sääolosuhteiden vuoksi niin monta kertaa, että suunnitelmaa ehdittiin uudelleenarvioida. Pakottava tarve suunnitelman muuttamiselle ilmeni tammikuussa 1940, kun operaatiosuunnitelmaa mukanaan kantanut saksalainen upseeri teki pakkolaskun Belgiaan, mistä suunnitelman pelättiin päätyvän liittoutuneille. Vielä helmikuussa 1940 uusi hyökkäyssuunnitelma oli edelleen vahvistamatta.

Mansteinin mukaantulo

Halderin suunnitelma ei tehnyt vaikutusta Hitleriin, jonka mukaan päähyökkäyssuunnan tuli olla epäodotuksenmukaisesti etelämpänä. Hitler itse kaavaili hyökkäystä suoraan kohti Ranskan Sedania. Myös kenraaliluutnantti Erich von Manstein, armeijaryhmä A:n esikuntapäällikkö, tavoitteli operaatioon yllätysmomenttia. Panssarikenraali Heinz Guderian sai Mansteinin vakuuttuneeksi siitä, ettei Ardennien vuoristo olisi este panssarihyökkäykselle. Maavoimien esikunta kuitenkin vastusti ajatusta ja piti Ardenneja liian vaikeakulkuisena. Vaikka kenraalieversti Gerd von Rundstedt asettui Mansteinin kannalle, maavoimien komentaja Brauchitsch kieltäytyi edes keskustelemasta Ardennien kautta toteutettavasta hyökkäyksestä, eikä hän välittänyt ideaa Hitlerille.

Brauchitsch hankkiutui Mansteinista eroon siirtämällä tämän tammikuussa 1940 uuteen komentopaikkaan Stettiniin, 200 kilometriä Berliinistä koilliseen. Hitlerin adjutantti Rudolf Schmundt kuitenkin järjesti 17. helmikuuta Mansteinin ja Hitlerin tapaamisen, jossa kenraaliluutnantti pääsi henkilökohtaisesti esittelemään ideansa yllätyshyökkäyksestä Ardennien kautta. Hitler innostui Mansteinin ajatuksista ja määräsi esikunnan jatkamaan suunnittelua niiden pohjalta. ”Sirpinsivallus” Ardennien kautta lisättiin uuteen direktiiviin 24. helmikuuta 1940.

Suunnitelma

Mansteinin ”sirpinsivalluksesta” tuli ikään kuin Schlieffen-suunnitelman käänteinen toisinto: armeijaryhmä B:n hyökkäys pohjoisesta toimisi harhautuksena, joka saisi brittiläis-ranskalaiset joukot siirtymään Belgiaan ja veisi huomion armeijaryhmä A:n panssarihyökkäyksestä Ardennien kautta länsiliittoutuneiden selustaan. Saksalaiset panssarijoukot ylittäisivät Maasjoen Sedanissa ja etenisivät nopeasti Pohjois-Ranskan alankojen halki Englannin kanaalille, ja valtava pihtiliike saisi liittoutuneet mottiin Belgiaan. Huomiota Ardenneilta vietiin pois aiheuttamalla pieniä kahakoita Maginot-linjalla ja antamalla vaikutelma, että Saksa koukkaisi Ranskaan puolueettoman Sveitsin kautta.

Manstein-suunnitelmaa on luonnehdittu uhkapeliksi. Heinz Guderianin mukaan panssaridivisioonien käytössä keskeisintä oli nopeus, ja hän laskelmoi, että Maasjoen yli tulisi päästä neljässä päivässä. Franz Halder oli vähentänyt armeijaryhmä A:lle tarkoitettuja panssareita, mutta XIX armeijakuntaa komentanut Guderian jätti muutokset huomiotta ja noudatti Mansteinin alkuperäistä suunnitelmaa.

Lopputulos

Hyökkäys Ranskaan alkoi 10. toukokuuta. Manstein-suunnitelmasta tuli huomattavan menestyksekäs, ja ripeää etenemistä Luxemburgista ja eteläisestä Belgiasta Ardennien läpi Ranskaan on kutsuttu ratkaisevaksi taistelun lopputulokselle. Maas ylitettiin 13. toukokuuta, ja Guderianin johtama 2. panssaridivisioona eteni 220 kilometrin päähän Englannin kanaalille 20.–21. toukokuuta välisenä yönä.

Matkalla kanaalille kärkijoukko venyi vaarallisen pitkäksi ja panssarit altistuivat vastahyökkäyksille, mutta Guderian otti riskin pidättäytymällä Hitlerin ja Rundstedtin 16. toukokuuta antamasta pysähtymiskäskystä. Pohjois-Ranskaan muodostui saksalainen panssarikäytävä kiilaksi liittoutuneiden joukkojen väliin, ja yli 300 000 liittoutuneiden sotilasta saarrettiin Länsi-Flanderiin: mottiin jäivät Belgian armeija, brittiläinen siirtoarmeija sekä Ranskan 1., 7. ja 9. armeija. Britit aloittivat siirtoarmeijansa evakuoinnin Englantiin 26. toukokuuta.

Niin Alankomaat, Luxemburg kuin Belgia antautuivat toukokuun aikana. Compiègnen aselepo Ranskan kanssa astui voimaan 25. kesäkuuta 1940, ja Pohjois-Ranskaan perustettiin Saksan miehitysvalta. Hitler kuvaili Ranskan valtausta kaikkien aikojen loisteliaimmaksi voitoksi, ja hänen suosionsa Saksassa nousi ennätyksellisen suureksi.

Vaikka idean ”sirpinsivalluksesta” esitteli Erich von Manstein, pyrki yleisesikunnan päällikkö Halder ottamaan kunnian suunnitelmasta itselleen, ja saksalainen propaganda nimitti Hitlerin neroksi suunnitelman takana. Manstein osallistui vuodesta 1941 alkaen strategina sodankäyntiin Neuvostoliittoa vastaan itärintamalla, ja sotamarsalkan arvon hän sai vuonna 1942.

Huomautukset

  1. ↑ Aloite ei ollut täysin Schmundtin, vaan Manstein vaikutti Schmundtiin yhteisen tuttavan Henning von Tresckowin kautta.

Lähteet

Viitteet

  1. 1 2 3 Knopp, Guido: Wehrmacht: Hitlerin armeija, s. 63–66. (Alkuteos Die Wehrmacht: Eine Bilanz, 2007.) Suomentanut Mervi Ovaska. Helsinki: Gummerus, 2012. ISBN 978-951-20-9111-9
  2. 1 2 3 Roberts, Andrew: Sodan myrskyssä: toisen maailmansodan uusi historia, s. 105–106. (Alkuteos The Storm of War: A New History of the Second World War, 2009.) Suomentanut Simo Liikanen. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2010. ISBN 978-951-20-8264-3
  3. ↑ Beevor 2012, s. 103
  4. 1 2 3 Kershaw 2010, s. 544
  5. ↑ Fischer 2010, s. 71
  6. 1 2 May 2000, s. 17–22
  7. ↑ Kershaw 2010, s. 527–528
  8. 1 2 Beevor 2012, s. 58
  9. ↑ May 2000, s. 227–228
  10. 1 2 Butler 2016, s. 160–161
  11. ↑ Kershaw 2010, s. 530–533
  12. ↑ Beevor 2012, s. 91
  13. 1 2 3 Kershaw 2010, s. 543
  14. 1 2 Melvin 2010, luku 6: ”Architect of Victory” (alaluku ”Preview: Breakfast with Hitler)”.
  15. ↑ Beevor 2012, s. 101–103
  16. ↑ Fischer 2010, s. 57
  17. ↑ Beevor 2012, s. 106
  18. ↑ Holland, James: The Second World War: An Illustrated History, s. 9–13. Michael Joseph, 2023. ISBN 9780241601327 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  19. ↑ Butler 2016, s. 169
  20. ↑ Beevor 2012, s. 109
  21. 1 2 3 Kershaw 2010, s. 545
  22. 1 2 Kershaw 2010, s. 545–546
  23. ↑ Beevor 2012, s. 117
  24. 1 2 Melvin 2010, luku 7: ”A Glorious Summer” (alaluku ”Spectator to Sichelschnitt”).
  25. ↑ Beevor 2012, s. 126
  26. ↑ Fischer 2010, s. 61
  27. ↑ Kershaw 2010, s. 550